Niina Hakalahden Tuukka-Omar (2010, Tammi) onnistuu siinä, mitä olen kauan odottanut: monikulttuurisen lastenkirjan kirjoittamisessa ilman opettavaista monikulttuurisuus-sanan alleviivaamista. Sen päähenkilö on suomalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika, jolla on muitakin haasteita elämässään kuin jatkuva kahden kulttuurin välillä kipuilu. Kirjassa on paljon arkisesta arjesta temmattuja elementtejä, kuten yökastelu ja se tosiasia, että niin monen maahanmuuttajataustaisen miehen on elätettävä perhettään ajamalla bussia tai taksia, mutta näitä elämän tosiasioita maustaa hulvaton maagis-realistinen huumori.
Koska Tuukka-Omarin isä Ali on arabi, hänen on säännöllisin väliajoin päästävä polttamaan vesipiippuaan ja lentämään matollaan korttelin yli. Hakalahti siis kerää kaikki arabikulttuuriin liittyvät kliseet ja kierrättää niitä pilke silmäkulmassaan. Mutta ei siinä kaikki, hänen supisuomalainen äitinsä on töissä suklaamunien yllätystehtaalla, ja vetäytyy jatkuvasti autistiseen yksityisyyteensä suunnittelemaan hahmoja, joille tapahtuu noloja asioita. Kirjassa kaikki aikuiset ovat jollain tapaa vinksahtaneita, eikä vinksahtaneisuus noudata mitään kansallisia, kulttuurisia, etnisiä tai uskonnollisia rajoja. Tämä outouttaminen muistuttaa minua vähän Roald Dahlin kirjoista – myös Jukka Lemmetyn kuvakielessä on jotain samaa. Ehkä tarinankerronta on astetta lempeämpää kuin Dahlilla; aikuiset eivät Tuukka-Omarissa ole ilkeitä samalla tavalla kuin joissain Dahlin kirjoissa, mutta hengenheimolaisuutta on ilmassa, eikä se tunnu häiritsevältä, vaan tarinaa rikastuttavalta.
Tuukka-Omar ei ole erityisesti poika- tai tyttökirja, mutta puhuttelee luultavasti eniten sellaisia lapsia, joilla on outoja harrastuksia tai joiden kodeissa on jotain suomalaiskansallisesta ”perussetistä” poikkeavaa. Hakalahti on omistanut sen omien lastensa lisäksi kaikille niille, jotka ovat joskus tulleet valituksi viimeiseksi urheilujoukkueeseen. Kirjan poikaparivaljakko Tuukka-Omar ja Paavo jännittävät keväistä leirikoulua, jossa on tarkoitus selvitä yön yli eräkämpässä. Toisin kuten monet luokkakavereistaan, pojat eivät ole suostuneet liittymään partioon, mutta opiskelevat iltaisin salaa eräasioita kirjaston kirjoista. Heidän ystävyytensä kantaa läpi kriisien, ja kaiken kruunaa möreä-äänisen ”varaäidin” Niilon rekrytointi lehti-ilmoituksen kautta.
Vaikka poikia voisi joku kovis haukkua nörteiksi, heillä on oma maailmansa, huumorinsa ja tapansa selviytyä. Hakalahden kerronta on reipasta ja toiminnallista, joten luulen, ettei siihen laiskempikaan lukija heti pitkästy.
Tuukka-Omar on kirjoitettu kaikille, ja sen ehdoton vahvuus on täydellisessä multikulti-propagandan puutteessa. Aihepiiristä saisi aikaan poliittisempaakin kuvausta, mutta keskittyminen ennakkoluuloihin ja yhteiskunnan rakenteelliseen rasismiin luultavasti karkottaisi suurimman osan lapsilukijoista. Itsellänikin on hyllyssä monia (ulkomailta ostettuja) ”monikulttuurisia” lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen äitinä lukenut ahmien ja joihin lapset eivät ole halunneet tarttua lainkaan. Oletan, että tämä kirja riemastuttaa sekä lapsia että aikuisia, vanha- ja uussuomalaisia, ja siksi toivoisin tämän vinksahtaneen perheen tarinalle jatkoa.
