Voiko poika kirjoittaa chick-litiä?

Chetan Bhagat (s.1974) on intialaisen nykykirjallisuuden suurin komeetta, neljä bestselleriä julkaissut entinen insinööri ja pankkiiri, joka on nyt omistautunut kirjoittamiselle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.

Minulle pakkomyytiin kaksi hänen romaaniaan Kolkatan College Streetillä. Olen nyt lukenut kokonaan hänen esikoisensa Five Point Someone (2004) ja aloittanut uusimman romaanin 2 States- The Story of My Marriage (2009) lukemisen.

Romaanit antavat loistavan näkökulman niiden intialaisten kulttuuriseen taustaan, jotka asuvat keskellämme täällä Suomessa. Bhagat kirjoittaa ihmisistä, joita hän tuntee läheisesti, omasta maailmastaan, korkeasti koulutetuista, urallaan kunnianhimoisista nuorista, joille intialaisen ja länsimaisen kulttuurin luova yhdistäminen ei ole ongelma. Minä tapaan Bhagat-hahmoja päivittäin Hervannan raitilla. Siksi näiden kirjojen tuominen Suomeen voisi olla hyvä idea.

Five Point Someone kertoo kuuluisan Indian Institute of Technology-opinahjon arjesta 2000-luvun alussa. Siinä on kolme sankaria, joilla on järkyttävän alhainen keskiarvo ja jotka antavat piutpaut ympäröivälle nörttihikarikulttuurille. Se on kuin amerikkalainen college-elokuva, lähin länsimainen hengenheimolainen on American Pie-sarja. Romaanissa koheltaa kaverikolmikko, siinä juodaan paljon alkoholia ja poltetaan maria, varastetaan tenttikysymyksiä ja professorien tyttäriä, kapinoidaan systeemin järjettömyyttä vastaan, ja lopulta päädytään hyvin palkattuihin hommiin monikansallisiin yrityksiin.

Bhagat rakastaa amerikanenglantia, f-sanan runsasta viljelyä ja kliseistä deittikulttuuria. Hänellä on hyvin länsimainen käsitys tytöistä ja pojista, romansseista ja parisuhteellisuudesta. Oikeastaan hän kirjoittaa kuin parhaimmat naispuoliset chick-lit-kuningattaret. Tämä on hyvin hämmentävää, koska en tältä istumalta osaa mainita yhtään eurooppalaista tai amerikkalaista mieskirjailijaa, joka mahtuisi tähän genreen. Minusta tämä on klassista chick littiä. Vai voisiko tätä kutsua stud litiksi?

Oli mitä oli, Bhagatin kirjoissa on hyvin vähän maskuliinista uhoa. Vaikka pojat ryyppäävät ja rellestävät, heille ei koskaan käy huonosti. Kun vertaan Bhagatin maailmaa esimerkiksi Charles Bukowskin kännikuvauksiin, minua alkaa naurattaa. Hänen mieshahmonsa ovat hyvin rakastettavia ja siloposkisia. Loppujen lopuksi he ovat kunnon poikia, joilla on perinteinen kunniantunto. He ovat miehiä, joista tulee joku päivä hyviä isiä ja aviomiehiä. Luulisin, että suurimmalle osalle eurooppalaisista mieslukijoista Bhagatin miehet eivät ole tarpeeksi vakuuttavia miehinä. Tytöt tykkäävät heistä kyllä. Tämä möisi kuin häkä Marian Keyesin rinnalla.

Mutta kumma kyllä, Bhagatilta löytyy yhteiskunnallista sanomaa. Tarina ei lopu tähän. Kun katsoo Bhagatin menestystarinaa ja hänen vaikuttavuuttaan nuorison suosikkina nyky-Intiassa, täytyy ottaa huomioon myös hänen ei-kaunokirjallinen antinsa. Hän onnistuu jossain, missä American Pien tekijät eivät koskaan onnistuneet: hän näyttää intialaisen koulujärjestelmän järjettömyyksiä ja kertoo, missä kohdassa mennään pahasti suohon. Hän kirjoittaa insinööreistä, IT-nörteistä, call centereiden työntekijöistä armottomasti, mutta samalla pysyen systeemin sisällä. Hänellä on isompi missio: hän selvästi haluaa maahansa toisenlaisia kouluja ja yliopistoja, joissa arvosanojen metsästys ei tappaisi ihmisten luovuutta.

Chetan Bhagat on saanut monet intialaiset pojat ja miehet, jotka normaalisti eivät lue mitään, lukemaan kokonaisia kirjoja englannin kielellä. Hänen kielensä on helppoa, siihen voi tarttua. Ymmärrän hänen suosionsa ja vaikuttavuutensa vasta Intian-reissuni jälkeen. Olin hyvin hämmentynyt siitä, että minulla oli Intiassa koko reissun kieliongelmia, etten tullutkaan ymmärretyksi tällä akateemisella englannilla, johon olen kotona tottunut myös täällä asuvien intialaisten parissa. Käytin liian vaikeita sanoja. Reissun jälkeen ymmärsin, että populistinen amerikanenglanti voi olla hyvä juttu, jos haluaa tutustua kadunmiehiin ja -naisiin. Bhagat kirjoittaa kielellä, jota vähemmän koulutetutkin saattavat ymmärtää. Arundhati Roy ja Salman Rushdie eivät kirjoita.

Chetan Bhagatin romaanit maksavat vain 100 rupiaa, niitä myydään kioskeilla, turuilla ja toreilla. Intia tarvitsee tämäntyyppistä populaarikulttuuria englannin kielellä. Sille on suuri sosiaalinen tilaus, ja siksi se myy.