The end of reception?

They're closing down the local reception centre for refugees and asylum seekers in my city, the city of Tampere, this year. The primary reason for the close-up seems to be the poor condition of the old industrial building (serious mold problems), the secondary reason the temporary statistical slowdown of new arrivals to Finland. The keyword is centralization: it is being planned that this country will do with just a few centres, scattered around the country, many of them "out of sight, out of mind" in the northern and eastern parts of the country. So the current clients will be transferred to Lapland, where they know no-one and from where it is very expensive to travel elsewhere. They will simply be stuck there, in the midst of harsh winter and darkness. This means that there will be less opportunities for asylum seekers to look for study places and work in the so-called growth centres, where the majority of immigrants otherwise live.

The city of Tampere is not willing to continue the maintenance of the reception centre in a new
setting, althought it has been asked to do so. There would be several empty buildings that could be easily renovated to cater the needs of the recently arrived, but the right-wing city administration is simply lacking political will. The well-educated engineers and doctors from Asian and African countries, arriving with a work permit, are warmly welcome and the local newspapers are jubilant about their quick accommodation to Finnish customs; those whose educational profile doesn't fit the needs of the high-tech society are simply thrown to faraway places to wait for the slow proceedings of the Foreigners' Office. In southern cities, there would be more temporary, blue-collar jobs that even those who cannot speak Finnish can take to make a part of their living. In the northern and eastern locations of high unemployment, there is very little else to do but wait.

Täyttymys, viikolla neljäkymmentäkaksi

He lupasivat viisikymmentä euroa shoppailurahaa Stockalle, siksi menin. Oli maanantai, pysähtynyt päivä keskellä heinäkuuta. Jätin poikani yksin kotiin ja matkustin bussilla keskustaan. Minua harmitti jo etukäteen kalliin ajan antaminen ylikehittyneelle kapitalismille, mutta pidin haastattelusta annettua korvausta päivätyön hintaisena.


Lomaosakeyhtiö ei mainosta ulkomaailmassa normaalien kanavoiden kautta, en siis ollut koskaan kuullut firmasta aiemmin. Siksi minun oli vaikea löytää paikalle. Ovenpielessä oli vain pieni logo, mitäänsanomaton teksti summerissa. Menin sisään kahden muun epävarman naisasiakkaan kanssa. Kaikki pälyilimme toisiamme tietämättömänä, mitä vastassa olisi.


Meitä tervehti aulassa energiaa pursuava nuorimies, joka asetti kaikki paikoilleen omiin pöytiin. Pian jokaiselle asiakkaalle tuli oma esittelijä. Osa porukasta laitettiin eri huoneisiin katselemaan videoita, osa jäi pääsaliin neuvottelemaan. Minä kuuluin neuvottelijoihin, sain osakseni sen energisimmän ja nuorimman. Hänellä oli psykologista silmää, siis hän näki lävitseni rauhattomuuteni ja näennäisen nuorekkuuteni. Me puhuimme pitkälti samaa kieltä, lukuisista matkoistamme, juhlista, opinnoista.


Markkinointistrategiaan kuului ylitsepursuava tuttavallisuus. Esittelijäni käytti aikaa oman elämäntarinansa kertomiseen. Vaihe vaiheelta minä sain täydellisemmän kuvan hänestä kuin hän minusta, ja minä näin hänen lävitsensä, kuinka joutavanpäiväiseltä lomaosakkeiden myyminen hänestä sisimmässään tuntui. Olisiko hän itse hankkinut moisen maanvaivan elämäänsä, epäilen. Poikanen oli aivan liian sisällä matkailun maailmassa sortuakseen keski-ikäisten, keskiluokkaisten pullamössöjen, koirankävelyttäjien ja kalenterin orjien yltäkylläiseen maailmaan. Hän teki vain työtänsä ja mittasi aikaa, kunnes pääsisi toimistosta pois.


Toinen strategia oli viivyttely: esittelijät poukkoilivat koko ajan eri huoneissa hakemassa kansioita, papereita ja videoita. Kahvia juotiin kahdessa tunnissa monta kupillista. Kahvi oli sietämättömän laihaa euroshopperia, vesi paistoi maidon läpi. Tilat olivat ankeammat kuin sosiaalitoimistossa, seinillä muutamia kliseisiä julisteita, katossa halvat loisteputket, ei rekvisiittaa kohteista. Matkatoimistojen iloisenkirjavaan sekamelskaan ja stailattuun värimaailmaan verrattuna tämä tila vaikutti enemmän sovjettyyliseltä toimistolta tai työsiirtolalta. En olisi halunnut olla töissä täällä, inhimillisen pakokauhun kyllästämässä salissa.


Odotellessani esittelijääni lukuisilla kansionhakureissuillaan kuulin vieressäni istuvan nuoren naisesittelijän tilittävän eläkeläisrouvalle ikäviä kokemuksiaan paikallisessa sossussa - kuinka kaikki rahat menevät rappioalkoholisteille sormen napsauksella, mutta nuoret työttömät eivät saa mitään. Rötösherrat kuriin! Perussuomalaisuus kunniaan! Timo Soini go go! Hannu Karpo revival now! Pikkuhiljaa minut valtasi sama sisälle kiirivä epätoivo kuin sossun aikaa odotellessa: tilanteessa ei ollut mitään kutsuvaa, mitään lomaan viittaavaa letkeyttä, ei mitään ylellistä, vaan esittelijät itsekin tuntuivat olevan hätää kärsimässä. Kenties pätkätöissä hekin, epätodennäköisellä provikkapalkalla.


Nuorenmiehen keski-ikäinen pomo oli tyly ja hermostunut, hänestä huokui suunnaton kärsimättömyys ja tyytymättömyys elämäntilanteeseensa. Ensimmäisessä markkinointilauseessaan hän kertoi minulle, kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut kreikkalainen ja kuinka hän oli tutustunut Kreikan saariston kalliisiin hintoihin henkilökohtaisesti. Katkeruus ja piikikkyys puskivat pomosta läpi niin, etten pystynyt kuulemaan hänen muka-miellyttävää markkinoijan ääntään - näin vain ihmisen, jonka elämä oli nurinniskoin päin helvettiä. Hän oli neuvottelukoreografiassa se, jonka vastuulla oli lopullisen lomaosaketarjouksen tekeminen. Kun en lämmennyt hänen lopputarjoukselleen, hän repi tulostamansa tarjouspaperin silmieni edessä überteatraalisesti.


Muihin asiakkaisiin verrattuna taisin olla poikkeuksellisen yhteistyökykyinen. Kaikki muut poistuivat kolhoosista kauan ennen minua. Kukaan ei saanut lähtiessään luvattuja kylkiäisiä. Minä päätin vetää shown loppuun asti, kun perkele olin paikalle vaivautunut. Vietin aikaa työsiirtolassa kokonaiset kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, matkapuhelimeni ystävällisesti suljettuna. Koska olin loppuspiikeissä esittänyt kriittisen vastalauseeni kuolemantylsää lomaosake-elämäntyyliä kohtaan, esittelijäni ei antanutkaan minulle ennakkoon luvattua viidenkymmenen euron lahjakorttia Stockmannille, vaan lupasi lähettää sen postissa jälkikäteen. Epäilen, etten koskaan saa sitä, niin hapanta naamaa haastattelijani näyttivät minulle. Sen sijaan sain käteeni kuppaisen askelmittarin, jota tuskin elämässäni tarvitsen.


Rahallisesta tappiosta huolimatta päivän päätteeksi sieluuni jäi hillitön voitonriemu: matkalla takaisin lähiööni näytin mielessäni bussin ikkunasta paljasta persettä itsensä myyneille ydinperheille, jotka autossa matkalla Kuusamon Tropiikkiin viikolla kolmetoista, kaksikymmentäkuusi tai neljäkymmentäkaksi riitelevät siitä, kenen ääliön idea tämäkin oli, kuinka osake mahdollisesti jaetaan avioeron tullessa, ja kuka onnekas ensi vuonna saa jäädä koiravahdiksi kotiin.

Tukirangan tärkeydestä

Sain aamulla hyvinvoinnistani huolehtivan tekstiviestin, jossa kehotettiin lähtemään lenkille tänään. Makasin vielä kivifutonillani kuin lahna. Hitaasti ylös kammetessani huomasin olevani taas perkeleellisellä siksakilla ja jouduin etenemään aamutoimilleni huonekaluista tukea ottaen. Päivä on edistynyt niin, että olen päässyt käymään läheisessä Valintatalossa tuskaisesti ääntelehtien ja joka askeleella pelännyt jalkojeni pettävän.

Tämä on sukuvika. Minulla on ylipainoa ja ylikorostuneen boheemit maneerit. Lenkkeily innostaa vain, jos siihen liittyy jonkun uuden paikan tai ilmiön näkeminen. Asuttuani samassa paikassa muutaman kuukauden olen omasta mielestäni jo nähnyt paikalliset pururadat kaikkina vuodenaikoina ja vetäydyn sisätiloihin suosiolla. Ulkoilupuvut, kahinalla tai ilman, saavat minut näyttämään maahiselta tai puutarhatontulta. Sosiaalinen painekaan ei auta; jos minulla olisi vakituinen lenkkeilykaveri, saisin hänet helposti ylipuhuttua mihin tahansa muuhun kuin hikeä pursuaviin harrastuksiin.

Nyt selkävaivani on edennyt siihen pisteeseen, että minun pitäisi lopettaa vaakatasossa nukkuminen. Voin istua koko päivän koneella saamatta vakavia vammoja. Pystyasento ja erilaiset kyykytykset sopivat selälleni mainiosti. Mutta makaaminen tulee vielä tappamaan minut, teen unissani itselleni vakavampaa harmia kuin hereillä heiluessani.

Tukiranka siis on tärkeä, mitä muuta voisi päivästä taas oppia. Kivun unohtaa niin nopeasti, sen poissaolo on vielä suurempi osa todellisuuttani kuin läsnäolo. Liikuntakyvyn menettämisen pelkoa ei unohda aivan niin nopeasti, se laittaa jo miettimään kahdesti valintojaan ja asenteitaan. Tänään en tuhahtele ihmisille, jotka omaa parastani ajatellen patistelevat minua pururadoille, mutta minulta puuttuu vielä varhaiskeski-iässä se monotonisuuden sietokyky, jota päivittäinen samaa rataa kiertäminen vaatii. Vilkkaat sisäiset maailmani eivät seuraa minua kuntokolmosille, ne tuntuvat jäävän näihin huoneisiin, kulkuneuvoihin ja kahviloihin. Minulla on niin pirun tylsää itseni kanssa lenkillä. Laittaisin mieluummin goottitytön PVC-korsetin päälleni kuin suhisevan puvun.

Jos joku keksisi rentouttavan nukkumakoneen, jossa voisi maata pystyasennossa, ottaisin moisen käyttööni riemusta pomppien. Muuten joudun alistumaan ja antamaan helvetinkurvilleni viimeisen sanan.