Luin äskettäin Carol Shieldsin (1935-2003) suomennetut kootut novellit, Tavallisia ihmeitä (2008). Lukukokemus oli hengästyttävä. Missään nimessä ei saisi lukaista yli 600 sivua kompleksisia novelleja parissa-kolmessa päivässä. Olin hämmentynyt siitä, kuinka moni Shieldsin novelleista kertoi kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista, sorvin ääressä istuvista tekstityöläisistä. Ja sen vuoksi poimin kokoelmasta yhden, täysin poikkeavan novellin: "Lättyleivät: kaikkine muotoineen ja käyttötapoineen". Shields kirjoittaa:
"Papa Caileen saarella lättyleivät paistetaan yhteisvoimin, koska asukkaita on niin vähän. Perinne vaatii, että Caileen miehet sotkevat jauhot ja veden isossa padassa, minkä jälkeen naiset kokoontuvat ja lisäävät taikinaan rasvan ja suolan. Uunipellin pohjalle pannaan hevosenkenkä lisäämään makua ja herkullisuutta. Ennen kuin Papa Caileen saaren lättyleivät syödään, niille levitetään hunajaa ja ne taitellaan neljään osaan."
Samalla tavalla hän käy läpi koko saariryhmän, kaikkiaan kymmenen saaren omintakeiset leipomisrituaalit, jotka kaikki poikkeavat toisistaan. Kaikissa rituaaleissa kuitenkin käytetään hevosenkenkää onnea tuomaan, mutta myös manaamaan. Ilmeisesti ollaan jossain Atlantilla, anglo-skandinaavisella vyöhykkeellä, jossa pakanakulttuuri ei ole koskaan kadonnut arjen repertuaareista. Shields luo niin uskottavan narratiivin itse leipomisesta, että minun oli pakko tarkistaa, onko Papa Caileen saarta olemassa. No, ei ollut, mutta hänen antamillaan resepteillä onnistuisi luultavasti saamaan aikaan syötävän lopputuloksen.
Lättyleipä nyt on universaali kulttuurinen ilmiö, primitiivinen kakkunen, jonka lähin kotimainen variantti on rieska. Toissa syksynä asuin hetken Islannissa ja söin suurella ruokahalulla flatkakoja. Shieldsillä on kyky kyseenalaistaa etnologisen ja etnografisen kirjoittamisen normeja. Käyttäisin tätä tekstiä esimerkkinä uskottavuudesta kulttuurien kuvauksissa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment