Monokulttuuria purkamassa (arvio Marianne Backlénin teoksesta Linnoitukset)

Olen Marianne Backlénin romaanien ihanteellinen esilukija, akateeminen, keski-ikää lähestyvä kaupunkilaisnainen, joka on innostunut Euroopan ulkopuolisista kulttuureista tässä ja nyt. Siksi minun ei pitäisi arvioida hänen romaaniaan Linnoitukset (2005), ja sisäisestä varoituksesta huolimatta teen sen silti.

Backlénin romaanit ovat saaneet hämmästyttävän vähän huomiota suomenkielisissä medioissa. Olettaisin, että Backlénin kaltainen yhteiskunnallinen kriitikko olisi kysytty kommentaattori suomalaista monikulttuurisuutta käsittelevissä ohjelmissa ja seminaareissa. Vaikka olen viime vuodet lähes asunut ko. tilaisuuksissa, en ole koskaan tavannut Backlénia livenä. Edelliseen suomennokseen, Karmaan, olen törmännyt juuri siellä, missä olettaakin törmäävän, yliopistolla keskusteluissa nuorten monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden naisten kanssa. Onko hänen teostensa maailma liian erikoistunut? Kuvaako hän tuntemiensa vähemmistöjen elämää liian sisältäpäin, jotta aihepiiriin vähemmän vihkiytynyt lukija pääsisi niihin sisälle? Backlénin romaanit ovat kompleksisia, monisyisiä ja taatusti ajankohtaiskeskustelua ruokkivia - miksi sitten niin harva lukija on ne löytänyt?

Linnoitukset kuvaa keski-ikäisten, maailmaa paljon nähneiden, korkeasti koulutettujen aikuisten arkea pääkaupunkiseudulla ja Loviisassa. Romaanin luokkaperspektiivi on vahva, näkökulma on hyvinvoiva, keskiluokkainen, vaikka sivuhenkilöinä on myös turvapaikanhakijoita ja lähiöissä asuvia hanttihommien tekijöitä. Kuilu näiden todellisuuksien välillä on selkeä, eikä Backlén yritä kerronnallisesti tasoittaa sitä. Miksi pitäisikään?

Päähenkilö Ulrika Nurminen on kaksikielinen teatteriohjaaja ja kirjailija, jonka kolmella lapsella on kaikilla eri etnisen taustan omaava isä. Yksinhuoltaja-Ulrika asuu prameasti Eirassa, viettää aikaansa naisystäviensä kanssa kantakaupungin terasseilla ja sukunsa huvilalla Loviisassa. Hänellä on enemmän aikaa pohtia monikulttuurisuuteen ja rasismiin liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin huonommin toimeentulevilla kanssasisarillaan. Ulrika on monikulttuurisuuden spesialisti, pioneeri ja avainhenkilö, joka on elänyt suomalaisen etnisen moninaisuuden keskellä 1970-luvulta asti.


Romaanin tapahtumien siirtäminen pääkaupunkiseudulta Loviisaan on onnistunut ratkaisu. Näin Backlén onnistuu näyttämään, ettei kaikki monikulttuurisuus ole Mogadishu Avenueta, etteivät kaikki kohtaamiset eivät tapahdu itähelsinkiläisen vuokrakasarmin rappukäytävillä. Ja koska Backlén ei valitse valtaväestöä kosiskelevaa jaritervomaista kerronnallista strategiaa, jossa kulttuurieroilla revitellään ja niitä liioitellaan, hänen kirjojaan myydään vähemmän eikä romaaneja ole filmattu.

Teos ei ole murhamysteerio, vaikka yksi pääjuonista onkin afrikkalaisen näyttelijämiehen murha. Romaani ottaa vauhtia murhasta, mutta päätyy lopulta tutkimaan pikkukaupungin sisäisiä sosiaalisia jännitteitä, rasismia, piilorasismia ja paikallishistoriaa. Erityisesti Loviisan kaupungin vaiheiden auki kirjoittaminen osana tsaarinaikaista Venäjää räjäyttää oletuksen suomalaisesta monokulttuurista. Kun paikkakunnalle saapuu kaksi äärioikeistolaista amerikkalaista rotututkijaa, jotka etsivät Suomesta kadonnutta myyttistä valkoista voimaa, ja erityisesti kun päähenkilö Ulrika ajautuu suhteeseen toisen heistä kanssa, ei soppa voisi olla sekavampi. Näin Backlén rakentaa ristiriitaisia, itsensä kanssa kroonisessa epäharmoniassa olevia henkilöitä, joista kaikilla on oma historiallinen likapyykkinsä pestävänä. Postkoloniaalissa teoriassa tätä voisi kutsua koloniaaliseksi osasyyllisyydeksi: ymmärrys maailman postkoloniaalista tilasta lähtee oletuksesta, ettei kukaan siitä keskusteleva ole historiallisten valtasuhteiden uusintamisen ulkopuolella. Siksi itseään edistyksellisenä pitävä, transkulttuurisen perheen äiti sekaantuu rasistiin, jopa siihen pisteeseen asti, että miesystävän saapuessa vierailulle hän siivoaa kirjahyllystään kaikki liian poliittisesti kantaaottavat teokset.

Backlén kuvaa onnistuneesti transkulttuurisia heteroseksuaalisia suhteita, eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen välistä arkista valtataistelua, valkoisen naisen voimaa ja voimattomuutta ja epätyypillisiä perhejärjestelyitä. Hänen vahvuutensa on rehellisyys: hän ei pelkää näyttää, mikä taloudellisesti ja kielellisesti epäsuhtaisissa parisuhteissa mättää. Siksi hänen romaanejaan voisi pitää sosiologisina minitutkimuksina suomalaisten perheiden arkeen, arkeen, joka alkaa olla todellisuutta yhä useammille meistä sekä maalla että kaupungeissa. Linnoitukset, ja erityisesti tätä edeltävä Karma, puhuttelee kaikkia, jotka itse elävät transkulttuurisessa todellisuudessa. Perhesuhteet leviävät maailmalle ja lapset lentävät lomille New Yorkiin ja Kuala Lumpuriin. Sen kanssa on elettävä. Toiset elävät sujuvammin, toisille arki aiheuttaa hankaluuksia, pelkoa ja paniikkia.

Kerronnan kosmopoliittisuus on paikoitellen myös uuvuttavaa: moniulotteisia sivuhenkilöitä pursuaa joka nurkan takaa, jokaisesta sähköpostiviestistä, joka Atlantin ylittävältä lennolta ja kaikista juhlista. Henkilöiden runsaudensarvi vaatii lukijaltaan ilmiömäistä muistia. Vaikka olin itse kovin kiinnostunut Backlénin tavasta muistella päähenkilöiden 1970-ja 80-lukujen ulkomaanvierailuja, erityisesti opiskeluja Iowan yliopiston kirjoittajakoulussa, olisin lukenut tästä aihepiiristä mieluummin erillisen romaanin kuin kappaleen romaanissa, joka on paikoitellen halkeamassa liitoksistaan.

Olisin viihtynyt Linnoitusten kanssa erinomaisesti puolella siitä informaatiosta, minkä romaani nyt välitti. Backlén pyrkii pysymään uskollisena moniarvoiselle ja hyvin monimutkaiselle todellisuudelle, jossa monet transkulttuuriset perheet reaalimaailmassa elävät. Hän ei pyri siloittamaan tätä hankalaa maailmaa tai lakaisemaan maton alle lieveilmiöitä, jotka kuuluvat tematiikkaan. Lukija oppii kautta rantain myös Afrikan mantereen kielitilanteesta, USA:n afroamerikkalaisen eliitin elämäntavoista, unohdetuista karibialaisista kirjailijoista. Häneltä voisi silti kysyä, onko kaunokirjallisuuden tehtävä paljastaa henkilöhahmojen koko seksuaalinen historia, ja kaikkien eksien tämänhetkiset olinpaikat. Tai onko romaanin tarkoitus luennoida kulttuureista, joita emme vielä tunne? Mitä tapahtuu romaanille, kun kulttuuriset yksityiskohdat alkavat taistella huomiosta itse tarinan kanssa? Kuinka sosiologinen romaani voi olla tullakseen arvostetuksi taidemuotona, kertomakirjallisuutena?

Backlén on renessanssityylinen kirjailija, jonka runsaudensarvesta pulppuaa riemukasta poliittista analyysia ihmissuhdehetteikönkin keskellä. Hän noudattaa uskollisesti kirjoittajapiirien tunnettua ohjenuoraa: romaani on sika, joka syö kaiken. En usko, että kukaan hänen romaaneihinsa tarttuva jää kylmäksi. Ajankohtainen, puhutteleva romaani voi herättää myös paljon negatiivisia tunteita. Riitasoinnuissaan ja rosoisuudessaan Backlén on kirjoittanut romaanin, johon on helppo tarttua. Siksi nostaisin Linnoitukset lukemistoksi kaikkialle, missä monikulttuurisuuskysymyksistä keskustellaan jokapäiväisen elämän tasolla.