Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.