No Less than Lessing

OK, I had to admit that I was disappointed that Doris Lessing got this year's Nobel Prize for Literature instead of Margaret Atwood, my all-time favourite feminist writer, CanLit icon and scifi-queen. Then a fellow traveller started analysing Lessing's novels in a way that contested my stubborn, predetermined views, and the subtle persuasion continued and continued until I had to get The Golden Notebook for closer inspection.

Perhaps millions of readers worldwide are now wondering whether Lessing's pioneer ideas on women's liberation are now outdated, if there is even a nugget of feminist message left that would still make sense. I would say, "yes, the world hasn't changed that much at all, the same power struggles between men and women still take place, although the settings may be different. People are still mean and evil to one another. In most cases, it makes more sense to work on friendships than heterosexual love."

Reading the recent Nobelist's works because she goddamned got the prize is a cultural-snobbish act- especially if her works haven't caught your eye otherwise. So I'm not even going to explain my reasons other than a friendly influence and a willingness to talk back.

I remember some of Lessing's novels in my parents' bookshelf in the 70s. A few summers back, I remember reading Martha Quest. It seemed surprisingly fresh to be a Bildungsroman, this is why I had positive expectations of The Golden Notebook. Would the women grow up mature and independent agents of their own lives or would their lives remain messy as ever? From a glance I could already guess that The Golden Notebook was too complex to contain a single message.

There are two main characters, Anna and Julia, who are basically the same woman seen from two angles. Anna and Julia are single mothers living in London, trying to combine writing, politics and love. All the men they see are either married or emotionally unstable. They are forced to keep tenants in their flats, mostly gay men who bring in their boyfriends. The American and the Singalese tenants are straight, Anna/Julia has an affair with both of them, but the single men treat her worse than the married ones. Most straight men are potential, ongoing or ex-lovers - the possibility of a platonic friendship doesn't quite exist, and sex is used as a political weapon - most situations boil down to the question of emotions in sexual encounters.

Lessing writes in almost see-through language - she is not brilliant in metaphors and poetic language. What I loved most in my first encounter with The Golden Notebook was the sense of political and historical time and the vivid portrayal of dreams. Anna/Julia's long involvement with the British Communist Party, and before this, the communism of her youth in Rhodesia, are themes that speak to me in another political context: how is a woman's political agency possible at the grassroots level, and to whom voluntary party work has been possible in the first place. Anna/Julia is a middle-class writer, who lives off the royalties of one successful novel. She can afford to take time off and do the typing in the party office for years. When she goes canvassing for votes in East London, she is told not to wear her better clothes - in case the local women get offended by her "posh" style. Class matters also inside a revolutionary communist party. Communist activists and other working-class elite groups have always built their own subcultures and styles, which cannot be the same as the euro-store cheap chic or ghetto sportswear without the sports. The same story could be written again, maybe in direct dialogue with Lessing's personae. I would love it to be a play.

I had interesting dreams while reading Lessing. Very rarely novels, when read in bed before crashing, seep into my dreams as effectively as Lessing's storylines did. In my dreamscape, the local communist headquarters was so pittoresque I have an urge to paint it. The green tapestries and the glass vitrines with only German original texts of Marx in them have become a kind of shrine in my mind. Lessing made me dream in the boldest lushest colours, equivalent to Wong Kar-Wai's films. I wrote many of the "Doris Lessing dreams" down the moment I woke, sometimes in the middle of the night, in a Chinese notebook, covered with golden-and-purple silk printed with dragon figures. All that seems quite precious. She has given me a gift that gives me material to work on for years.

To Whom The Bell Tolls

Gertrude Bell was a British mountaineer, Orientalist philologist, lover of poetry, a travel writer and a modern stateswoman, who just "happened" to be heavily involved in the drafting of the borders of contemporary Iraq. I'm half-way through reading Georgina Howell's biography of her, Daughter of the Desert (2007). I haven't yet got to the interesting bits, the actual political drama involved, but I've learnt a lot about British imperialist history and the idea of the exceptional woman (unmarried, educated and independent).

It's a gripping story, how someone could become so passionate in the Arabic language and Bedouin lifestyles, and how she could combine her imperialist interests and some aspects of the anthropological "going native" attitude. But no matter what, she would always bring on her travels proper porcelain dinnerware and have her table set in style in every tent.

The biography is carefully researched and vividly written but it bothers me that it doesn't include any theory. This is where the academic perspective becomes a burden: one would expect at least a few references to Edward Said, some aspects of the colonized "talking back" to the representatives of the Empire.

Biography is becoming a difficult genre for me to read. This autumn, I've read less than for ages, and the little value time I have for reading, I prefer to use it on fiction or poetry. Autobiography is another matter, because it rarely involves heavily researched archive materials. I have never thought of writing anyone's biography, so I can't understand the writerly passions involved in it. Georgina Howell is a first-class biographer, with a distinctive voice and determination to make sense of another woman's life, but something is happening inside me - I cannot finish the book right now. If I do, I might write a proper review.

Selkokielen saloja

Sain viime viikolla käsiini tutkijakollegani Saraleena Aarnitaipaleen kirjoittaman selkokielisen romaanin Toinen toisilleen (BTJ Kustannus, Tampere, 2007). Romaani on tarkoitettu suomea toisena kielenä opiskeleville aikuisille maahanmuuttajille ja se kertoo suomalaisen kirjastonhoitajan Siljan ja afganistanilaisen aikuisopiskelijan Mirzan romanttisesta kohtaamisesta Tampereella tässä ja nyt. Olin ilahtunut siitä, että joku ylipäänsä on keksinyt kirjoittaa erityisesti maahanmuuttajille aihepiireistä, jotka ovat heille läheisiä - tämä on kulttuuriteon lisäksi poliittinen teko, viesti kustantamoille uudenlaisten tekstien tarpeesta. Lisää tällaista!

Romaani on kerronnaltaan raikas ja ennakkoluuloton, siinä korostuvat reaalimaailman kokemukselliset erot hyvinvoivan pohjoisen ja ns. "lähtömaiden" ja pakolaisleirien niukkuuden ja turvattomuuden välillä. Kantaaottavia momentteja on paljon, ne liittyvät ennen kaikkea työmarkkinoiden avoimeen rasismiin ja b-lupalaisten asemaan yhteiskunnan totaalisina ulkopuolisina. Romaanissa törmäillään vahvassa humalatilassa ja sivuhenkilöinä on venäläinen lesbopari, jotka päätyvät odottamaan vauvaa. Silja kamppailee syömishäiriöiden ja työpaikkakiusaamisen kanssa; myös hänellä on rankka historia eikä esiinny maahanmuuttajien keskuudessa pelkkänä epäitsekkäänä hyväntekijänä.

Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Aarnitaipaleella on selkeä pedagoginen näkemys lukijakuntansa täysvaltaisuudesta ja aikuisuudesta: mikään asia suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole sellainen, etteikö siitä voisi keskustella myös vasta tulleiden maahanmuuttajien kanssa.

Kaikki tämä tekee kirjasta erilaisen kuin mitä normaalit suomen kielen oppimateriaalit sisältävät: kirja purkaa tiettyjä yhteiskunnan normatiivisia kuvastoja, ei pelkää lähestyä arkoja aiheita sellaisina kuin ne esiintyvät. Luen tätä romaania samaan aikaan, kun Syyriassa vaahdotaan Leena Landerin romaanin arabiannoksen ympärillä ja pohdin, onko esimerkiksi eurooppalaisen lesboparin arjen esittäminen loukkaavaa joidenkin muslimiryhmien käsityksille perheestä. Kun lesboromaanit saattavat kuohuttaa kristittyä fundamentalistisiipeä ihan täällä kotimaassa, kuinka tällaisille representaatioille käy muunuskoisten maahanmuuttajien parissa?

Tätä voi vain testata, viedä kirjaa luettavaksi erilaisille ihmisille. Ainakaan kirjaa ei kannata etukäteen tuomita liian "radikaaliksi" -voi olla, että juuri seksuaalisuuteen ja perhe-elämään liittyvät erimielisyydet motivoivat maahanmuuttajia keskustelemaan enemmän suomeksi suomalaisten ja muunmaalaisten ulkomaalaisten kanssa enemmän kuin keskustelu KELA:n etuuksista.

Päähenkilöiden välinen rakkaustarina on miedohko, heteroseksuaalinen ja viaton, se ei kesyydellään loukkaa kenenkään tunteita, mutta saattaa jättää lukijan odottamaan vahvempia käänteitä. Romaanin sivuhenkilöistä taas löytyy suurempaa särmää, heidän rosoisuutensa yllättää positiivisesti - Aarnitaival osoittaa, että selkokielelläkin voi saada aikaan psykologisesti monimutkaisia henkilöhahmoja.

Romaani ei ole liian helppo, sen sanavarasto on paikoitellen hämmentävän rikasta ollakseen romaani maahanmuuttajille. Selkokieli näkyy enemmän lauserakenteissa ja kieliopissa. Toinen toisilleen soveltuu keskitason opiskelijoille (mikä on keskitaso?), niille, jotka seuraavat jo itsenäisesti suomalaisia medioita ja ovat jo olleet lukuisilla kielikursseilla ja työharjoitteluissa. Sitä voi käyttää sekä lukemistona kurssilla tai markkinoida itseopiskeluun.