Chavs

Olen jäänyt koukkuun Martina&Esko-tositeeveeshow'hun. Siinä seurataan kohuparin vauvan odotusta. Sarja keskittyy lähinnä Martinan ja Eskon ulkonäköön ja lifestylen esittelyyn. Martina ja Esko tarvitsevat rahaa, show tuo heille fyffet Dolce&Gabbanan lastenvaunujen hankintaan ja muutamaan botox-hoitoon parin virallisen bestiksen, Tiina Jylhän klinikalla.

Martina ja Esko toivon mukaan tuntevat luissaan, kuinka heille nauretaan. Nauretaan ylemmyydentuntoisesti, takakireästi ja pahansuovasti. Tähän verrattuna esim. taannoinen McCoys-tositeeveeohjelma oli sympaattinen. Andyn ja Angelan elämää ihmeteltiin, mutta koska he eivät ole runsaalla huumeidenkäytölläkään saaneet aivojaan kokonaan liuotettua, he keräsivät sympatiapisteitä. Martinaa ja Eskoa on vaikeaa sympata. He ovat omahyväisiä paskiaisia, täysin itseriittoisia itse tehdyssä kuplassaan. Kummallakaan ei ole pätkääkään itseironiaa. He uskovat täysillä luomaansa tuotteeseen.

Ehkä Martina ja Esko edustavat minulle chavs-ilmiötä. "Chavs" tarkoittaa työväenluokkaista nuorisoa, joilla on rankka tausta ja joka hankkii itselleen keinolla millä hyvänsä uusimmat merkkikuteet. Muutama vuosi sitten kuuminta hottia olivat burberry-kuviot, nyt halutaan urheilullisempia merkkejä. "Chavit" rakastavat blingblingiä. He huutavat ja kiroilevat, hankkivat toisilleen lähestymiskieltoja, ja samalla toivovat nousevansa luokkastatuksessa suoraan kaupungin vuokrataloilta Poshin ja Becksin bestiksiksi.

Martina ja Esko nimesivät lapsensa jo kohdussa Victoriaksi. Oikeastaan en haluaisi dissata heidän perhe-elämäänsä enempää, vaan ymmärtää, miksi meillä täällä Suomessa monistuvat kaikki Britannian ilmiöt muutaman vuoden viiveellä. Jos pariskunta on vielä kymmenen vuoden päästä yhdessä ja kasvattavat lastaan kaikessa rauhassa lööppijulkisuuden ulkopuolella, silloin olen ollut väärässä. Ehkä he tarvitsivat vain ne Dolce&Gabbanan vaunut.

Siskodisko

Jos joku kysyis multa, mikä on paras nuortenkirja koskaan, vastaisin Jacqueline Wilsonin Tatuoitu äiti. Jacqueline Wilsonin eri-ikäisille suunnattuja perhedraamoja olen parin viime vuoden aikana saanut käsiini jo kolme. Niissä on sopivaa 70-lukulaista sosiaalirealismia käännettynä postmodernimmalle kielelle. Koen suurta sielujen sympatiaa maanisdepressiivisen tatuoidun äidin kanssa, joka halutessaan hyvittää lapsilleen binge drinking-keikkansa tyhjentää pankkitilinsä ja ostaa kymmenillä punnilla kakunkoristeita ja -kuorrutteita sateenkaaren kaikissa väreissä. Perheellä ei muuten ole rahaa ruokaan, mutta kakkuihin on aina. Nämä ovat äärimmäisen urbaaneja tarinoita, joissa maisemat ovat lähinnä ostoskeskuksten ja huvipuistojen valomerta. Pieni tyttö minussa kiittää, koska en ikinä pitänyt Viisikkojen nummimaisemista (eväskoreista puhumattakaan) enkä hevoskirjoista.

Muutama päivä sitten luin ahmimalla Sue Townsendin Cappuccinovuodet, jossa Adrian Mole on varttunut kolmikymppiseksi yh-isäksi. Kymmenisen vuotta sitten, kun kirja ensin ilmestyi, en olisi jaksanut ottaa selvää, mitä nuoruuden antisankarille kuului. Kirjassa on paljon näkymää tulevaisuuteen: Townsend esittää Adrianin wannabe-TV-kokkina, jonka Sikahyvää sisälmyksistä! ei saavuta sitä kaupallista menestystä, jonka sen odotettiin saavuttavan. Jamie Oliverin, Nigella Lawsonin ja Gordon Ramsayn kaltaisten starojen aika onkin ollut vasta 2000-luvulla. Kun kokeista ja sisustajista tulee kansakunnan ikoneita ja johtohahmoja, jotain outoa ja ihmeellistä on tapahtumassa yhteiskunnassa. Townsend kertoo omalla pinttymättömällä tyylillään juuri tästä. En tosin tiedä, haluaisinko lukea Adrianin viidenkympin villityksestä, jos Townsend on vielä silloin läppärinsä ääressä luomassa.

Koska vielä lukemattomat kirjani ovat diasporassa yliopistolla ja vaikeissa paikoissa muuttolaatikoiden pohjalla, on pitänyt tarttua tyttäreni kokoelmiin. Tutustuin Kariston Siskodisko-sarjaan, joka kaupallisuudellaan ja teinejä kosiskelevalla tyylillään ärsyttää jo ennen kuin on lukenut sanaakaan. Luin Rhian Traceyn Neljän tytön kirjakimpan ja Sue Limbin Tyttö 15 vee, hurmaava, mutta hullu . Ensimmäinen oli muodikas lukupiirikertomus neljästä tytöstä, jotka pääsivät paikallisradioon raportoimaan lukemisiaan ja ystävystyivät ristiin rastiin, raadollisesti ja dramaattisesti. Poikaystävän varastamissotkun aikana aloin kokea suurta ikävystymistä, ja mielestäni muutenkin kirjan maailma oli ennalta-arvattavan lattea. Lukupiiriaiheisia kirjoja on noussut kuin sieniä sateella sekä pienemmille että isommille tytöille. Aihe tuntuu brändätyltä. On hauskempaa osallistua lukupiiriin kuin lukea kirjoja muiden ihmisten lukupiireistä.

Sue Limbin Tyttö, 15 vee oli laadukkaampaa siskodiskoa kuin lukupiiritematiikka. Siinä päähenkilö jopa suunnittelee kolmatta sukupuolta ja päähenkilön äiti on radikaalifeministi-kirjastonhoitaja. Limb kirjoittaa keskiluokkaisten teinien maailmoista, joissa ei ehkä ole samanlaista sosiaalipoliittista vääntöä kuin Wilsonilla. Wilsonin lapset ja nuoret ovat aina jotenkin heitteillä; Limbin maailmassa vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtijan roolissa, vaikka kuinka ärsyttäviä. Ehkä Sue Limb antaa enemmän tilaa nuorille itselleen ja jättää vanhemmat sivurooleihin, kun taas Wilsonin kirjoissa hullut, addiktiiviset, parinvaihtoon keskittyneet vanhemmat nousevat niin keskiöön, että kirjoja lukevatkin (salaa tai vähemmän salaa) mieluummin vanhemmat kuin teinit itse.

Maailmani oli lapsena ja nuorena brittiläisvaikutteinen, ja näin se jatkuu. Yöpöydällä on myös Tuija Lehtisen teoksia, mutta pelkään, ettei niissä sotketa tarpeeksi laventelinvärisellä kakunkuorrutteella.

Mukiloitu sukupuoli

Kun harjoittaa sukupuolen kriittistä dekonstruktiota työkseen, tulee eteen vaihe, jolloin mikään sillä saralla ei enää hetkauta. Viime aikoina, kun minulta on kysytty naistutkimuksen opetuksistani, vastaan rutiinilla: teen sitä työkseni, mutta välillä on myös hyvä keskittyä muihin kysymyksiin. Joo, opetan feminismiä, mutta opetan myös kaikkea muuta. Olen kokenut väsymystä naistutkimukseen, erityisesti ammatilliseen gender-teoretisointiin. Pitkiin aikoihin en ole lukenut mitään, mikä olisi liikuttanut.

Mark Simpsonin (2003) "psykobiografia" Pyhä Morrissey (eng. Saint Morrissey) palautti uskoni siihen, mikä naistutkimuksessa ja sukupuolen representaatioiden kriittisessä tutkimuksessa on aina ollut nautinnollista ja haastavaa. Hän lähestyy pop-ikonin elämää henkilökohtaisesta näkökulmasta: "kuinka Morrissey pilasi elämäni ja tuhansien muiden kaltaisteni nuorten elämän". Simpsonilta jäi Morrisseytä kuuntelemalla yliopisto-opinnot kesken, mutta on onnistunut elättämään itseään menestyksellisesti muoti- ja rockjournalistina. Hänet tunnetaan mm. metroseksuaali-käsitteen lanseeramisesta 1990-luvulla kauan ennen kuin Poshista ja Becksistä tuli ikoninen pari. Simpsonilla on tapana kommentoida ilkeästi sellaisten julkkisten elämää, joita ei ole koskaan tavannut. Tämä kirja on hänen tuotannossaan kirkas poikkeus.

Pyhä Morrissey on empaattinen lähiluenta, joka laajenee Mozin henkilökohtaisten omituisuuksien listaamisesta kohti kokonaisvaltaista pohjoisenglantilaisten työväenluokkaisten mieheyksien ja naiseuksien analyysia. Rodun, etnisyyden, sukupuolen ja luokka-aseman yhteenkietoumat tulevat tässä tekstissä lihaksi ilman väkisin väännettyä intersektionaalisuus-puhetta. Moz on irlantilaisen kirjastonhoitajan poika Manchesterin pahamaineisimmasta työväenluokkaisesta lähiöstä. Koulut jäivät häneltä kesken ja hän sivisti itseään elämällä työttömyyskorvauksilla ja eristämällä itsensä council housen ahtaaseen asuntoon siihen asti, kun Johnny Marr tuli hakemaan hänet bänditreeneihin miltei väkisin.

Minua kiinnostaa tässä kirjassa se tapa, jolla Simpson kertoo Morrisseyn elämän valinnoista: miksi Morrissey alkoi "mukiloida sukupuolta" ja sitä kautta löysi oman tapansa tehdä taidetta? Mitä tarkoittaa kasvaa työväenluokkaisessa ympäristössä ja valikoiden poimia siitä elementtejä, jotka antavat voimaa ja inspiroivat myös muita? Hyvin samalla tavalla kuin viimeaikaiset monikulttuurisuuden tutkijat myös Simpson pohtii yhteisöjen rajoja ja yhteisöstä poistumisen problematiikkaa. Kuinka lähteminen on mahdollista ilman, että minuus kolhiintuu tunnistamattomaksi? Mikä sai Morrisseyn kieltäytymään valtavirtaisista maskuliinisuuksista, sekä heteroseksuaalisista että homoseksuaalisista varianteista? Mikä mahdollisti totaalisen kapinan kaikkea sukupuolta ja sukupuolisuutta vastaan? Ja voidaan myös kysyä laajemmasta perspektiivistä: mitä tämä teksti kertoo 70-luvun Britanniasta ennen Maggie Thatcherin aikaansaamaa poliittista muutosta? Miksi uusliberaali Britannia ei enää tuota Morrisseyn kaltaisia itseoppineita neroja? Onko tällainen radikaali itseoppineisuus enää mahdollista siellä tai täällä?

Simpsonin mukaan Morrissey harjoitti 80-luvun alussa "eroottista terrorismia" kieltäytyessään sukupuolen totutuista kuvastoista, tai pyrkiessään keksimään sukupuolen uudelleen. Moz tunnettiin 80-luvulla selibaatin puolestapuhujana, melkein aseksuaalisena hahmona, jolla ei tuntunut olevan yksityiselämää. Simpson lukee Mozin haastattelusitaatteja ja laululyriikoita tästä kriittisesta sukupuolen dekonstruktio-näkökulmasta ja tarjoaa musiikkiin alaviitteitä, joita Britanniassa kasvamaton ei välttämättä itse osaa etsiä.

Erityisen onnistunutta kirjassa on pohjoisenglantilaisten matriarkaattien, naisikonien ja feminismien ruodinta. Tämä kirja kertoo Morrisseyn elämän tärkeistä naisista aivan melkein enemmän kuin Morrisseysta itsestään. Se on myös kertomus brittiläisistä feminismeistä ja naistutkimuksesta. Se kertoo siitä, kuinka naistutkimusta on harjoitettu Britanniassa ennen kaikkea yliopistojen ulkopuolella. Ja feminismin ja taiteiden salaliitoista...

Itse olen löytänyt The Smithsit ja Morrisseyn kunnolla vasta viime vuosina. Muistan, kuinka The Smithsin ympärillä kohkattiin 80-luvun puolivälissä Rockradiossa, silloin kuuntelin biisejä toisella korvalla delegoiden ne "tekotaiteellista ja liian älyllistä"-kategoriaan. Monet ihmiset ovat tunkeneet minulle The Smithsin best of-kokoelmia, olen kuljettanut niitä mukanani maasta ja elämäntilanteesta toiseen, mutten voi sanoa, että tuo musiikki olisi ollut keskeistä nuoruuteni mielenmaisemaa. Myöhäisherännäisenä olen alkanut fanittaa The Smithsiä ja Mozia vasta 2000-luvun puolessavälissä. Olen vasta hitaasti ymmärtämässä The Smithsiä, Mozin soolotuotantoon tutustuminen tulee viemään minulta useita vuosia, ennen kuin hiffaan. Ihanaa Morrisseyn lyriikoissa onkin se, etteivät ne painosta ymmärtämään yhtään mitään. Sellaisia tekstejä kutsun runoudeksi. "The rain falls hard on a humdrum town"...

Käyttäisin tätä tekstiä suomalaisessa kontekstissa esim. lukiessani Timo Soinin haastatteluja. Simpsonin tavassa kirjoittaa Morrisseysta ja pohjoisenglantilaisuudesta on potentiaalia käännöksiin muissa kulttuurisissa konteksteissa, kuten itätamperelaisessa redneck-lähiössä perjantai-iltana Valintatalon sulkeutumisen aikaan. Kysyn ohi kulkiessani jatkuvasti: mitä vaihtoehtoja maahan räkimiselle on? Onko olemassa muuta taivasta kuin moponrasva ja pussikalja?

Keräilen pyhimyksistä kertovia kirjoja. Tämä on yksi suuria aarteitani. Mutta ennen kaikkea, jos saisin suunnitella naistutkimuksen peruskurssia lähitulevaisuudessa, valitsisin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey-teoksen johdantotekstiksi ehkä Beverley Skeggsin antaman teoreettisen pohjan kanssa. Tällä pääsisi pitkälle, paikkoihin, joiden nimiä ei vielä ole painettu valmiisiin kyltteihin.