Teatterikesästä

Noloa tunnustaa, että asuttuani neljä vuotta Suomen teatterimekassa osallistuin ensimmäistä kertaa Tampereen Teatterikesän antiin eilen. Kyseessä oli off-ohjelmiston kappale, teatteri Undan esittämä, Taija Tuomisen romaaniin pohjautuva Tiikerihai. Tiikerihaita esitettiin kahtena eri versiona, toinen kuului varsinaiseen ohjelmistoon, ja tämä, pienempi produktio, oli osana festivaalien alternative-osastoa.

Äidin ja tyttären väkivaltaisen kipeä dialogi käytiin moniäänisesti, viiden äiti-tytär parin voimistamana. Pidin suunnattomasti tästä ohjauksellisesta ratkaisusta: katsoja sai kuvitella tapahtumat kymmenestä eri perspektiivistä, kuulla erilaisia äänen sävyjä, vaihtaa silmälaseja ja asettua tarinaan eri kulmista. Kielenkäyttö oli rankan räävitöntä, sanat sattuivat (ja samalla viihdyttivät) moninkertaisesti verrattuna muutamiin lyönteihin ja tönäisyihin, ja naisten välinen kiroilu oli jotenkin vanhakantaisella tavalla matrilineaarista. Näytelmän maailmassa mies oli lähinnä lapsen siittäjä, kiimainen ori tai keinodildo. Yksi isähahmo ja tyttären poikaystävät häivytettiin lähes statistin asemaan.

En ole ehtinyt lukea Tiikerihaita tekstinä, joten en edes yritä saada aikaan syvällistä teatterikritiikkiä. Olen tavannut Tuomisen kirjoittajakurssillani ja saanut taustoitusta tekstin syntyyn. Ilokseni bongasin kirjailijan itse myös Vuoltsun intiimissä katsomossa - kaikki tuotantovoimat olivat esimerkillisesti läsnä. Olisin halunnut kysyä Tuomiselta hänen suhteestaan suomalaisiin feminismeihin: mihin kohtaan suomalaisen naisen historiaa Tiikerihai asettuu, onko tragikoomisessa mustassa maaperässä mahdollinen emansipaation elementti?

Itse pidin Tiikerihaissa eniten juuri sen historiallisesta momentista: Suomen nopean kaupungistumisen sosiaalisesta analyysista. Näytelmän aikana ehdin kelata mielessäni erilaisia kuvia äideistä ja tyttäristä, meiltä ja maailmalta, ja sana rakennemuutos kiteytyi näin: en ole reissuillani kohdannut missään niin raivokkaan erilaisia maailmoja kuin suomalaisten 60-70-lukujen kasvattien suhteessa vanhempiinsa. Kun sikatalouskoulun kasvatin tyttärestä tulee tohtorisnainen, historiallisesti siinä on jotain hurjaa, jonka käsittelyyn voi hyvin mennä monta sukupolvea. Voisi puhua radikaaleista luokkahyppelyistä, jotka tätä nykyä ovat vaihtamassa suuntaa: moni tohtorisnaisen lapsi valitsee ammattikoulun kommenttina äitinsä sisäsiistiin, analyyttiseen elämäntapaan.

Undan esityksessä oli paljon viehättävää kotikutoisuutta, jotain keskeneräistä, mutta lukematta alkuperäistekstiä oletan, että sen henki pysyi uskollisena Tuomisen tarkoitusperille. Esitys tavoitti ainakin nuoremman katsojan, siinä oli räsymattojen ja maitotonkkien keskellä absurdia vääntöä ja irtiottoa kaikesta, mitä kaupunkilainen maalaiselämään mielessään liittää. Rekvisiittaa oli riittävästi, yhtään enempää en olisi kaivannut. Musiikkia olisin toivonut näytelmään enemmän, jopa Tiikerihai-iskelmän parodista toistoa, niin että kotiin lähtiessään katsojan korvissa soisi sen paikallisen sovelluksen kakofoninen melodia.