Antirasistista draamaa

YLE on viime aikoina yllättänyt positiivisesti. Viimeisen kahden viikon aikana on teeveestä tullut kaksi laadukasta minisarjaa, jotka kummatkin ajoittuvat 2. maailmansodan aikoihin.
BBC:n tuottama Sateenkaaren pää (Small Island) kertoo jamaikalaisista siirtolaisista, jotka seuraavat unelmiaan emomaan kehityksestä ja edistyksestä Lontooseen. Kirjailija Andrea Levy on voittanut Orange-ja Commonwealth-palkinnot tällä romaanillaan, ja sarja vaikuttaa yhtä tasokkaalta. Ihan harmittaa, että sarjassa on vain kaksi jaksoa, olisin mielelläni seurannut sarjaa koko kesän. Levyn tuotannosta innostuneena hankin myös hänen uusimman romaaninsa Long Song, joka kertoo orjakaupan loppuvuosista Jamaikalla. Kirja on niin liikuttava ja raa'an kaunis, ettei sitä raaski ahmia, vaan se pitää lukea hitaasti ajatuksella. Niin koukussa olen sarjaan ja Levyn sanalliseen arkkuun, että luultavasti tulee shoppailtua Amazonilta naisen koko tuotanto. Muutama vuosi sitten opetin afro-karibialaista kirjallisuutta. Jos saisin opettaa kurssin uudelleen, keskittyisin luultavasti kolmeen kirjailijaan: Andrea Levyyn, Jamaica Kincaidiin ja Chimamanda Ngozi Adichieen.
Toinen yllätys oli saksalainen minidraama Neekeri, neekeri, nokikolari. Katsoimme sitä yhdessä poikani kanssa, ja hän tapitti sarjaa silmät ymmyrkäisenä melkein uskaltamatta liikkua. Siinä seurattiin puoliksi liberialaisen pojan Hans-Jürgenin kohtaloa Hampurissa sodan eri vaiheissa. En voinut kuin todeta, että nyky-Suomessa eletään jokseenkin tätä samaa todellisuutta kuin 30-luvun Saksassa- "neekeriukoista" lausuntoja antavat Herra Hakkaraiset saavat porskuttaa parlamentissamme, ja naiiveina uskomme, että heidän pitäminen salongeissa lisää demokratiaa. Tuo sarja on pedagogisesti tosi onnistunut, ja haluaisin näyttää sitä isommillekin yleisöille kuin kotikatsomolle.   

Jaavalainen unelma

Näin unta jaavalaisista maskeista. Tiedän, että Jaava on Indonesian suurin saari. Tiedän, että indonesialaiset harrastavat varjonukketeatteria ja heillä on jännittäviä gongiorkestereita. Musiikkityylin nimi on gamelan. Sanasta ”Jaava” tulee ensimmäisenä mieleen kahvi ja toiseksi tietokoneohjelma.

Herään ja vietän hurmoksellisen aamun lukiessani ihmisten matkakuvauksia Jaavalta ja Balilta. Keitän itselleni jaavalaista mokkaa, vahvaa kahvia kaakaolla ja kanelilla maustetussa kermavaahdossa. Onneksi palan Jaavaa voi luoda itselleen melko halvalla sateisena sunnuntaiaamuna kylmässä Pohjolassa. Minulla on myös Tallinnasta ostettu intialainen maski, joka muistuttaa paljon balilaisten maskeja. Kuulemma tällaiset ”pelotusmaskit” laitetaan etuovelle karkottamaan demoneita. Omaan rappukäytävään en sentään uskalla tuota hurjimusta laittaa. Taloyhtiöltä saattaisi tulla nootti, jos niin tekisin.

Jaavalla nykykulttuuri on pääasiallisesti islamilaista, Balilla hindulaista. Hindulaiset vaikutteet ovat kuitenkin edelleen läsnä myös Jaavalla, ja vanhoja temppeleitä kunnioitetaan ja ylläpidetään osana maailmanperintöä.

Koko maailma halajaa Balin paratiisisaarelle, maailman aamuun. Halajan itsekin, mutta jos tuohon maailman kolkkaan joskus päädyn, aion käydä myös Jaavalla. Jaavalla pääkohteeni olisi Bandungin kaupunki, historiallisista syistä. Kolmas maailma yritti muodostaa oman blokkinsa Bandungissa vuonna 1955, se oli merkittävä askel globaalien etelä-etelä-suhteiden kehityksessä. Edelleen puhutaan ”Bandungin hengestä”.

Olisi niin coolia viettää pari viikkoa puuhun rakennetussa hotellihuoneessa ja hypätä aamuisin suoraan terassilta mereen. Bali tuntuu paikalta, jossa ei ole pakko suorittaa mitään kulttuurirasteja – kulttuuri on niin rikkaana kaikkialla, että pelkkä kadulla käveleminen riittäisi. Kaikkialla olisi lintuja, apinoita ja käärmeitä, lounasta syötäisiin käsin kansankuppiloissa joissa ei olisi kirjoitettua menuuta, vaan annokset tilattaisiin sormin osoittamalla.

Balilla ganjan myyjät muistavat Madventuresin hemmot, ja yrittävät kaupata suomalaisille ruohoa vetoamalla näihin kahteen sankariin.

Kai siellä on paljon muutakin kuin huumehöyryistä todellisuutta.

Itse matkaisin Balille piirtelemään kaikkea näkemääni ihmettä ja kummaa. Kulkisin luonnoskirja kädessä, tekisin ite-taidetta kaduilta löytämistäni sattumista.

Opettelisin sukeltamaan.  

Tutkisin ihmisten koteja, paikallista ekologista sisustusfilosofiaa. Opettelisin luopumaan turhasta.

Pari viikkoa puumajassa taatusti muuttaisi tapani nähdä maailmaa.

Lennot sinne näyttävät maksavan n. 1400 euroa per lärvä. Tietystikään en haluaisi sinne yksin, vaan koko perheen kanssa.  

Realistisesti tulen pääsemään sinne aikaisintaan eläkkeellä, mutta on hyvä pitää takataskussa kaunista ja kestävää unelmaa.

Feresi - an Iranian-Karelian piece of clothing

I stole this image from someone's blog in the US - she had collected old Finnish postcards from the 70s. I assume this is a folk band, and I should probably know who they are. I don't and the image makes me grin broadly. In my childhood, this kind of Karelia folklore was really popular.

The dress the three women are wearing is not an official folk dress, but a feresi - the everyday dress of Karelian women, worn in the kitchen and cowshed. Interesting about the dress is that it has travelled from Persia to Russia and landed in Karelia. Another, more festive variant of it is the sarafan. Different parts of Karelia had different feresi fashions - the one seen here is a North Karelian variant. The ones from the Russian side of the border seem more flashy and "Oriental". The common colours in feresis and sarafans seem to be red, blue, white and black. Usually they are worn with headgear that shows the woman's marital status. Unmarried ones wear ribbons, married ones a sorokka or säpsä.

Feresis were almost disappearing in Finland in the 20th century, until 1960s when two women active in the Orthodox church, Tellervo Riikonen and Irinja Nikkanen, decided to revive the tradition. Nowadays feresis seem to be in particular church fashion, but I am sure they are also worn in Orthodox families at different family gatherings.

I first saw a live feresi here in Tampere as I attended the Orthodox church coffee hour a couple of years ago. I must say I found them odd in the beginning, but now I am always looking forward to seeing the feresi ladies serving the coffee. It would be nice to own one, even if it was worn once in five years. As a piece of clothing, it seems to allow more movement than the actual Finnish folk dress, and it makes you look less matronly, as the dress is made of lighter fabric. Feresi specialists in Finland tell that everyone can make a feresi of their own style. It should consist of the dress, a white shirt and an apron,  but all the rest is up to you to improvise.

In the US there are lots of fashion websites dedicated to "modest clothing". Here in Finland I don't think women dress up in feresis to highlight their modesty, but rather to celebrate family history and "roots".

The most poetic part of feresis is the Russian "soul warmer" (dusegreja), a festive jacket worn on top of it at wintertime and as a bridal specialty in weddings. All women deserve their own soul warmers. This is a tradition that truly feeds the soul.