Amitav Ghosh on ollut lukulistallani vuosikausia, mutta jostain syystä en ole aiemmin päässyt sisälle hänen maailmoihinsa. Muistaakseni romaanit, joita yritin aiemmin aloittaa, olivat The Calcutta Chromosome (1996) ja The Glass Palace (2000). Ensimmäinen kertoo kansainvälisestä malariantutkimuksesta, toinen Burman ja Intian historiallisesta suhteesta. Ennakkotietämykseni kummastakin aiheesta oli nollatasoa, eikä Ghosh tehnyt sisäänajoa helpoksi. Koin Ghoshin tavan kirjoittaa myös kielellisesti vaikeaksi. Pidin häntä raskassoutuisena ja sisäänpäinlämpiävänä kirjailijana, jota tietyntyyppiset lukijat rakastavat juuri näiden attribuuttien vuoksi. Olen itsekin aiemmin ihaillut muutamaa kirjailijaa heidän ”vaikeutensa” vuoksi. Ghoshin kanssa en ensi metreillä kokenut etnografista romanssia. Hylkäsin hänet, siirsin mappi Ö:hön odottamaan päivää, jolloin mieleni olisi kypsempi vastaanottamaan ylipitkiä salonkisivistyneitä lauseita.
Ghoshin esikoisromaani The Circle of Reason (1986) on jopa suomennettu (Järjen ääni); sen jälkeen hänen teoksistaan ei ole paljoa kuultu tässä maassa. Maailmalla olen kuullut viittauksia Ghoshin tuotantoon erilaisissa seminaareissa ja konferensseissa. Viimeisin romaani, The Sea of Poppies (2008), on luultavasti Ghoshin menestyksekkäin teos, olen viime kuukausina bongannut sen lentokenttien top ten-hyllyissä monessa maassa.
Minun piti matkustaa Kolkataan ”löytääkseni” Amitav Ghoshin. Vaikka kirjailija asuu nykyään pysyvämmin New Yorkissa kuin Intiassa, hän ei ole myynyt bengalilaisen kirjailijan identiteettiään. Ghoshin henkilöhahmot eivät ehkä edusta samansuuntaista urbaania masalakulttuuria kuin muutamien muiden amerikanbengalilaisten kirjailijoiden (vrt.esim. Bharati Mukherjee, Jhumpa Lahiri). Huomaan jo ensi lukemalta, että hänen henkilöhahmonsa kampaavat kulttuuria vastakarvaan. Ne muistuttavat, että ihmisillä voi olla muunkinlaisia ongelmia ja kriisejä elämässään kuin kulttuuriseen identiteettiin liittyviä.
Tämän hetken suosituista intialaiskirjailijoista hän on akateemisimpia, antropologisimpia. Hänellä on raskas akateeminen tausta. Valmistuttuaan tohtoriksi Oxfordista hän oli vuosia kenttätöissä arabimaissa. Akateemisten töiden lisäksi hän on julkaissut esseitä matkoistaan Lähi-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Bibliografiaa tutkiessani saan kuvan sinnikkäästä puurtajasta, joka ei luultavasti jää kiinni historiallisista asiavirheistä. Lähteitä on käytetty mittavasti ja paikan päällä on asuttu. Natiiveja haastateltu, kansa- ja luonnontieteelliset museot koluttu. Ghosh ei ole jättänyt tutkijan identiteettiään taakse ryhtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen tapauksessaan seikkaperäisyydestä voi kirjailijanuran tässä vaiheessa olla enemmän hyötyä kuin haittaa.
Kolkatassa kuulin paljon juttua Sundarbansin mangrovemetsistä ja luonnonsuojelualueista. Alue oli lähellä ja silti niin kaukana; paikalliset intellektuellit eivät tuntuneet käyvän siellä viikonloppupiknikeillä. Nyt, kun alue on häviämässä maailmankartalta ilmastonmuutoksen vuoksi, siihen aletaan suhtautua suuremmalla vakavuudella kuin aiemmin. Alue koostuu Ganges- ja Brahmaputra-jokien deltoista, niiden yhtymäkohdasta, joka ulottuu Kolkatan lähiöistä Bangladeshiin asti. Yksi kolmasosaa Sundarbansista on Intian puolella, kaksi kolmasosaa Bangladeshista. Alue on kulttuurisesti hyvin synkretistinen. Tärkein paikallinen jumalhahmo on naispuolinen Bonbibi, legenda, jonka juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa.
Tunnemme kaikki käsitteen Bengalin tiikeri, mutta harva meistä osaa paikantaa lajia tarkemmin alueen ekologiaan tai mytologiaan. Minulle Intian villi luonto on aina ollut mysteerio; olen lähinnä tuntenut kosmopoliitteja kaupunkilaisia, joiden kanssa yhteys on löytynyt siksi, että olemme lukeneet samat länsimaiset ja postkoloniaalit kirjat. Harva tuntemani intialainen kirjailija kirjoittaa syvällisesti luonnosta.
Romaanissaan The Hungry Tide (2004) Amitav Ghosh vie lukijansa syvälle Sundarbansin metsikköön, paikkoihin, jonne eivät kaikki paikallisetkaan uskalla seilata. Hän onnistuu näyttämään lukijoilleen, kuinka suuri henkinen etäisyys Intiassa voi olla metropolin ja sen lähialueiden ihmisten välillä.
Michael Ondaatjen Anilin varjo on tämän romaanin sukulaissielu, muttei häiritsevällä tavalla. Kummassakin on päähenkilönä länsimaissa elänyt, ”juurilleen” palanut tiedenainen äärimmäisen vaarallisissa kenttätöissä. Sri Lankan lähihistoria on Anilin varjossa verisempi ja traumaattisempi konteksti kuin Ghoshin kuvaama Bengalin kahtiajako. Pakolaisuus ja etniset konfliktit ovat kummankin kirjailijan keskeisiä teemoja. Amitav Ghosh esittää Sundarbansin alkuperäisväestön – kastittomat, alakastiset ja islamiin kääntyneet – rauhanomaisena, yhteiseen paikalliseen ekosysteemiin sidoksissa olevana väkenä. Kun saarille muuttaa joukko Itä-Pakistanin pakolaisia, eivät paikalliset asukkaat ole heitä häätämässä, vaan hallituksen miehet Kalkutasta.
Pidin The Hungry Tidessa siitä, että sen asetelma ei ole liian kunnianhimoinen: tapahtumat rajoittuvat melkein kokonaan Sundarbansiin, päähenkilöitä ei ole kuin muutama, luonto puhuu puolestaan voimallisemmin kuin ihmiset. Yksi pääteemoista onkin kommunikaatio: kuinka ihmiset voivat oppia tuntemaan toisensa myös sanojen ulkopuolella. Kuinka luottamus toisiin ihmisiin on loppujen lopuksi fyysistä, non-verbaalista. Tätä ihmisen on mahdollista oppia eläimiltä, vaikka makeanveden delfiineiltä.
Romaani herätti kaukokaipuun, halun nähdä Shivan rastapatukoita muistuttavan saariston ennen kuin se vajoaa meren alle. Uskon, että se tulee elämään merkittävänä matkaoppaana kaikille, joita uhanalaiset eläinlajit ja ekosysteemit kiinnostavat.
No comments:
Post a Comment