Viimeaikaiset Bollyt

*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***

*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***

*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.

*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***

*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****

*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.