Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.