Mangrovemetsikön tarinat

Amitav Ghosh on ollut lukulistallani vuosikausia, mutta jostain syystä en ole aiemmin päässyt sisälle hänen maailmoihinsa. Muistaakseni romaanit, joita yritin aiemmin aloittaa, olivat The Calcutta Chromosome (1996) ja The Glass Palace (2000). Ensimmäinen kertoo kansainvälisestä malariantutkimuksesta, toinen Burman ja Intian historiallisesta suhteesta. Ennakkotietämykseni kummastakin aiheesta oli nollatasoa, eikä Ghosh tehnyt sisäänajoa helpoksi. Koin Ghoshin tavan kirjoittaa myös kielellisesti vaikeaksi. Pidin häntä raskassoutuisena ja sisäänpäinlämpiävänä kirjailijana, jota tietyntyyppiset lukijat rakastavat juuri näiden attribuuttien vuoksi. Olen itsekin aiemmin ihaillut muutamaa kirjailijaa heidän ”vaikeutensa” vuoksi. Ghoshin kanssa en ensi metreillä kokenut etnografista romanssia. Hylkäsin hänet, siirsin mappi Ö:hön odottamaan päivää, jolloin mieleni olisi kypsempi vastaanottamaan ylipitkiä salonkisivistyneitä lauseita.

            Ghoshin esikoisromaani The Circle of Reason (1986) on jopa suomennettu (Järjen ääni); sen jälkeen hänen teoksistaan ei ole paljoa kuultu tässä maassa. Maailmalla olen kuullut viittauksia Ghoshin tuotantoon erilaisissa seminaareissa ja konferensseissa. Viimeisin romaani, The Sea of Poppies (2008), on luultavasti Ghoshin menestyksekkäin teos, olen viime kuukausina bongannut sen lentokenttien top ten-hyllyissä monessa maassa.

            Minun piti matkustaa Kolkataan ”löytääkseni” Amitav Ghoshin. Vaikka kirjailija asuu nykyään pysyvämmin New Yorkissa kuin Intiassa, hän ei ole myynyt bengalilaisen kirjailijan identiteettiään. Ghoshin henkilöhahmot eivät ehkä edusta samansuuntaista urbaania masalakulttuuria kuin muutamien muiden amerikanbengalilaisten kirjailijoiden (vrt.esim. Bharati Mukherjee, Jhumpa Lahiri). Huomaan jo ensi lukemalta, että hänen henkilöhahmonsa kampaavat kulttuuria vastakarvaan. Ne muistuttavat, että ihmisillä voi olla muunkinlaisia ongelmia ja kriisejä elämässään kuin kulttuuriseen identiteettiin liittyviä.

            Tämän hetken suosituista intialaiskirjailijoista hän on akateemisimpia, antropologisimpia. Hänellä on raskas akateeminen tausta. Valmistuttuaan tohtoriksi Oxfordista hän oli vuosia kenttätöissä arabimaissa. Akateemisten töiden lisäksi hän on julkaissut esseitä matkoistaan Lähi-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Bibliografiaa tutkiessani saan kuvan sinnikkäästä puurtajasta, joka ei luultavasti jää kiinni historiallisista asiavirheistä. Lähteitä on käytetty mittavasti ja paikan päällä on asuttu. Natiiveja haastateltu, kansa- ja luonnontieteelliset museot koluttu. Ghosh ei ole jättänyt tutkijan identiteettiään taakse ryhtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen tapauksessaan seikkaperäisyydestä voi kirjailijanuran tässä vaiheessa olla enemmän hyötyä kuin haittaa.

            Kolkatassa kuulin paljon juttua Sundarbansin mangrovemetsistä ja luonnonsuojelualueista. Alue oli lähellä ja silti niin kaukana; paikalliset intellektuellit eivät tuntuneet käyvän siellä viikonloppupiknikeillä. Nyt, kun alue on häviämässä maailmankartalta ilmastonmuutoksen vuoksi, siihen aletaan suhtautua suuremmalla vakavuudella kuin aiemmin. Alue koostuu Ganges- ja Brahmaputra-jokien deltoista, niiden yhtymäkohdasta, joka ulottuu Kolkatan lähiöistä Bangladeshiin asti. Yksi kolmasosaa Sundarbansista on Intian puolella, kaksi kolmasosaa Bangladeshista. Alue on kulttuurisesti hyvin synkretistinen. Tärkein paikallinen jumalhahmo on naispuolinen Bonbibi, legenda, jonka juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa.  

            Tunnemme kaikki käsitteen Bengalin tiikeri, mutta harva meistä osaa paikantaa lajia tarkemmin alueen ekologiaan tai mytologiaan. Minulle Intian villi luonto on aina ollut mysteerio; olen lähinnä tuntenut kosmopoliitteja kaupunkilaisia, joiden kanssa yhteys on löytynyt siksi, että olemme lukeneet samat länsimaiset ja postkoloniaalit kirjat. Harva tuntemani intialainen kirjailija kirjoittaa syvällisesti luonnosta.

            Romaanissaan The Hungry Tide (2004) Amitav Ghosh vie lukijansa syvälle Sundarbansin metsikköön, paikkoihin, jonne eivät kaikki paikallisetkaan uskalla seilata. Hän onnistuu näyttämään lukijoilleen, kuinka suuri henkinen etäisyys Intiassa voi olla metropolin ja sen lähialueiden ihmisten välillä.

            Michael Ondaatjen Anilin varjo on tämän romaanin sukulaissielu, muttei häiritsevällä tavalla. Kummassakin on päähenkilönä länsimaissa elänyt, ”juurilleen” palanut tiedenainen äärimmäisen vaarallisissa kenttätöissä. Sri Lankan lähihistoria on Anilin varjossa verisempi ja traumaattisempi konteksti kuin Ghoshin kuvaama Bengalin kahtiajako. Pakolaisuus ja etniset konfliktit ovat kummankin kirjailijan keskeisiä teemoja. Amitav Ghosh esittää Sundarbansin alkuperäisväestön – kastittomat, alakastiset ja islamiin kääntyneet – rauhanomaisena, yhteiseen paikalliseen ekosysteemiin sidoksissa olevana väkenä. Kun saarille muuttaa joukko Itä-Pakistanin pakolaisia, eivät paikalliset asukkaat ole heitä häätämässä, vaan hallituksen miehet Kalkutasta. 

            Pidin The Hungry Tidessa siitä, että sen asetelma ei ole liian kunnianhimoinen: tapahtumat rajoittuvat melkein kokonaan Sundarbansiin, päähenkilöitä ei ole kuin muutama, luonto puhuu puolestaan voimallisemmin kuin ihmiset. Yksi pääteemoista onkin kommunikaatio: kuinka ihmiset voivat oppia tuntemaan toisensa myös sanojen ulkopuolella. Kuinka luottamus toisiin ihmisiin on loppujen lopuksi fyysistä, non-verbaalista. Tätä ihmisen on mahdollista oppia eläimiltä, vaikka makeanveden delfiineiltä.  

            Romaani herätti kaukokaipuun, halun nähdä Shivan rastapatukoita muistuttavan saariston ennen kuin se vajoaa meren alle. Uskon, että se tulee elämään merkittävänä matkaoppaana kaikille, joita uhanalaiset eläinlajit ja ekosysteemit kiinnostavat.

Voiko poika kirjoittaa chick-litiä?

Chetan Bhagat (s.1974) on intialaisen nykykirjallisuuden suurin komeetta, neljä bestselleriä julkaissut entinen insinööri ja pankkiiri, joka on nyt omistautunut kirjoittamiselle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.

Minulle pakkomyytiin kaksi hänen romaaniaan Kolkatan College Streetillä. Olen nyt lukenut kokonaan hänen esikoisensa Five Point Someone (2004) ja aloittanut uusimman romaanin 2 States- The Story of My Marriage (2009) lukemisen.

Romaanit antavat loistavan näkökulman niiden intialaisten kulttuuriseen taustaan, jotka asuvat keskellämme täällä Suomessa. Bhagat kirjoittaa ihmisistä, joita hän tuntee läheisesti, omasta maailmastaan, korkeasti koulutetuista, urallaan kunnianhimoisista nuorista, joille intialaisen ja länsimaisen kulttuurin luova yhdistäminen ei ole ongelma. Minä tapaan Bhagat-hahmoja päivittäin Hervannan raitilla. Siksi näiden kirjojen tuominen Suomeen voisi olla hyvä idea.

Five Point Someone kertoo kuuluisan Indian Institute of Technology-opinahjon arjesta 2000-luvun alussa. Siinä on kolme sankaria, joilla on järkyttävän alhainen keskiarvo ja jotka antavat piutpaut ympäröivälle nörttihikarikulttuurille. Se on kuin amerikkalainen college-elokuva, lähin länsimainen hengenheimolainen on American Pie-sarja. Romaanissa koheltaa kaverikolmikko, siinä juodaan paljon alkoholia ja poltetaan maria, varastetaan tenttikysymyksiä ja professorien tyttäriä, kapinoidaan systeemin järjettömyyttä vastaan, ja lopulta päädytään hyvin palkattuihin hommiin monikansallisiin yrityksiin.

Bhagat rakastaa amerikanenglantia, f-sanan runsasta viljelyä ja kliseistä deittikulttuuria. Hänellä on hyvin länsimainen käsitys tytöistä ja pojista, romansseista ja parisuhteellisuudesta. Oikeastaan hän kirjoittaa kuin parhaimmat naispuoliset chick-lit-kuningattaret. Tämä on hyvin hämmentävää, koska en tältä istumalta osaa mainita yhtään eurooppalaista tai amerikkalaista mieskirjailijaa, joka mahtuisi tähän genreen. Minusta tämä on klassista chick littiä. Vai voisiko tätä kutsua stud litiksi?

Oli mitä oli, Bhagatin kirjoissa on hyvin vähän maskuliinista uhoa. Vaikka pojat ryyppäävät ja rellestävät, heille ei koskaan käy huonosti. Kun vertaan Bhagatin maailmaa esimerkiksi Charles Bukowskin kännikuvauksiin, minua alkaa naurattaa. Hänen mieshahmonsa ovat hyvin rakastettavia ja siloposkisia. Loppujen lopuksi he ovat kunnon poikia, joilla on perinteinen kunniantunto. He ovat miehiä, joista tulee joku päivä hyviä isiä ja aviomiehiä. Luulisin, että suurimmalle osalle eurooppalaisista mieslukijoista Bhagatin miehet eivät ole tarpeeksi vakuuttavia miehinä. Tytöt tykkäävät heistä kyllä. Tämä möisi kuin häkä Marian Keyesin rinnalla.

Mutta kumma kyllä, Bhagatilta löytyy yhteiskunnallista sanomaa. Tarina ei lopu tähän. Kun katsoo Bhagatin menestystarinaa ja hänen vaikuttavuuttaan nuorison suosikkina nyky-Intiassa, täytyy ottaa huomioon myös hänen ei-kaunokirjallinen antinsa. Hän onnistuu jossain, missä American Pien tekijät eivät koskaan onnistuneet: hän näyttää intialaisen koulujärjestelmän järjettömyyksiä ja kertoo, missä kohdassa mennään pahasti suohon. Hän kirjoittaa insinööreistä, IT-nörteistä, call centereiden työntekijöistä armottomasti, mutta samalla pysyen systeemin sisällä. Hänellä on isompi missio: hän selvästi haluaa maahansa toisenlaisia kouluja ja yliopistoja, joissa arvosanojen metsästys ei tappaisi ihmisten luovuutta.

Chetan Bhagat on saanut monet intialaiset pojat ja miehet, jotka normaalisti eivät lue mitään, lukemaan kokonaisia kirjoja englannin kielellä. Hänen kielensä on helppoa, siihen voi tarttua. Ymmärrän hänen suosionsa ja vaikuttavuutensa vasta Intian-reissuni jälkeen. Olin hyvin hämmentynyt siitä, että minulla oli Intiassa koko reissun kieliongelmia, etten tullutkaan ymmärretyksi tällä akateemisella englannilla, johon olen kotona tottunut myös täällä asuvien intialaisten parissa. Käytin liian vaikeita sanoja. Reissun jälkeen ymmärsin, että populistinen amerikanenglanti voi olla hyvä juttu, jos haluaa tutustua kadunmiehiin ja -naisiin. Bhagat kirjoittaa kielellä, jota vähemmän koulutetutkin saattavat ymmärtää. Arundhati Roy ja Salman Rushdie eivät kirjoita.

Chetan Bhagatin romaanit maksavat vain 100 rupiaa, niitä myydään kioskeilla, turuilla ja toreilla. Intia tarvitsee tämäntyyppistä populaarikulttuuria englannin kielellä. Sille on suuri sosiaalinen tilaus, ja siksi se myy.

Matkustamisesta

En ole koskaan pystynyt laskemaan, kuinka monessa maassa olen käynyt. Maita on ehkä kolmekymmentä. Elämäni maat osaan mainita, niitä on yhdeksän: Britannia, Irlanti, Pakistan, Intia, Kanada, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Venäjä. Kaksi lämmintä maata, seitsemän kylmää. Näihin maihin koen suurta yhteenkuulumista. Nämä maat eivät ole minulle ulkomaita. Keski-iän kynnyksellä alan punnita omia resurssejani, en välttämättä ole enää yhtä innostunut matkustamisesta kuin nuorempana. Näihin yhdeksään maahan voin palata kuin kotiini. Niihin matkustaminen ei tunnu vaivalloiselta.
En ole vielä käynyt Etelä-Amerikassa enkä Australaasiassa. En edes koe suurta tarvetta paikata tätä puutetta. Lähelläkin on niin paljon paikkoja, jotka tarjoavat yhtä paljon uutta ja ihmeellistä.
Mailla ja valtioilla on loppujen lopuksi vähän merkitystä ihmisten arjessa rikkaassa Pohjoisessa. Matkamme Euroopan Unionin sisällä eivät enää tunnu ulkomaanmatkoilta, kun passejammekaan ei syynätä, pelkkä kannen näyttäminen riittää. EU:n sisällä matkustaminen on käytännöllistä logistista siirtymistä vyöhykkeeltä toiselle. Joillain eurovyöhykkeillä on suuri bonus, aurinko. Olen alkanut arvostaa sitä enemmän kuin esimerkiksi ruoka- ja juomakulttuureja tai kulttuurista tarjontaa. Kaiken kulttuurin voi imuroida itselleen pohjoisen pimeässä turvallisuudessa. Aurinkoa ei voi saada netin tai muiden medioiden välityksellä.
Viisumeja hakiessa tuntuu aina siltä, että matkustaisi jonnekin kauas pois. Tästä näkökulmasta viikonloppureissu kavereiden luo Petroskoihin on yhtä vaivalloista kuin matka Intian perukoille. Kuulun siihen joukkoon suomalaisia, jotka toivoisivat viisumikäytännön poistamista Suomen ja Venäjän väliltä. Haluaisin käydä Petroskoissa tai Pietarissa samalla logiikalla kuin Tallinnan tai Tukholman risteilyllä. Rasittaa, etten voi niin tehdä. Rajat ovat niin suhteellisia, niin mielivaltaisia.
Tamperelaisessa arjessani tapaan ihmisiä paikoista, jonne en ole koskaan kuvitellut matkustavani. Maailma on kokonaisena läsnä täällä. Oikeastaan haluaisin lopettaa matkustamisen kokonaan. Tai haluaisin vain matkustaa paikkoihin, joihin pääsee bussilla, laivalla tai junalla. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tänä vuonna kävin kahdessa uudessa maassa, Portugalissa ja Intiassa. Portugali oli suuri elämys siksi, että tunsin maan kulttuuria minimaalisesti, ja koin Lissabonissa suurta esteettistä mielihyvää ihan kaikkialla, kaupungin joka taskussa. Portugali tuntui hallittavalta kokemukselta. Kulttuuriin kuuluu tietynlainen hitaus, jota arvostan missä tahansa. Otin viidessä päivässä satoja valokuvia. Koin erityisesti Atlantin valtameren läheisyyden niin voimallisena, että joka päivä tuntui äärimmäiseltä, sentimentaaliselta, poeettiselta. Portugalissa olin ”muualla”, omasta arjestani täysin revittynä.
Intian- reissu oli erilainen, siellä koin olevani sama ihminen kuin Suomessa. Intiaan mennessä en kantanut ainuttakaan romanttista kuvitelmaa jännittävästä erilaisesta kulttuurista. Romanssi oli jo testattu kauan ennen lähtöä ja haudattu turhana. Intiaa varten minun ei tarvinnut lukea oppaita, joissa kerrotaan, kuinka vältetään pahimmat kulttuuriset mokat. Tämä siksi, etten matkustanut vieraaseen maahan, vaan jonnekin kotoisaan paikkaan, joka on vaikuttanut elämässäni yli vuosikymmenen.
Siteeni Intiaan on henkilökohtainen, kaunokirjallinen, filosofinen, kielellinen. Minun Intiani ovat kaikki ne intialaiset, joihin olen saanut tutustua maan ulkopuolella. Olen tottunut kuuntelemaan eri Intian kieliä. Vaikka en puhu mitään niistä, olen ollut altistunut niille eri tavalla kuin esimerkiksi portugalille. Kun kuulen bengalia, urdua, hindiä, malayalamia, olen kotonani.
Intia on valtava manner, kulttuurisesti monipuolisempi kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikka. Se on kokonaisvaltainen mielentila, joka uuvuttaa ensimmäisinä päivinä, mutta sen jälkeen elämään mukautuu nopeasti. Intia antaa jokaiselle matkustajalle mahdollisuuden luoda ”oma Intiansa”. Mitään valmiiksi pureskeltua kokonaisuutta ei ole olemassa. Minun Intiani oli tällä kertaa akateeminen, kulturelli, sofistikoitunut. Ensi kerralla toivottavasti jotain muutakin.
Meille länsimaalaisille Intiassa reissaaminen on helpompaa kuin lähialueen ihmisille. Osallistuin Kolkatassa kurssille, jolla oli osanottajia Sri Lankasta, Bangladeshista ja Pakistanista. Naapurimaiden ihmiset olivat järjestäjien erityisvastuulla, he joutuivat ilmoittamaan joka päivä poliisille vieraiden liikkeistä.
Pakistanilaiselle kollegalle matka Intiaan oli taatusti isompi juttu kuin minulle. Minullakin kesti 35 vuotta uskaltautua matkustamaan Venäjälle. Rajojen psykohistoriasta voisin taas kirjoittaa jotain.

Bollywood-leffat - ranking list

Kun nyt elää pisteytysyhteiskunnassa, täytyy näkemänsä leffatkin laittaa paremmuusjärjestykseen. Näin arvostelisin viime aikoina näkemäni Bollywood-leffat:

Veer-Zaara ***** (kunniamaininta Rani Mukerjin rooli)

Taal ***** (kunniamaininta Anil Kapoorin rooli)

Parineeta ***** (kunniamaininta ajankuva ja lavastukset)

Rab Ne Bana Di Jodi **** (kunniamaininta värimaailma)

Kabhi Alveda Na Keena ***

Bride &Prejudice ***

Drona **

Run * (käsittämättömän huono)

Onko Shahrukh Khan oikeasti komea, ja muita olennaisia kysymyksiä

Viimeiset kolme vuorokautta, välttääkseni armotonta siivous-pakkausrumbaa ja siitä johtuvan maastamuutto-oksennustaudin kourissa, olen katsonut putkeen Bollywood-leffoja. Leffat löytyivät Reykjavikin Vesturbaerin kaupunginosan joulukirppikseltä. Maksoivat kaikki 750 kruunua kipale.

Ensin näin Karan Joharin ohjaaman leffan Kabhi Alvida Naa Kehna (2006). Pääosissa kaikista tunnetuimmat starat, Amitabh Bacchan, Shahrukh Khan, Preity Zinta, Rani Mukjerji ja Amitabhin poika Abhishek Bacchan. Leffa sijoittuu New Yorkiin ja Philadelphiaan, siinä ei ole yhtään intialaista kohtausta. Ekspatriaattien elämä on mutkikasta, perhekuviot rakoilevat, kaikki on yhtäkkiä mahdollista niin intialaisille kuin amerikkalaisillekin. Leffan motto on "Love that broke all relationships".Siinä kaksi pariskuntaa kärvistelee epätyydyttävissä liitoissaan, kunnes Dev alkaa törmäillä Mayaan Central Stationilla ja kahvittelu syvenee hotelliöiksi. Onneksi ohjaaja ei ota vahvaa moraalista kantaa, vaan esittää liittojen tilanteen sellaisina kuin ne ovat. Bollywood-leffaksi tässä taitaa olla poikkeuksellisen rohkeita kohtauksia, ja siksi leffa ei koskaan saanut niin suurta menestystä Intiassa kuin ulkomailla.

Ainoan näyttelijänsuorituksen leffassa tekee Amitabh Bacchan iloisen leskimiehen roolissaan, muut hahmot, nuoret pariskunnat, jäävät auttamattoman latteiksi hahmoiksi - heidän uskollisuutensa tai uskottomuutensa ei liikuta, sillä he eivät vakuuta ihmisinä. Leffan aikana mietin lähinnä, onko Shahrukh Khan oikeasti komea ja missä hänen charminsa oikeastaan piilee. Lievän ironinen, ylimielinen asenneko se on? Vai tarpeeksi vaalea iho?

Toinen sessio kului Yash Chopran ohjaaman Veer-Zaaran (2005) parissa. Tämä ilmeisesti tositarinaan pohjautuva rakkausdraama oli juonellisesti aivan toista luokkaa kuin New York-tarina - tässä oli poliittista ja historiallista uskottavuutta. Taas samat näyttelijät, kaikki paitsi Amitabhin poika, melko samansuuntaisissa roolihahmoissa, mutta hieman raikkaammin näyteltyinä. Rani Mukherji loisti pakistanilaisena asianajajana, jonka missio oli saada 22 vuotta vankilassa syyttömänä virunut Veer Pratap Singh takaisin kotimaahansa. Pääsin elokuvan siivillä unelmieni Punjabiin, nautin jopa laulu- ja tanssikohtauksista. Ainoa asia, jota en ymmärrä, on kuvaustekniikka, jossa rakastava pari vaihtaa vaatteita sata kertaa yhden laulun aikana. Monsuunisateen symbolista merkitystä olen jo alkanut ymmärtää. Petyn, jos vaatteet eivät liiskaudu ihoon kiinni ainakin kerran leffan aikana.

Kolmas näkemäni oli Subhash Ghain ohjaama Taal (vuosi epäselvä). Taalissa sympaattista oli matalampi budjetti - se oli suttuisempi kuin kaksi aiempaa, mutta samalla se ei sortunut samanlaiseen kuvaukselliseen kikkailuun, silmä ei väsynyt. Taal oli myös rakkausdraama (mikä Bollywood-elokuva ei olisi?), tällä kertaa rakastuminen tapahtui Himachal Pradeshin hill stationilla. Miljardöörin poika rakastui paikallisen folklaulajan tyttäreen. Suurin osa leffasta oli kommentääriä Mumbain viihdeskenen paradokseista, siinä oli paljon itseironiaa. Taalissa oli sellainen jännä kuvio, että kilpakosija osoittautuikin hyvikseksi, joka antoi omissa häissään morsiamensa sille, jolle tämän sydän oikeasti kuului. Ihastuin Anil Kapooriin tässä roolissa, hän on jo viisikymppinen äijä ja täydessä terässä, esitti kolmikymppistä musiikkimogulia uskottavasti ja moni-ilmeisesti. Rakkaustarina oli täysin lattea, mutta Anil Kapoor pelasti ontuvan narratiivin.

Ylhäällä vasemmalla Kapoorin kuva jossain muussa roolissa. What a darling!

Neljäs leffa odottaa vielä katsomista, se näyttää taiteellisesti kunnianhimoisemmalta kannen perusteella kuin nämä kolme jo näkemääni. Vir Chopran Parineeta (2006), 60-luvun Kolkatan taidepiireistä kertova kuva. Jo se, että se on saatu tiivistettyä 129 minuuttiin normaalin kolmen tunnin sijaan, lupaa paljon.

Hapy Bollywood Christmas to you all!

Monikulttuurinen romaani?

Satuin juoksemaan Kirjatorilla pahki Jukka Behmin tuoretta romaania Dr. Mumbai (Tammi, 2007). Se tarttui mukaani, koska olin aiemmin keväällä innostunut Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämästä psykiatrin roolista Kymenlaakson laulussa ja ajattelin, että romaani tarjoaisi monikulttuurisen vastineen
tälle varsin onnistuneelle psykokulttuurin kritiikille.

Jukka Behm on voittanut Vuosi Suomessa- kirjoituskilpailun viime vuonna tällä teoksella, se julkaistaan käännettynä kaikissa Pohjoismaissa lähiaikoina. Vastaavasti kaikki muiden Pohjoismaiden voittajat suomennetaan. Hieno menestys kansainvälisillä markkinoilla ja ainutlaatuinen mahdollisuus, johon ei suurin osa monesti julkaisseistakaan yllä.

Romaani ei kerro tavallisen rivikansalaisen vuodesta, vaan yhden poikkeuksellisen yksilön hyperaktiivisesta joulukuisesta päivästä Helsingissä. Päähenkilö on intialainen lastenpsykiatri Satish Rao, Mumbain, Dubain ja Lontoon kautta rakkauden perässä Suomeen eksynyt itsevarma ammattisekoilija, TV:stä tuttu kasvo, joka on onnistunut lanseeraamaan maahan uuden sloganin: "anna meille uudet vanhemmat".

Dr. Mumbai on nykykulttuurin satiiri, johon on tietoisesti valittu maahanmuuttajapäähenkilö kommentoimaan yhteiskunnan sairauksia etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Monella tapaa kirja on dogmaattinen, sormella osoittava, rasittavan selkokielinen. En ole vaikuttunut Behmin näkemyksistä lasten pahoinvoinnista - en ole koskaan tavannut hänen kuvaamiaan äiti-tytär-kaveruksia, Jennaa ja Jonnaa ja Janinaa, joille shoppailu on ainoa uskonto ja mallimamman talliin pääseminen elämän täyttymys. Mitä turvallinen vanhemmuus merkitseekään, siihen Behm ei anna muuta avainta kuin kuluneen ajatuksen sylistä. Dr. Mumbaista tulee romaanissa "sylitohtori", jota kaikki maan lapsensa huostaanottoon menettäneet vanhemmat rakastavat vihata.

Pidän romaanissa Behmin tavasta rikkoa Intiaan liittyviä stereotypioita, kuluneita kulttuurin kuvastoja, joissa Bharat on henkisyyden temppeli ja moraali korkeampaa kuin missään muualla. Dr. Satish Rao tulee sangen materialistisesta perheestä, jossa ulkokuori merkitsee enemmän kuin kenenkään onnellisuus. Päähenkilö joutuu peittämään äidiltään ja sukulaisiltaan oman elämänsä tosiasiat - hän asuu avoliitossa suomalaisen yksinhuoltajan kanssa ja perheenlisäys on tulossa hetkellä millä hyvänsä. Samalla hänen äitinsä matkustaa Suomeen kertomaan pojalleen, että hänen isänsä on vaihtanut nuorempaan. Äiti nauttii vapaudestaan Pohjolassa Karjala-tölkki kädessään, silti poika ei voi kertoa äidille, mitä hänelle todella kuuluu.

En tiedä, kuinka paljon Behm on tehnyt "kenttätöitä" Suomessa asuvien ekspatriaatti-intialaisten kanssa, mutta kulttuurien kohtaamisten tasolla romaani onnistuu mielestäni paremmin kuin psykopuheen dekonstruoinnissa. Ainakaan hän ei syyllisty "etnografiseen romanssiin", vaan näyttää eliittiin kuuluvat intialaiset lihassa ja veressä kaikkine ristiriitaisuuksineen ja vajavaisuuksineen. He vaikuttavat aivan samanlaisilta sählääjiltä kuin ketkä tahansa muut ryhmät. Kirjailija ei ainakaan "kunnioita" kulttuuria liiallisuuksiin asti.

Vaikka romaani on juoneltaan sekava kaoottisuuteen asti - intialaiset romaanit harvoin onnistuvat saamaan aikaan saman vaikutelman - löydän Dr. Mumbain henkilöhahmosta paljon tuttua, paljon lainattua ja vähän myös sinistä. Hän on virran vietävänä tiettyyn pisteeseen asti, mutta hän myös osoittaa kaoottisen päivänsä aikana olevan jokseenkin kehityskelpoinen. Hän todennäköisesti tulee vielä ulos kaapistaan ja kertoo vanhemmilleen olevan yhdessä vääräuskoisen taikinasäärisen naisen kanssa. Hän on selvä maahanmuuttaja-"hyvis", ihminen, joka vaikeuksien kautta kasvaa ja kehittyy, romaanihenkilö, jonka kanssa myös umpisuomalainen lukija voi helposti samastua.

Romaanista ei ainakaan puutu vauhtia. Sen lukee muutamassa tunnissa henkeään haukkoen. Mitä tästä lopulta jää käteen, sen näyttää mahdollinen toinen lukukerta. Jos en koskaan palaa tähän romaaniin, silloin se on jäänyt taskulämpimän viihteen osastolle.