Vesipiipullinen iloa

Niina Hakalahden Tuukka-Omar (2010, Tammi) onnistuu siinä, mitä olen kauan odottanut: monikulttuurisen lastenkirjan kirjoittamisessa ilman opettavaista monikulttuurisuus-sanan alleviivaamista. Sen päähenkilö on suomalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika, jolla on muitakin haasteita elämässään kuin jatkuva kahden kulttuurin välillä kipuilu. Kirjassa on paljon arkisesta arjesta temmattuja elementtejä, kuten yökastelu ja se tosiasia, että niin monen maahanmuuttajataustaisen miehen on elätettävä perhettään ajamalla bussia tai taksia, mutta näitä elämän tosiasioita maustaa hulvaton maagis-realistinen huumori.

            Koska Tuukka-Omarin isä Ali on arabi, hänen on säännöllisin väliajoin päästävä polttamaan vesipiippuaan ja lentämään matollaan korttelin yli. Hakalahti siis kerää kaikki arabikulttuuriin liittyvät kliseet ja kierrättää niitä pilke silmäkulmassaan. Mutta ei siinä kaikki, hänen supisuomalainen äitinsä on töissä suklaamunien yllätystehtaalla, ja vetäytyy jatkuvasti autistiseen yksityisyyteensä suunnittelemaan hahmoja, joille tapahtuu noloja asioita. Kirjassa kaikki aikuiset ovat jollain tapaa vinksahtaneita, eikä vinksahtaneisuus noudata mitään kansallisia, kulttuurisia, etnisiä tai uskonnollisia rajoja. Tämä outouttaminen muistuttaa minua vähän Roald Dahlin kirjoista – myös Jukka Lemmetyn kuvakielessä on jotain samaa. Ehkä tarinankerronta on astetta lempeämpää kuin Dahlilla; aikuiset eivät Tuukka-Omarissa ole ilkeitä samalla tavalla kuin joissain Dahlin kirjoissa, mutta hengenheimolaisuutta on ilmassa, eikä se tunnu häiritsevältä, vaan tarinaa rikastuttavalta.

            Tuukka-Omar ei ole erityisesti poika- tai tyttökirja, mutta puhuttelee luultavasti eniten sellaisia lapsia, joilla on outoja harrastuksia tai joiden kodeissa on jotain suomalaiskansallisesta ”perussetistä” poikkeavaa. Hakalahti on omistanut sen omien lastensa lisäksi kaikille niille, jotka ovat joskus tulleet valituksi viimeiseksi urheilujoukkueeseen. Kirjan poikaparivaljakko Tuukka-Omar ja Paavo jännittävät keväistä leirikoulua, jossa on tarkoitus selvitä yön yli eräkämpässä. Toisin kuten monet luokkakavereistaan, pojat eivät ole suostuneet liittymään partioon, mutta opiskelevat iltaisin salaa eräasioita kirjaston kirjoista. Heidän ystävyytensä kantaa läpi kriisien, ja kaiken kruunaa möreä-äänisen ”varaäidin” Niilon rekrytointi lehti-ilmoituksen kautta.

            Vaikka poikia voisi joku kovis haukkua nörteiksi, heillä on oma maailmansa, huumorinsa ja tapansa selviytyä. Hakalahden kerronta on reipasta ja toiminnallista, joten luulen, ettei siihen laiskempikaan lukija heti pitkästy.

            Tuukka-Omar on kirjoitettu kaikille, ja sen ehdoton vahvuus on täydellisessä multikulti-propagandan puutteessa. Aihepiiristä saisi aikaan poliittisempaakin kuvausta, mutta keskittyminen ennakkoluuloihin ja yhteiskunnan rakenteelliseen rasismiin luultavasti karkottaisi suurimman osan lapsilukijoista. Itsellänikin on hyllyssä monia (ulkomailta ostettuja) ”monikulttuurisia” lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen äitinä lukenut ahmien ja joihin lapset eivät ole halunneet tarttua lainkaan. Oletan, että tämä kirja riemastuttaa sekä lapsia että aikuisia, vanha- ja uussuomalaisia, ja siksi toivoisin tämän vinksahtaneen perheen tarinalle jatkoa.

Monikulttuurinen romaani?

Satuin juoksemaan Kirjatorilla pahki Jukka Behmin tuoretta romaania Dr. Mumbai (Tammi, 2007). Se tarttui mukaani, koska olin aiemmin keväällä innostunut Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämästä psykiatrin roolista Kymenlaakson laulussa ja ajattelin, että romaani tarjoaisi monikulttuurisen vastineen
tälle varsin onnistuneelle psykokulttuurin kritiikille.

Jukka Behm on voittanut Vuosi Suomessa- kirjoituskilpailun viime vuonna tällä teoksella, se julkaistaan käännettynä kaikissa Pohjoismaissa lähiaikoina. Vastaavasti kaikki muiden Pohjoismaiden voittajat suomennetaan. Hieno menestys kansainvälisillä markkinoilla ja ainutlaatuinen mahdollisuus, johon ei suurin osa monesti julkaisseistakaan yllä.

Romaani ei kerro tavallisen rivikansalaisen vuodesta, vaan yhden poikkeuksellisen yksilön hyperaktiivisesta joulukuisesta päivästä Helsingissä. Päähenkilö on intialainen lastenpsykiatri Satish Rao, Mumbain, Dubain ja Lontoon kautta rakkauden perässä Suomeen eksynyt itsevarma ammattisekoilija, TV:stä tuttu kasvo, joka on onnistunut lanseeraamaan maahan uuden sloganin: "anna meille uudet vanhemmat".

Dr. Mumbai on nykykulttuurin satiiri, johon on tietoisesti valittu maahanmuuttajapäähenkilö kommentoimaan yhteiskunnan sairauksia etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Monella tapaa kirja on dogmaattinen, sormella osoittava, rasittavan selkokielinen. En ole vaikuttunut Behmin näkemyksistä lasten pahoinvoinnista - en ole koskaan tavannut hänen kuvaamiaan äiti-tytär-kaveruksia, Jennaa ja Jonnaa ja Janinaa, joille shoppailu on ainoa uskonto ja mallimamman talliin pääseminen elämän täyttymys. Mitä turvallinen vanhemmuus merkitseekään, siihen Behm ei anna muuta avainta kuin kuluneen ajatuksen sylistä. Dr. Mumbaista tulee romaanissa "sylitohtori", jota kaikki maan lapsensa huostaanottoon menettäneet vanhemmat rakastavat vihata.

Pidän romaanissa Behmin tavasta rikkoa Intiaan liittyviä stereotypioita, kuluneita kulttuurin kuvastoja, joissa Bharat on henkisyyden temppeli ja moraali korkeampaa kuin missään muualla. Dr. Satish Rao tulee sangen materialistisesta perheestä, jossa ulkokuori merkitsee enemmän kuin kenenkään onnellisuus. Päähenkilö joutuu peittämään äidiltään ja sukulaisiltaan oman elämänsä tosiasiat - hän asuu avoliitossa suomalaisen yksinhuoltajan kanssa ja perheenlisäys on tulossa hetkellä millä hyvänsä. Samalla hänen äitinsä matkustaa Suomeen kertomaan pojalleen, että hänen isänsä on vaihtanut nuorempaan. Äiti nauttii vapaudestaan Pohjolassa Karjala-tölkki kädessään, silti poika ei voi kertoa äidille, mitä hänelle todella kuuluu.

En tiedä, kuinka paljon Behm on tehnyt "kenttätöitä" Suomessa asuvien ekspatriaatti-intialaisten kanssa, mutta kulttuurien kohtaamisten tasolla romaani onnistuu mielestäni paremmin kuin psykopuheen dekonstruoinnissa. Ainakaan hän ei syyllisty "etnografiseen romanssiin", vaan näyttää eliittiin kuuluvat intialaiset lihassa ja veressä kaikkine ristiriitaisuuksineen ja vajavaisuuksineen. He vaikuttavat aivan samanlaisilta sählääjiltä kuin ketkä tahansa muut ryhmät. Kirjailija ei ainakaan "kunnioita" kulttuuria liiallisuuksiin asti.

Vaikka romaani on juoneltaan sekava kaoottisuuteen asti - intialaiset romaanit harvoin onnistuvat saamaan aikaan saman vaikutelman - löydän Dr. Mumbain henkilöhahmosta paljon tuttua, paljon lainattua ja vähän myös sinistä. Hän on virran vietävänä tiettyyn pisteeseen asti, mutta hän myös osoittaa kaoottisen päivänsä aikana olevan jokseenkin kehityskelpoinen. Hän todennäköisesti tulee vielä ulos kaapistaan ja kertoo vanhemmilleen olevan yhdessä vääräuskoisen taikinasäärisen naisen kanssa. Hän on selvä maahanmuuttaja-"hyvis", ihminen, joka vaikeuksien kautta kasvaa ja kehittyy, romaanihenkilö, jonka kanssa myös umpisuomalainen lukija voi helposti samastua.

Romaanista ei ainakaan puutu vauhtia. Sen lukee muutamassa tunnissa henkeään haukkoen. Mitä tästä lopulta jää käteen, sen näyttää mahdollinen toinen lukukerta. Jos en koskaan palaa tähän romaaniin, silloin se on jäänyt taskulämpimän viihteen osastolle.