Siskodisko

Jos joku kysyis multa, mikä on paras nuortenkirja koskaan, vastaisin Jacqueline Wilsonin Tatuoitu äiti. Jacqueline Wilsonin eri-ikäisille suunnattuja perhedraamoja olen parin viime vuoden aikana saanut käsiini jo kolme. Niissä on sopivaa 70-lukulaista sosiaalirealismia käännettynä postmodernimmalle kielelle. Koen suurta sielujen sympatiaa maanisdepressiivisen tatuoidun äidin kanssa, joka halutessaan hyvittää lapsilleen binge drinking-keikkansa tyhjentää pankkitilinsä ja ostaa kymmenillä punnilla kakunkoristeita ja -kuorrutteita sateenkaaren kaikissa väreissä. Perheellä ei muuten ole rahaa ruokaan, mutta kakkuihin on aina. Nämä ovat äärimmäisen urbaaneja tarinoita, joissa maisemat ovat lähinnä ostoskeskuksten ja huvipuistojen valomerta. Pieni tyttö minussa kiittää, koska en ikinä pitänyt Viisikkojen nummimaisemista (eväskoreista puhumattakaan) enkä hevoskirjoista.

Muutama päivä sitten luin ahmimalla Sue Townsendin Cappuccinovuodet, jossa Adrian Mole on varttunut kolmikymppiseksi yh-isäksi. Kymmenisen vuotta sitten, kun kirja ensin ilmestyi, en olisi jaksanut ottaa selvää, mitä nuoruuden antisankarille kuului. Kirjassa on paljon näkymää tulevaisuuteen: Townsend esittää Adrianin wannabe-TV-kokkina, jonka Sikahyvää sisälmyksistä! ei saavuta sitä kaupallista menestystä, jonka sen odotettiin saavuttavan. Jamie Oliverin, Nigella Lawsonin ja Gordon Ramsayn kaltaisten starojen aika onkin ollut vasta 2000-luvulla. Kun kokeista ja sisustajista tulee kansakunnan ikoneita ja johtohahmoja, jotain outoa ja ihmeellistä on tapahtumassa yhteiskunnassa. Townsend kertoo omalla pinttymättömällä tyylillään juuri tästä. En tosin tiedä, haluaisinko lukea Adrianin viidenkympin villityksestä, jos Townsend on vielä silloin läppärinsä ääressä luomassa.

Koska vielä lukemattomat kirjani ovat diasporassa yliopistolla ja vaikeissa paikoissa muuttolaatikoiden pohjalla, on pitänyt tarttua tyttäreni kokoelmiin. Tutustuin Kariston Siskodisko-sarjaan, joka kaupallisuudellaan ja teinejä kosiskelevalla tyylillään ärsyttää jo ennen kuin on lukenut sanaakaan. Luin Rhian Traceyn Neljän tytön kirjakimpan ja Sue Limbin Tyttö 15 vee, hurmaava, mutta hullu . Ensimmäinen oli muodikas lukupiirikertomus neljästä tytöstä, jotka pääsivät paikallisradioon raportoimaan lukemisiaan ja ystävystyivät ristiin rastiin, raadollisesti ja dramaattisesti. Poikaystävän varastamissotkun aikana aloin kokea suurta ikävystymistä, ja mielestäni muutenkin kirjan maailma oli ennalta-arvattavan lattea. Lukupiiriaiheisia kirjoja on noussut kuin sieniä sateella sekä pienemmille että isommille tytöille. Aihe tuntuu brändätyltä. On hauskempaa osallistua lukupiiriin kuin lukea kirjoja muiden ihmisten lukupiireistä.

Sue Limbin Tyttö, 15 vee oli laadukkaampaa siskodiskoa kuin lukupiiritematiikka. Siinä päähenkilö jopa suunnittelee kolmatta sukupuolta ja päähenkilön äiti on radikaalifeministi-kirjastonhoitaja. Limb kirjoittaa keskiluokkaisten teinien maailmoista, joissa ei ehkä ole samanlaista sosiaalipoliittista vääntöä kuin Wilsonilla. Wilsonin lapset ja nuoret ovat aina jotenkin heitteillä; Limbin maailmassa vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtijan roolissa, vaikka kuinka ärsyttäviä. Ehkä Sue Limb antaa enemmän tilaa nuorille itselleen ja jättää vanhemmat sivurooleihin, kun taas Wilsonin kirjoissa hullut, addiktiiviset, parinvaihtoon keskittyneet vanhemmat nousevat niin keskiöön, että kirjoja lukevatkin (salaa tai vähemmän salaa) mieluummin vanhemmat kuin teinit itse.

Maailmani oli lapsena ja nuorena brittiläisvaikutteinen, ja näin se jatkuu. Yöpöydällä on myös Tuija Lehtisen teoksia, mutta pelkään, ettei niissä sotketa tarpeeksi laventelinvärisellä kakunkuorrutteella.