Onko Shahrukh Khan oikeasti komea, ja muita olennaisia kysymyksiä

Viimeiset kolme vuorokautta, välttääkseni armotonta siivous-pakkausrumbaa ja siitä johtuvan maastamuutto-oksennustaudin kourissa, olen katsonut putkeen Bollywood-leffoja. Leffat löytyivät Reykjavikin Vesturbaerin kaupunginosan joulukirppikseltä. Maksoivat kaikki 750 kruunua kipale.

Ensin näin Karan Joharin ohjaaman leffan Kabhi Alvida Naa Kehna (2006). Pääosissa kaikista tunnetuimmat starat, Amitabh Bacchan, Shahrukh Khan, Preity Zinta, Rani Mukjerji ja Amitabhin poika Abhishek Bacchan. Leffa sijoittuu New Yorkiin ja Philadelphiaan, siinä ei ole yhtään intialaista kohtausta. Ekspatriaattien elämä on mutkikasta, perhekuviot rakoilevat, kaikki on yhtäkkiä mahdollista niin intialaisille kuin amerikkalaisillekin. Leffan motto on "Love that broke all relationships".Siinä kaksi pariskuntaa kärvistelee epätyydyttävissä liitoissaan, kunnes Dev alkaa törmäillä Mayaan Central Stationilla ja kahvittelu syvenee hotelliöiksi. Onneksi ohjaaja ei ota vahvaa moraalista kantaa, vaan esittää liittojen tilanteen sellaisina kuin ne ovat. Bollywood-leffaksi tässä taitaa olla poikkeuksellisen rohkeita kohtauksia, ja siksi leffa ei koskaan saanut niin suurta menestystä Intiassa kuin ulkomailla.

Ainoan näyttelijänsuorituksen leffassa tekee Amitabh Bacchan iloisen leskimiehen roolissaan, muut hahmot, nuoret pariskunnat, jäävät auttamattoman latteiksi hahmoiksi - heidän uskollisuutensa tai uskottomuutensa ei liikuta, sillä he eivät vakuuta ihmisinä. Leffan aikana mietin lähinnä, onko Shahrukh Khan oikeasti komea ja missä hänen charminsa oikeastaan piilee. Lievän ironinen, ylimielinen asenneko se on? Vai tarpeeksi vaalea iho?

Toinen sessio kului Yash Chopran ohjaaman Veer-Zaaran (2005) parissa. Tämä ilmeisesti tositarinaan pohjautuva rakkausdraama oli juonellisesti aivan toista luokkaa kuin New York-tarina - tässä oli poliittista ja historiallista uskottavuutta. Taas samat näyttelijät, kaikki paitsi Amitabhin poika, melko samansuuntaisissa roolihahmoissa, mutta hieman raikkaammin näyteltyinä. Rani Mukherji loisti pakistanilaisena asianajajana, jonka missio oli saada 22 vuotta vankilassa syyttömänä virunut Veer Pratap Singh takaisin kotimaahansa. Pääsin elokuvan siivillä unelmieni Punjabiin, nautin jopa laulu- ja tanssikohtauksista. Ainoa asia, jota en ymmärrä, on kuvaustekniikka, jossa rakastava pari vaihtaa vaatteita sata kertaa yhden laulun aikana. Monsuunisateen symbolista merkitystä olen jo alkanut ymmärtää. Petyn, jos vaatteet eivät liiskaudu ihoon kiinni ainakin kerran leffan aikana.

Kolmas näkemäni oli Subhash Ghain ohjaama Taal (vuosi epäselvä). Taalissa sympaattista oli matalampi budjetti - se oli suttuisempi kuin kaksi aiempaa, mutta samalla se ei sortunut samanlaiseen kuvaukselliseen kikkailuun, silmä ei väsynyt. Taal oli myös rakkausdraama (mikä Bollywood-elokuva ei olisi?), tällä kertaa rakastuminen tapahtui Himachal Pradeshin hill stationilla. Miljardöörin poika rakastui paikallisen folklaulajan tyttäreen. Suurin osa leffasta oli kommentääriä Mumbain viihdeskenen paradokseista, siinä oli paljon itseironiaa. Taalissa oli sellainen jännä kuvio, että kilpakosija osoittautuikin hyvikseksi, joka antoi omissa häissään morsiamensa sille, jolle tämän sydän oikeasti kuului. Ihastuin Anil Kapooriin tässä roolissa, hän on jo viisikymppinen äijä ja täydessä terässä, esitti kolmikymppistä musiikkimogulia uskottavasti ja moni-ilmeisesti. Rakkaustarina oli täysin lattea, mutta Anil Kapoor pelasti ontuvan narratiivin.

Ylhäällä vasemmalla Kapoorin kuva jossain muussa roolissa. What a darling!

Neljäs leffa odottaa vielä katsomista, se näyttää taiteellisesti kunnianhimoisemmalta kannen perusteella kuin nämä kolme jo näkemääni. Vir Chopran Parineeta (2006), 60-luvun Kolkatan taidepiireistä kertova kuva. Jo se, että se on saatu tiivistettyä 129 minuuttiin normaalin kolmen tunnin sijaan, lupaa paljon.

Hapy Bollywood Christmas to you all!