Henkisestä tilastani

kertoo paljon se, että tartun kassajonossa ylihinnoiteltuun Martha Stewart Living-lehteen, kannan sen kotiin ja alan tutkia, kuinka valmistetaan kotitekoisia KYLPYPOMMEJA.

Avovankilasta terroristileirille...

Nanoillaan

National Novel Writing Month on alkanut taas tänään. Verkossa on kirjautuneena n. 650 suomalaista. Minä nanoilen Islannista käsin, islantilaisia Nanowrimossa on viitisenkymmentä eivätkä he harrasta mitään yhteistoiminnallista. Suomalaisilla taas näyttää olevan miittejä siellä täällä ja vilkas keskustelu käynnissä itse saitilla:

www.nanowrimo.org

Yritän vakavasti saada 50 000 sanaa aikaan tämän kuun aikana. Viime vuonna en päässyt lähellekään tavoitetta. Ideana Nanowrimo voi kuulostaa lapselliselta ja periamerikkalaiselta (jokaisen meistä sisällä asuu self-made menestyskirjailija), mutta suhtaudun projektiin ennakkoluulottomasti siksi, että tarvitsen mitä tahansa henkistä tukea kirjoitusharjoituksissani.

Siis nanoillaan. Tervetuloa joukkoon.

Irlantilaista omaelämäkertaa (Nuala O'Faolain)

Olen kuullut Nualasta aiemminkin, ehkä lukenut hänen lehtijuttujaan, nimi on tuttu ja melkein heti kirjan alkusivuilla törmään vielä tutumpaan ilmestykseen, Nelliin. Nell O’Caffertyn juttuja olen analysoinut gradussakin 90-luvulla, hän on Pohjois-Irlannin asioihin keskittynyt tulisieluinen journalisti ja yksi maan ensimmäisiä julkilesboja. Koska seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien toimittajien oikeudet ovat vaakalaudalla nyt Suomessakin, Nuala O’Faolainin muistelmat antavat toisenlaista perspektiiviä kotimaan tapahtumille.

Nuala alkoi kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja keski-ikäisenä, hänen ensimmäinen muistelmateoksensa Are You Somebody? oli bestseller Brittein saarten lisäksi Pohjois-Amerikassa. Nualan suorasukainen, säälimätön tapa kirjoittaa traumaattisesta perhe-elämästä ja yksinäisyydestä toi hänelle samantyyppistä menestystä kuin vielä vanhempana debytoineelle ”opettajamies” Frank McCourtille.

Muistelmien jälkeen hän otti vapaata toimittajan töistään ja karkasi New Yorkiin kirjoittamaan romaania eläen vapaaehtoisessa yksinäisyydessä alivuokralaishuoneissa. New Yorkiin hän lopulta ihastuu niin, että ostaa ensimmäisen kirjan rojalteillaan kaupungista varastotilan samalla hinnalla kuin olisi saanut kunnon porvarillisen omakotitalon Dublinista. Romaani My Dream of You oli kokeneelle toimittajalle todellinen rajanylitys, hän pystyi todistamaan itselleen, ettei kaiken kirjoittamisen tarvitse pohjautua silminnähtyyn kokemukseen ollakseen todellista kirjoittajalleen ja lukijoille.

Itse luin vasta kolmannen taas omaelämäkerrallisen teoksen Almost There (2003), jossa O’Faolain palaa kahden ensimmäisen teoksen kirjoittamisen kokemuksiin. Ilmeisesti Almost There on vielä keski-ikäisempi ja ”kypsempi” teos kuin Are You Somebody?, siinä keskitytään kirjailijan lähimenneisyyteen dramaattisen eron Nellistä jälkeen. O’Faolain kirjaimellisesti valtaa taloja, joissa keski-ikäinen lapseton naimaton nainen voi olla ”joku” ilman tarvetta selitellä elämänsä valintoja, ja joissa yksin eläminen ei ole ”vähemmän” elämää kuin eläminen kumppanin kanssa. Koska O’Faolainin elämä on risteytynyt sekä miesten että naisten kanssa, hän on Irlannissa mediaseksikäs hahmo, jota aina haastatellaan aiheesta, ”no Nuala, kuinkas monen miehen kanssa oletkaan ollut elämäsi aikana sängyssä?”. O’Faolain onnistuu kaatamaan sekä yksinäisyyteen että lesbouteen/biseksuaalisuuteen liittyviä myyttejä – oikeastaan hänen maailmassaan ei ole väliä asuuko yksin vai yhdessä, harrastaako seksiä miehen vai naisen kanssa, vaan ennemminkin hän etsii onnellisuutta itsestään. Almost There on kirjan nimenä kuvaava, etsintä jatkuu, kukaan ei taida ihan päästä sinne elinaikanaan.

Tällaisia kirjoja kirjoitetaan koko ajan kaikissa maissa, itse teema on kulunut ja egosentrinen, miksi siis vaivautua lukemaan taas yhtä keski-iän kriiseistä kertovaa teosta? O’Faolainin kirjoitustyyli on kai sitten niin kirkas, älyllinen ja samalla viihdyttävä, hän ei anna itsesäälille periksi hetkeksikään, vaan pyrkii koko ajan tutkimaan elämäntilanteitaan monesta eri näkökulmasta. Kyllä, hän on alkoholistiäidin tytär, mutta hän ei kuvaa äidin ryyppäämistä minuutintarkasti ja inhorealistisesti, ei mässäile sen aikaansaamalla kurjuudella, ei vie lukijaa mukanaan rypemään poliisiasemille tai katuojiin. Sen sijaan, hän tutkii, kuinka paljon äidin viha, ironia ja frustraatiot jatkavat elämäänsä hänessä, ja lopulta päätyy itselleen kylliksi hyvään väliaikaiseen ratkaisuun.

En lukisi Almost There:ä dokumenttina irlantilaisuudesta tai irlanninamerikkalaisuudesta; Nuala O’Faolain onnistuu ylittämään kulttuurisia rajoja kerronnassaan ja tavoittamaan tunnetiloja, tunnelmia ja tilanteita, jotka ovat varmasti universaalisti kiinnostavia. Vaikka olen ollut kiinnostunut Irlannin kulttuurista ja historiasta jo kohta pari vuosikymmentä, tämän kirjan parissa en löytänyt mitään uutta irlantilaisuudesta, vaan pidemminkin matkustin Nualan kanssa itseeni, omiin vajavaisuuksiini, pelkoihini ja heikkojen lenkkien juurille.

Erityisen kiinnostavia kirjassa olivat kuvaukset perheen yhdeksän sisaruksen välisistä suhteista. Viihdyin erityisen hyvin sisarusten kesken Nualan kuusikymppisillä Italiassa. Minusta niissä juhlissa oli kaikilla tarpeeksi hengittää ja olla oma itsensä.

Shirin Neshatin filmeistä

En ehtinyt aikoinaan katsomaan Shirin Neshatin töitä Emma-museossa Espoossa. Siksi ilahduin erityisesti, että ne olivat saatavilla kävelymatkan päässä täällä Reykjavikissa tänä viikonloppuna. Näyttely on osana Reykjavikin elokuvafestivaaleja, jotka jatkuvat ensi sunnuntaihin asti. Neshat on jo ehtinyt käydä täällä esittämässä töitään ja hänestä on kirjoitettu paljon lehdissä tänä viikonloppuna.


Työt ovat nähtävillä sekä kansallisgalleriassa nonstoppina että Nordens Husissa erikoisnäytäntönä. Näin kansallisgalleriassa tänään lyhytelokuvat "Rapture" "The Passage" ja yhden pätkän "Women Without Men"- sarjasta. Shahrnush Parsipurin romaaniin vuodelta 1953.

karuus ja eleettömyys vs. dekadentti teheranilaismaisema, sisätilat, lihallisuus, hedelmät

Nehsatin kuvakieli on vahvasti arkikielen ulkopuolista ruumiillista kieltä, joka jotenkin tuo mieleen vahvasti Julia Kristevan teoriat abjektiosta.

Katyn - puolalainen sotaelokuva

Kävin katsomassa täällä Reykjavíkissa puolalaisen ulkomaalaisen Oscar-ehdokaselokuvan Katynin (ohj. Andrezj Wajda) ensi-iltaa. Elokuva kertoi vuoden 1940 ns. Katynin listan teloituksista, sotavankien lopullisesta kohtalosta Saksan ja Neuvostoliiton vastakkaisten/lopulta samansuuntaisten ideologioiden ristipaineessa.

En suorastaan pitänyt koko leffasta. Harvoin sitä katsoo elävää kuvaa näin ristiriitaisesta näkökulmasta. Ensiksi kerron mistä pidin: elokuvan tunnelma oli enemmän älyyn kuin tunteisiin vetoava, koko ajan vedottiin historiallisiin faktoihin. Kukaan nättelijöistä ei noussut "päähenkilöksi", kaikki kokivat saman käsittämättömän julmuuden. Näyttelijät jäivät tässä leffassa todistajan rooleihin - mitään suurta luonneanalyysiä en pystynyt tekemään kenestäkään, he jäivät ihmisinä etäisiksi ja vaikeasti tavoitettaviksi.

Olen sattuneesta syystä katsonut viimeaikaisia suomalaisia sotaleffoja, erityisesti Raja 1918 ja Hylätyt talot, autiot pihat. Suomalaisissa leffoissa yksilön kokemus nousee ehdottomasti yhteisön kokemuksen yläpuolelle, niissä on usein vahvoja naishahmoja, jotka nostavat tarinan sota-ajan julmuuden ja kammottavuuden yläpuolelle. Suomessa luotetaan lähikuvan tehokkuuteen: ilmeet, eleet ja ruumiillisuus laitetaan puhumaan enemmän kuin historia tai politiikka. Reheviä kansannaisten kirmaamista katsoessa ei ole väliä. tietääkö historiallisista faktoista mitään, elokuvallinen kerronta vie mukanaan. Katynissa katsoja joutui tekemään paljon enemmän työtä.

Leffateatterin aulassa jaettiin elokuvaan liittyviä pinssejä, jonkunlaisia muistomerkkejä. Kiinnostuneet voivat käydä katsomassa lisää selostusta sivuilla: www.katyn1940.info

Minua rasitti leffassa eniten teloituskohtaukset, joita oli liikaa ja liian läheltä. Joskus liiallinen väkivalta ilman ulkomaalaisen vaatimaa selitystä vain turruttaa, ei herätä suuria sympatioita suuntaan eikä toiseen. Liika on aina liikaa. Jäin makaamaan ristituleen. Ehkä siinä olikin koko leffan juju. Kukaan ei päässyt helpolla. Jäi joka suhteessa epämukava olo.

BanglaBangers: I sort of...enjoyed this

Lazy Sunday. Just saw half an episode of this, and it was MUCH funkier than Pimp My Ride!

Cheers Leepu and Bernie.


Unpretentious multicultural entertainment.

Love is a global surround system

At the age of 35, Kiran Desai was the youngest woman writer ever to win the Man Booker Prize. Her first novel, Hullabaloo at the Guava Orchard, was published in 1998; after the debut it took her eight years to publish the all-important Second Novel. This she wrote mainly in isolation in her writer mother Anita Desai's country house on the US East Coast. In many interviews she tells she had 1500 pages of "raw material" that she needed to process in solitude, in order to reduce the text mass into a novel able to carry its own weight.

Desai, born in 1971, belongs to the academic generation of writers who have received their education in a creative writing programme. This must be something that readers worldwide have begun to doubt, asking if writing is something one can learn in school. Or whether creative writing programs actually slow down talented writers' processes, as they introduce the academic criticism and literary theorizing that may seem too hard for many to handle alongside with the heavy work of making art. In Desai's case, of course, one cannot look for answers to such nihilistic questions. Perhaps writing has come to her as a birthright.

The Inheritance of Loss introduces two protagonists, Sai and Biju, living parallel lives at the hill station of Kalimpong and in New York. Sai is the educated young woman who has stayed, and Biju the little educated young man who has left, only to become an illegal immigrant without rights. Both characters examine belonging, non-belonging, the conditions of love, and increasingly its loss, in the era of speeding globalization. Sai's question sets the tone for the rest of the journey:

"Could fulfillment ever be felt as deeply as loss? Romantically she decided that love must surely reside in the gap between desire and fulfillment, in the lack, not the contentment. Love was the ache, the anticipation, the retreat, everything around it but the emotion itself." (Desai 2006, 2-3)

Although a tragic love story, The Inheritance of Loss is also a vivid document of post/colonial subcontinental history, and the Cold War. Sai's family life is intertwined with India's past Soviet romance, an uncritical belief in high-tech cosmonautical progress:

"Mr. and Mrs. Mistry had grown up during those times when the affection had been cemented by weapons sales, sporting competitions, visiting dance troups, and illustrated books that introduced a generation of Indian schoolchildren to Baba Yaga, who lived in her house on chicken feet in the prehistoric dark of a Russian forest..." (Desai 2006, 25)

Mr. and Mrs. Mistry perish in the snows of Moscow, and Sai is left alone to make sense of this past. The Russian dimension of the story is fascinating, as it gives us a third dimension to the common postcolonial plot. As someone who also sometimes nostalgically returns to the "Friendship, Co-operation, Mutual Help"-pact days of the 70s, I get answers to my questions about Indo-Soviet cultural ties.

The only relative Sai has left is the moody maternal grandfather, who has disowned the daughter, and lives alone with a dog at a remote hill station. Sai has no choice but to move to live with him. Luckily, Sai is also adopted by a group of retired aunties and uncles, some of them Anglo-Indian, others British who have stayed after the Raj. This loose community still clings to the fantasy of colonial verandah life, which is accentuated by piles of National Geographic magazines and everyday sherry-drinking.

The locals are very sensitive to the details in their neighbours' lifestyles. Symbols of wealth come from Europe and America. Exported goods, particularly tax free presents, draw the line between the haves and the have-nots:

"It did matter, buying tinned ham roll in a rice and dal country; it did matter to live in a big house and sit beside a heater in the evening, even one that sparked and shocked; it did matter to fly to London and return with chocolates filled with kirsch; it did matter that others could not." (Desai 2006, 242)

In demonstrating the vastness of differences that make up India, Desai has the taste for hyperbolic exaggeration. Here a detail at the luggage conveyor belt at Kolkata's Dum Dum Airport, one of the non-resident Indian returnees from Europe:

"The hippie who had hit on the fact that you could escape from being a drab immigrant and have a fantastic time as an Indian among the tie-dyed, spout all kinds of Hindu-mantra-Tantra-Mother-Earth-native-peoples-single-energy-organic-Shakti-ganja-crystal-shaman-intuition stuff." (Desai 2006, 296)

Like her mother's novels, The Inheritance of Loss is a novel one has to read slowly and many times over to grasp its many layers. I would expect it to have a life longer than the commercial post-Booker prize shelf life. Even Hullabaloo is still in circulation as a paperback in Finland. The two novels also make a wonderful read together, as a study of how an author can change style and tone, not sticking to once learnt mannerisms but willing to embody new houses of narrative voice and meaning.