Kaunokirjallisia huuruja (kun jostain pitää aloittaa)

Tunnen oloni alieniksi blogimaailmassa. Luultavasti kestää kauan, että kehtaan mainita tästä ystävilleni. Olen ajatellut kirjoittaa joka toisen postini suomeksi, joka toisen englanniksi. Kuinka tässä sitten käy, aika näyttää - ja täällä kävijät.

Keittiössäni on kiikkerä varastohylly tupaten täynnä pokkareita. Joulun alla sain mielenhäiriön ja järjestin kirjastoni värikoodein: keittiössä on enimmäkseen mustakantisia kirjoja, käytävällä valkokantisia ja yhdistetyssa olo-työ-makuuhuoneessani riemunkirjavia. Puna-oranssi hylly on vaikuttavin, mutta koko kokeilusta tulee minulle sairas olo - haluaisin palata vanhaan koodaamattomaan epäjärjestykseen, mutta minulla ei ole voimia siihen.

Olen viime aikoina lukenut paljon kulkuneuvoissa. Luen jopa busseissa, koska muuten aika ei riittäisi. Lukemiseen palaaminen on jännittävää aikaa. En ole koko aikuisikänäni elänyt viikkoa lukematta kaunokirjallisuutta, mutta lukemisen tasoissa on ollut erilaisia intensiteettejä. Viimeiset pari vuotta olen kärsinyt keskittymishäiriöistä, uupumisesta tekstiin, mutta juuri nyt tuntuu, että lukemisen ilo, hyvään kirjaan uppotuminen, on palaamassa.

Juuri nyt luen - hyvin hitaasti - Orhan Pamukin romaania My Name is Red. Aiemmin olen lukenut häneltä syvän jäljen jättäneen Lumen ja omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Istanbulista. My Name is Red on ollut listallani ainakin viisi vuotta, olen haaveillut siitä, kuvitellut pelkän nimen perusteella maailmoja, joihin en kenties muuten koskaan pääsisi, vanhoja maalauksia Istanbulin porvariskodeissa, haalistuneita sävyjä iltapäivän auringossa, ikkunaluukkuja, jotka avataan kadulle myöhään, kelmeilevää vettä, johon lauttojen punaiset lyhdyt heijastavat kajonsa. Olen ihastunut Pamukin tapaan laittaa koirat, kolikot ja ruumiit puhumaan. Jokaisessa kappaleessa kertoja esittelee itsensä, kappaleiden otsikot alkavat sanoilla "minun nimeni on...". Murhamysteeriksi kirjassa on roima annos maagista realismia, ja upeaa pohdintaa islamin ja kristinuskon välisistä eroista suhteessa ihmiskuvaan ja taiteisiin. Puhuvien koirien lisäksi nautin romaanin päähenkilöiden, miniatyyrimaalaajien ryhmän, kokemasta hämmennyksestä eurooppalaisten 1500-luvun muotokuvien edessä. Että Euroopassa maalataan ihminen niin, että hänet voisi tunnistaa missä tahansa kuvan perusteella. Ja että he ovat keksineet, kuinka varjo maalataan. Kirja kuljettaa lukijansa Bosporinsalmelta Venetsiaan, joka toimii kaupunkina Istanbulin peilinä. Eurooppa ja islamilainen maailma ovat yhteen kietoutuneina, mutta välillä punoksesta irtautuu erillisiä säikeitä, kohtaamattomuuksia, väärinymmärryksiä, kieltäytymisiä ottaa vastaan korruptoituneita vaikutteita.

Turkkilainen kirjallisuus on todella mielenkiintoista. Kesällä löysin kirjaston poistomyynnistä minulle tuntemattoman naisen, Janset Berkok Shamin, romaanin Cages on Opposite Shores (1995). Toisin kuin Pamuk, Shami itse asiassa kirjoittaa englanniksi. Vaikka My Name is Red sijoittuu 1590-luvulle ja Cages... 1900-luvulle, kummassakin romaanissa on yhteisenä teemana avioliitto, avioero ja naisten asema leskinä ja eronneina. Romaanit tuovat esiin naisen mahdollisuuden löytää uusi rakkaus epäonnistuneen liiton jälkeen, mutta eivät anna helppoja vastauksia. Shamin teoksessa kiinnostavaa on päähenkilö Meralin osittain armenialainen sukuhistoria ja historiallisten faktojen, armenialaisten kansanmurhan ja maastapaon, kanssa eläminen ja kamppailu.

Olen aina halunnut matkustaa Istanbuliin ja toivon mukaan tänä vuonna siihen tulee mahdollisuus. Haluaisin sinne talvella, kun salmi huuruaa, mutta joutunen käytännön syistä tyytymään kesään tai syksyyn. Oikeastaan haluaisin viipyä siellä pitkään, ainakin kuukauden. Jos lähden, Pamukin Istanbul-teos on paras mahdollinen matkaopas, sen avulla löytää vanhat elokuvateatterit, raitiovaunujen päättärit ja kansankuppilat, joihin satunnainen matkailija ei välttämättä automaattisesti eksy. Jossain horjuvista hyllyistäni on myös pieni suomi-turkki-suomi-sanakirja. Olen niin hyvin varusteltu, että olen jo puoliksi siellä.