Matkustamisesta

En ole koskaan pystynyt laskemaan, kuinka monessa maassa olen käynyt. Maita on ehkä kolmekymmentä. Elämäni maat osaan mainita, niitä on yhdeksän: Britannia, Irlanti, Pakistan, Intia, Kanada, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Venäjä. Kaksi lämmintä maata, seitsemän kylmää. Näihin maihin koen suurta yhteenkuulumista. Nämä maat eivät ole minulle ulkomaita. Keski-iän kynnyksellä alan punnita omia resurssejani, en välttämättä ole enää yhtä innostunut matkustamisesta kuin nuorempana. Näihin yhdeksään maahan voin palata kuin kotiini. Niihin matkustaminen ei tunnu vaivalloiselta.
En ole vielä käynyt Etelä-Amerikassa enkä Australaasiassa. En edes koe suurta tarvetta paikata tätä puutetta. Lähelläkin on niin paljon paikkoja, jotka tarjoavat yhtä paljon uutta ja ihmeellistä.
Mailla ja valtioilla on loppujen lopuksi vähän merkitystä ihmisten arjessa rikkaassa Pohjoisessa. Matkamme Euroopan Unionin sisällä eivät enää tunnu ulkomaanmatkoilta, kun passejammekaan ei syynätä, pelkkä kannen näyttäminen riittää. EU:n sisällä matkustaminen on käytännöllistä logistista siirtymistä vyöhykkeeltä toiselle. Joillain eurovyöhykkeillä on suuri bonus, aurinko. Olen alkanut arvostaa sitä enemmän kuin esimerkiksi ruoka- ja juomakulttuureja tai kulttuurista tarjontaa. Kaiken kulttuurin voi imuroida itselleen pohjoisen pimeässä turvallisuudessa. Aurinkoa ei voi saada netin tai muiden medioiden välityksellä.
Viisumeja hakiessa tuntuu aina siltä, että matkustaisi jonnekin kauas pois. Tästä näkökulmasta viikonloppureissu kavereiden luo Petroskoihin on yhtä vaivalloista kuin matka Intian perukoille. Kuulun siihen joukkoon suomalaisia, jotka toivoisivat viisumikäytännön poistamista Suomen ja Venäjän väliltä. Haluaisin käydä Petroskoissa tai Pietarissa samalla logiikalla kuin Tallinnan tai Tukholman risteilyllä. Rasittaa, etten voi niin tehdä. Rajat ovat niin suhteellisia, niin mielivaltaisia.
Tamperelaisessa arjessani tapaan ihmisiä paikoista, jonne en ole koskaan kuvitellut matkustavani. Maailma on kokonaisena läsnä täällä. Oikeastaan haluaisin lopettaa matkustamisen kokonaan. Tai haluaisin vain matkustaa paikkoihin, joihin pääsee bussilla, laivalla tai junalla. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tänä vuonna kävin kahdessa uudessa maassa, Portugalissa ja Intiassa. Portugali oli suuri elämys siksi, että tunsin maan kulttuuria minimaalisesti, ja koin Lissabonissa suurta esteettistä mielihyvää ihan kaikkialla, kaupungin joka taskussa. Portugali tuntui hallittavalta kokemukselta. Kulttuuriin kuuluu tietynlainen hitaus, jota arvostan missä tahansa. Otin viidessä päivässä satoja valokuvia. Koin erityisesti Atlantin valtameren läheisyyden niin voimallisena, että joka päivä tuntui äärimmäiseltä, sentimentaaliselta, poeettiselta. Portugalissa olin ”muualla”, omasta arjestani täysin revittynä.
Intian- reissu oli erilainen, siellä koin olevani sama ihminen kuin Suomessa. Intiaan mennessä en kantanut ainuttakaan romanttista kuvitelmaa jännittävästä erilaisesta kulttuurista. Romanssi oli jo testattu kauan ennen lähtöä ja haudattu turhana. Intiaa varten minun ei tarvinnut lukea oppaita, joissa kerrotaan, kuinka vältetään pahimmat kulttuuriset mokat. Tämä siksi, etten matkustanut vieraaseen maahan, vaan jonnekin kotoisaan paikkaan, joka on vaikuttanut elämässäni yli vuosikymmenen.
Siteeni Intiaan on henkilökohtainen, kaunokirjallinen, filosofinen, kielellinen. Minun Intiani ovat kaikki ne intialaiset, joihin olen saanut tutustua maan ulkopuolella. Olen tottunut kuuntelemaan eri Intian kieliä. Vaikka en puhu mitään niistä, olen ollut altistunut niille eri tavalla kuin esimerkiksi portugalille. Kun kuulen bengalia, urdua, hindiä, malayalamia, olen kotonani.
Intia on valtava manner, kulttuurisesti monipuolisempi kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikka. Se on kokonaisvaltainen mielentila, joka uuvuttaa ensimmäisinä päivinä, mutta sen jälkeen elämään mukautuu nopeasti. Intia antaa jokaiselle matkustajalle mahdollisuuden luoda ”oma Intiansa”. Mitään valmiiksi pureskeltua kokonaisuutta ei ole olemassa. Minun Intiani oli tällä kertaa akateeminen, kulturelli, sofistikoitunut. Ensi kerralla toivottavasti jotain muutakin.
Meille länsimaalaisille Intiassa reissaaminen on helpompaa kuin lähialueen ihmisille. Osallistuin Kolkatassa kurssille, jolla oli osanottajia Sri Lankasta, Bangladeshista ja Pakistanista. Naapurimaiden ihmiset olivat järjestäjien erityisvastuulla, he joutuivat ilmoittamaan joka päivä poliisille vieraiden liikkeistä.
Pakistanilaiselle kollegalle matka Intiaan oli taatusti isompi juttu kuin minulle. Minullakin kesti 35 vuotta uskaltautua matkustamaan Venäjälle. Rajojen psykohistoriasta voisin taas kirjoittaa jotain.