Anu Kaipainen RIP

Koska meille ei tällä hetkellä tule aamulehteä, enkä TV-uutisiakaan ehdi joka päivä seurata, minulta jää huomaamatta esim. kuolinilmoitukset.

Tänään kuulin, viikon myöhässä, että kirjailija Anu Kaipainen on poistunut tuonilmaisiin. Tämä sävähdytti siksi, että olin juuri hänen viimeisinä aikoinaan lukenut hänen tuotantoaan "apinanraivolla".

Nuorempana Kaipainen kuului äitini hyllyn lukemattomiin aarteisiin. Niputin hänet mielessäni "Karjala-kirjailijoihin", joihin kuuluivat myös Eeva Kilpi ja Laila Hietamies. Kilpeä ja Hietamiestäkin olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää sekavin tuloksin. Kaipaista minulle on vinkattu moneltakin taholta, ja jossain vaiheessa aloin kantaa kirjastojen poistokärryistä hänen teoksiaan "pahan päivän varalle". Kirjoja on myyty pilkkahintaan, epäilisin siksi, ettei Kaipainen ainakaan vanhemmilla päivillään ollut samanlainen mediapersoona kuin esim. edellä mainitut kirjailijattaret ovat olleet. Vaikuttaa siltä, että hän on antanut romaaniensa puhua omaa kieltään. Osaako suomalainen lukija enää tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja ei ole Uutisvuodossa, Mark Levengoodin haastateltavana tai messuilla hymyilemässä?

Olen yrittänyt aloittaa hänen kirjojaan moneen kertaan, mutta aloitin väärästä päästä. Arkkienkeli Oulussa (1967) ja Magdaleena ja maailman lapset (1969) olivat hänen romaaneistaan vaikeaselkoisimpia ja monisyisimpiä. Pääsin niihin käsiksi vasta luettuani pari-kolme helpompaa teosta. Varsinkin Arkkienkelin historiallinen kerroksellisuus on huikea.

Toistaiseksi hauskin lukemani Kaipais-romaani on Kellomorsian (1977). Se on maagis-realistinen kertomus teollisuuskaupungista ja lomautettujen työläisten henkisestä heräämisestä karismaattisen kuoronjohtajan johdolla, jonka ympärille kasvaa kaupallisestikin kannattava kultti. Kellomorsiamessa ei ole mitään vanhentunutta, sitä lukee kuin tapahtumat sijoittuisivat 2000-luvulle.

Kuin kuulta kummultansa (1991) muistutti minua monista paremmista amerikkalaisista romaaneista ja elokuvista, joissa teemana on kiitospäivän juhla. Tämä on suomalaisen sukujuhlan kuvaus, jossa ikäpolvilla on vuosikymmenten aikana hampaankoloon jäänyttä kaunaa. Moni voisi pitää aihepiiriä kuluneena. Kaipaisen käsittelyssä tästä kumpusi kuitenkin uudenlaisia juonenkäänteitä, joita voisi vuonna 2009 sanoa "näkemiseksi". Ihmettelen esimerkiksi, kuinka tarkkaan Kaipainen näki monikulttuurisuuden haasteet perheiden tasolla tuona aikana, kun ei vielä joka perheessä ollut vähintään yhtä muualta tullutta vävyä tai miniää.

Kaihoja kukkuvat käet (1983) ja viimeiseksi kirjaksi jäänyt Vihreiksi poltetut puut (2007) ovat Kaipaisen omaelämäkerrallisimmat teokset. Ensimmäinen on kirjoitettu fiktion muotoon, toista hän kutsuu "autofiktioksi". Omaelämäkerran tutkijoille jää näistä kahdesta tekstistä pohdittavaa. Mikä sai Kaipaisen kirjoittamaan saman tarinan uusin sanoin?

Olen lukenut vasta 5 Kaipaisen teosta ja olen täysin koukussa. "Autofiktion" aloitin vasta tänään ja seuraavaksi haluan lukea Larin Parasken elämästä kirjoitetun romaanin Poimisin heliät hiekat (1979). Toistaiseksi jaksan vain ihmetellä, kuinka näin tuottelias kirjailija on onnistunut olemaan toistamatta itseään. Vaikka lähestulkoon kaikkia kirjoja yhdistää joku mytologinen ulottuvuus, niissä ei ole tyypillisiä paljon julkaisseen tuotantokoneiston manerismeja.

Tässäkin blogissa olen tilittänyt vaikeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti naiskirjailijoiden tuotantoon. Olisinko koskaan ihaillut ketään muuta kuin Minna Canthia? Nyt tuntuu, että ihailen vähän Kaipaista. Hänen romaaninsa ovat hämmentävän poliittisia, mutta ei dogmaattisella tavalla. Uskonnon, politiikan, historian ja mytologian yhteenpunojana hän on täysin omanlaisensa mestari suomalaisen kaunokirjallisuuden kentällä.