Chavs

Olen jäänyt koukkuun Martina&Esko-tositeeveeshow'hun. Siinä seurataan kohuparin vauvan odotusta. Sarja keskittyy lähinnä Martinan ja Eskon ulkonäköön ja lifestylen esittelyyn. Martina ja Esko tarvitsevat rahaa, show tuo heille fyffet Dolce&Gabbanan lastenvaunujen hankintaan ja muutamaan botox-hoitoon parin virallisen bestiksen, Tiina Jylhän klinikalla.

Martina ja Esko toivon mukaan tuntevat luissaan, kuinka heille nauretaan. Nauretaan ylemmyydentuntoisesti, takakireästi ja pahansuovasti. Tähän verrattuna esim. taannoinen McCoys-tositeeveeohjelma oli sympaattinen. Andyn ja Angelan elämää ihmeteltiin, mutta koska he eivät ole runsaalla huumeidenkäytölläkään saaneet aivojaan kokonaan liuotettua, he keräsivät sympatiapisteitä. Martinaa ja Eskoa on vaikeaa sympata. He ovat omahyväisiä paskiaisia, täysin itseriittoisia itse tehdyssä kuplassaan. Kummallakaan ei ole pätkääkään itseironiaa. He uskovat täysillä luomaansa tuotteeseen.

Ehkä Martina ja Esko edustavat minulle chavs-ilmiötä. "Chavs" tarkoittaa työväenluokkaista nuorisoa, joilla on rankka tausta ja joka hankkii itselleen keinolla millä hyvänsä uusimmat merkkikuteet. Muutama vuosi sitten kuuminta hottia olivat burberry-kuviot, nyt halutaan urheilullisempia merkkejä. "Chavit" rakastavat blingblingiä. He huutavat ja kiroilevat, hankkivat toisilleen lähestymiskieltoja, ja samalla toivovat nousevansa luokkastatuksessa suoraan kaupungin vuokrataloilta Poshin ja Becksin bestiksiksi.

Martina ja Esko nimesivät lapsensa jo kohdussa Victoriaksi. Oikeastaan en haluaisi dissata heidän perhe-elämäänsä enempää, vaan ymmärtää, miksi meillä täällä Suomessa monistuvat kaikki Britannian ilmiöt muutaman vuoden viiveellä. Jos pariskunta on vielä kymmenen vuoden päästä yhdessä ja kasvattavat lastaan kaikessa rauhassa lööppijulkisuuden ulkopuolella, silloin olen ollut väärässä. Ehkä he tarvitsivat vain ne Dolce&Gabbanan vaunut.

Anu Kaipainen RIP

Koska meille ei tällä hetkellä tule aamulehteä, enkä TV-uutisiakaan ehdi joka päivä seurata, minulta jää huomaamatta esim. kuolinilmoitukset.

Tänään kuulin, viikon myöhässä, että kirjailija Anu Kaipainen on poistunut tuonilmaisiin. Tämä sävähdytti siksi, että olin juuri hänen viimeisinä aikoinaan lukenut hänen tuotantoaan "apinanraivolla".

Nuorempana Kaipainen kuului äitini hyllyn lukemattomiin aarteisiin. Niputin hänet mielessäni "Karjala-kirjailijoihin", joihin kuuluivat myös Eeva Kilpi ja Laila Hietamies. Kilpeä ja Hietamiestäkin olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää sekavin tuloksin. Kaipaista minulle on vinkattu moneltakin taholta, ja jossain vaiheessa aloin kantaa kirjastojen poistokärryistä hänen teoksiaan "pahan päivän varalle". Kirjoja on myyty pilkkahintaan, epäilisin siksi, ettei Kaipainen ainakaan vanhemmilla päivillään ollut samanlainen mediapersoona kuin esim. edellä mainitut kirjailijattaret ovat olleet. Vaikuttaa siltä, että hän on antanut romaaniensa puhua omaa kieltään. Osaako suomalainen lukija enää tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja ei ole Uutisvuodossa, Mark Levengoodin haastateltavana tai messuilla hymyilemässä?

Olen yrittänyt aloittaa hänen kirjojaan moneen kertaan, mutta aloitin väärästä päästä. Arkkienkeli Oulussa (1967) ja Magdaleena ja maailman lapset (1969) olivat hänen romaaneistaan vaikeaselkoisimpia ja monisyisimpiä. Pääsin niihin käsiksi vasta luettuani pari-kolme helpompaa teosta. Varsinkin Arkkienkelin historiallinen kerroksellisuus on huikea.

Toistaiseksi hauskin lukemani Kaipais-romaani on Kellomorsian (1977). Se on maagis-realistinen kertomus teollisuuskaupungista ja lomautettujen työläisten henkisestä heräämisestä karismaattisen kuoronjohtajan johdolla, jonka ympärille kasvaa kaupallisestikin kannattava kultti. Kellomorsiamessa ei ole mitään vanhentunutta, sitä lukee kuin tapahtumat sijoittuisivat 2000-luvulle.

Kuin kuulta kummultansa (1991) muistutti minua monista paremmista amerikkalaisista romaaneista ja elokuvista, joissa teemana on kiitospäivän juhla. Tämä on suomalaisen sukujuhlan kuvaus, jossa ikäpolvilla on vuosikymmenten aikana hampaankoloon jäänyttä kaunaa. Moni voisi pitää aihepiiriä kuluneena. Kaipaisen käsittelyssä tästä kumpusi kuitenkin uudenlaisia juonenkäänteitä, joita voisi vuonna 2009 sanoa "näkemiseksi". Ihmettelen esimerkiksi, kuinka tarkkaan Kaipainen näki monikulttuurisuuden haasteet perheiden tasolla tuona aikana, kun ei vielä joka perheessä ollut vähintään yhtä muualta tullutta vävyä tai miniää.

Kaihoja kukkuvat käet (1983) ja viimeiseksi kirjaksi jäänyt Vihreiksi poltetut puut (2007) ovat Kaipaisen omaelämäkerrallisimmat teokset. Ensimmäinen on kirjoitettu fiktion muotoon, toista hän kutsuu "autofiktioksi". Omaelämäkerran tutkijoille jää näistä kahdesta tekstistä pohdittavaa. Mikä sai Kaipaisen kirjoittamaan saman tarinan uusin sanoin?

Olen lukenut vasta 5 Kaipaisen teosta ja olen täysin koukussa. "Autofiktion" aloitin vasta tänään ja seuraavaksi haluan lukea Larin Parasken elämästä kirjoitetun romaanin Poimisin heliät hiekat (1979). Toistaiseksi jaksan vain ihmetellä, kuinka näin tuottelias kirjailija on onnistunut olemaan toistamatta itseään. Vaikka lähestulkoon kaikkia kirjoja yhdistää joku mytologinen ulottuvuus, niissä ei ole tyypillisiä paljon julkaisseen tuotantokoneiston manerismeja.

Tässäkin blogissa olen tilittänyt vaikeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti naiskirjailijoiden tuotantoon. Olisinko koskaan ihaillut ketään muuta kuin Minna Canthia? Nyt tuntuu, että ihailen vähän Kaipaista. Hänen romaaninsa ovat hämmentävän poliittisia, mutta ei dogmaattisella tavalla. Uskonnon, politiikan, historian ja mytologian yhteenpunojana hän on täysin omanlaisensa mestari suomalaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.