Olen ollut tämän viikon käsitteiden ja abstraktien tähtikuvioiden pyörityksessä niin, että melkein unohdan oman nimeni. Kaksi tieteellistä tapahtumaa, professori Gail Lewisin vierailu Tampereen yliopistossa (luentoja anti-rasismista ja postkolonialismista ja mukava tutkijatapaaminen) ja sosiologiapäivät Turussa (teemana "Miksi palaa?"). Esitelmä työryhmässä "Pieni toimijuus". Kaksi kaupunkia, viha-rakkaussuhde, jota en ole koskaan ulkopuolisena junantuomana koskaan oppinut ymmärtämään. Paljon höttöä välissä.
Päätin tällä viikolla, että yritän olla sosiologi yhden päivän. Naistutkija olen ilman tarvetta selittää, sosiologiaan joudun artikuloimaan suhteeni täsmällisemmin. Olen viettänyt viimeisen vuosikymmenen keskittyen naisten välisiin tiloihin, toimintaan ja kieleen. Kaksi tutkimusta teksteistä, runoista ja omaelämäkerroista, ja nyt etnografiaa, hengailua elävien ihmisten kanssa jaetussa yhteisessä arjessa. Koen tutkivani suomalaista yhteiskuntaa yhden tamperelaisen lähiön tasolla, enkä ujostele väittää, että siellä arjessa yhteiskunta on käsitteenä vahvasti olemassa. Olen sitä mieltä, että sosiologia voi tavoittaa pienempiä ilmiöitä ja asioita kuin politiikantutkimus (johon olen koulutettu pitkän kaavan mukaan), se voi lukea vastakarvaan oikosta, kotitalouksien ja epämuodollisen sfäärin pieniä tekoja ja tapahtumia. Pidän pienistä asioista ja ilmiöistä, yhteiskunnan heijastumista arkeen miniatyyrimuodossa. Siis sosiologian jako makroon ja mikroon miellyttää minua, vaikka se voi tuntua ulkopuolisesta maailmasta turhalta, teennäiseltä.
Huomasin toimintaviikkoni aikana, että olen kiinnostunut naisten mikrotalouksista, palkkatyön ulkopuolisista keinoista olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen. Kirjoitin myyjäistoiminnasta ja kirpputoreista tapana olla sosiaalinen ja samalla hankkia ylimääräistä elantoa perheelle. En kutsuisi tätä "harmaaksi taloudeksi", vaan neuvokkaaksi itseavuksi järjestelmässä, joka ei muuten kannusta omatoimisuuteen. Vietin koko viikon sumussa, yritin kirjoittaa kriittistä, purevaa paperia "Mamuttarista" eli maahanmuuttajanaisista, joita tapaan tämänhetkisen tutkimukseni arjessa – valtaväestön tavoista nimetä vähemmistöjä, erityisesti niiden naisia, omavaltaisesti itse valitsemillaan nimilapuilla.
Palasin päiviltä, koin juosseeni maratonin kellonympäryksessä. Tapasin kaikki ihmiset, joita halusin tavata, olo kiitollinen ja täysi. Pienet asiat, joita poimin matkan varrella Turussa, lämmittivät erityisesti: Turun kauppahallin superhienot afro-aasialaiset myyntipisteet (joista sai erikoisuuksia, kuten kuivattuja kiwejä, joita en ole koskaan ennen nähnyt), lounasravintola Pronto!, jossa falafel-pyörykät eivät olleet kuivia, vaan mehukkaita ja väriltään vihertäviä – siis tuoreita, toinen ravintola Koulu, jossa oli aito vetäytymiseen sovelias drawing room-tunnelma ja jonka hanasta sai oikeista mustikoista uutettua siideriä.
Päivien tieteelliset teemat eivät olleet niin tärkeitä, kun ilmassa huokui kollegojen jälleennäkemisen ilo ja riemu. Tällaista tiedettä minä kannatan ja olen taas saanut hitusen luottamusta akateemiseen maailmaan.
No comments:
Post a Comment