Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.