Tukirangan tärkeydestä

Sain aamulla hyvinvoinnistani huolehtivan tekstiviestin, jossa kehotettiin lähtemään lenkille tänään. Makasin vielä kivifutonillani kuin lahna. Hitaasti ylös kammetessani huomasin olevani taas perkeleellisellä siksakilla ja jouduin etenemään aamutoimilleni huonekaluista tukea ottaen. Päivä on edistynyt niin, että olen päässyt käymään läheisessä Valintatalossa tuskaisesti ääntelehtien ja joka askeleella pelännyt jalkojeni pettävän.

Tämä on sukuvika. Minulla on ylipainoa ja ylikorostuneen boheemit maneerit. Lenkkeily innostaa vain, jos siihen liittyy jonkun uuden paikan tai ilmiön näkeminen. Asuttuani samassa paikassa muutaman kuukauden olen omasta mielestäni jo nähnyt paikalliset pururadat kaikkina vuodenaikoina ja vetäydyn sisätiloihin suosiolla. Ulkoilupuvut, kahinalla tai ilman, saavat minut näyttämään maahiselta tai puutarhatontulta. Sosiaalinen painekaan ei auta; jos minulla olisi vakituinen lenkkeilykaveri, saisin hänet helposti ylipuhuttua mihin tahansa muuhun kuin hikeä pursuaviin harrastuksiin.

Nyt selkävaivani on edennyt siihen pisteeseen, että minun pitäisi lopettaa vaakatasossa nukkuminen. Voin istua koko päivän koneella saamatta vakavia vammoja. Pystyasento ja erilaiset kyykytykset sopivat selälleni mainiosti. Mutta makaaminen tulee vielä tappamaan minut, teen unissani itselleni vakavampaa harmia kuin hereillä heiluessani.

Tukiranka siis on tärkeä, mitä muuta voisi päivästä taas oppia. Kivun unohtaa niin nopeasti, sen poissaolo on vielä suurempi osa todellisuuttani kuin läsnäolo. Liikuntakyvyn menettämisen pelkoa ei unohda aivan niin nopeasti, se laittaa jo miettimään kahdesti valintojaan ja asenteitaan. Tänään en tuhahtele ihmisille, jotka omaa parastani ajatellen patistelevat minua pururadoille, mutta minulta puuttuu vielä varhaiskeski-iässä se monotonisuuden sietokyky, jota päivittäinen samaa rataa kiertäminen vaatii. Vilkkaat sisäiset maailmani eivät seuraa minua kuntokolmosille, ne tuntuvat jäävän näihin huoneisiin, kulkuneuvoihin ja kahviloihin. Minulla on niin pirun tylsää itseni kanssa lenkillä. Laittaisin mieluummin goottitytön PVC-korsetin päälleni kuin suhisevan puvun.

Jos joku keksisi rentouttavan nukkumakoneen, jossa voisi maata pystyasennossa, ottaisin moisen käyttööni riemusta pomppien. Muuten joudun alistumaan ja antamaan helvetinkurvilleni viimeisen sanan.