Matkustamisesta

En ole koskaan pystynyt laskemaan, kuinka monessa maassa olen käynyt. Maita on ehkä kolmekymmentä. Elämäni maat osaan mainita, niitä on yhdeksän: Britannia, Irlanti, Pakistan, Intia, Kanada, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Venäjä. Kaksi lämmintä maata, seitsemän kylmää. Näihin maihin koen suurta yhteenkuulumista. Nämä maat eivät ole minulle ulkomaita. Keski-iän kynnyksellä alan punnita omia resurssejani, en välttämättä ole enää yhtä innostunut matkustamisesta kuin nuorempana. Näihin yhdeksään maahan voin palata kuin kotiini. Niihin matkustaminen ei tunnu vaivalloiselta.
En ole vielä käynyt Etelä-Amerikassa enkä Australaasiassa. En edes koe suurta tarvetta paikata tätä puutetta. Lähelläkin on niin paljon paikkoja, jotka tarjoavat yhtä paljon uutta ja ihmeellistä.
Mailla ja valtioilla on loppujen lopuksi vähän merkitystä ihmisten arjessa rikkaassa Pohjoisessa. Matkamme Euroopan Unionin sisällä eivät enää tunnu ulkomaanmatkoilta, kun passejammekaan ei syynätä, pelkkä kannen näyttäminen riittää. EU:n sisällä matkustaminen on käytännöllistä logistista siirtymistä vyöhykkeeltä toiselle. Joillain eurovyöhykkeillä on suuri bonus, aurinko. Olen alkanut arvostaa sitä enemmän kuin esimerkiksi ruoka- ja juomakulttuureja tai kulttuurista tarjontaa. Kaiken kulttuurin voi imuroida itselleen pohjoisen pimeässä turvallisuudessa. Aurinkoa ei voi saada netin tai muiden medioiden välityksellä.
Viisumeja hakiessa tuntuu aina siltä, että matkustaisi jonnekin kauas pois. Tästä näkökulmasta viikonloppureissu kavereiden luo Petroskoihin on yhtä vaivalloista kuin matka Intian perukoille. Kuulun siihen joukkoon suomalaisia, jotka toivoisivat viisumikäytännön poistamista Suomen ja Venäjän väliltä. Haluaisin käydä Petroskoissa tai Pietarissa samalla logiikalla kuin Tallinnan tai Tukholman risteilyllä. Rasittaa, etten voi niin tehdä. Rajat ovat niin suhteellisia, niin mielivaltaisia.
Tamperelaisessa arjessani tapaan ihmisiä paikoista, jonne en ole koskaan kuvitellut matkustavani. Maailma on kokonaisena läsnä täällä. Oikeastaan haluaisin lopettaa matkustamisen kokonaan. Tai haluaisin vain matkustaa paikkoihin, joihin pääsee bussilla, laivalla tai junalla. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tänä vuonna kävin kahdessa uudessa maassa, Portugalissa ja Intiassa. Portugali oli suuri elämys siksi, että tunsin maan kulttuuria minimaalisesti, ja koin Lissabonissa suurta esteettistä mielihyvää ihan kaikkialla, kaupungin joka taskussa. Portugali tuntui hallittavalta kokemukselta. Kulttuuriin kuuluu tietynlainen hitaus, jota arvostan missä tahansa. Otin viidessä päivässä satoja valokuvia. Koin erityisesti Atlantin valtameren läheisyyden niin voimallisena, että joka päivä tuntui äärimmäiseltä, sentimentaaliselta, poeettiselta. Portugalissa olin ”muualla”, omasta arjestani täysin revittynä.
Intian- reissu oli erilainen, siellä koin olevani sama ihminen kuin Suomessa. Intiaan mennessä en kantanut ainuttakaan romanttista kuvitelmaa jännittävästä erilaisesta kulttuurista. Romanssi oli jo testattu kauan ennen lähtöä ja haudattu turhana. Intiaa varten minun ei tarvinnut lukea oppaita, joissa kerrotaan, kuinka vältetään pahimmat kulttuuriset mokat. Tämä siksi, etten matkustanut vieraaseen maahan, vaan jonnekin kotoisaan paikkaan, joka on vaikuttanut elämässäni yli vuosikymmenen.
Siteeni Intiaan on henkilökohtainen, kaunokirjallinen, filosofinen, kielellinen. Minun Intiani ovat kaikki ne intialaiset, joihin olen saanut tutustua maan ulkopuolella. Olen tottunut kuuntelemaan eri Intian kieliä. Vaikka en puhu mitään niistä, olen ollut altistunut niille eri tavalla kuin esimerkiksi portugalille. Kun kuulen bengalia, urdua, hindiä, malayalamia, olen kotonani.
Intia on valtava manner, kulttuurisesti monipuolisempi kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikka. Se on kokonaisvaltainen mielentila, joka uuvuttaa ensimmäisinä päivinä, mutta sen jälkeen elämään mukautuu nopeasti. Intia antaa jokaiselle matkustajalle mahdollisuuden luoda ”oma Intiansa”. Mitään valmiiksi pureskeltua kokonaisuutta ei ole olemassa. Minun Intiani oli tällä kertaa akateeminen, kulturelli, sofistikoitunut. Ensi kerralla toivottavasti jotain muutakin.
Meille länsimaalaisille Intiassa reissaaminen on helpompaa kuin lähialueen ihmisille. Osallistuin Kolkatassa kurssille, jolla oli osanottajia Sri Lankasta, Bangladeshista ja Pakistanista. Naapurimaiden ihmiset olivat järjestäjien erityisvastuulla, he joutuivat ilmoittamaan joka päivä poliisille vieraiden liikkeistä.
Pakistanilaiselle kollegalle matka Intiaan oli taatusti isompi juttu kuin minulle. Minullakin kesti 35 vuotta uskaltautua matkustamaan Venäjälle. Rajojen psykohistoriasta voisin taas kirjoittaa jotain.

Far East from Bollywood

In Kolkata, I had minimal time for shopping, so the purchase of films was random and intuitive. I just grapped whatever I could. Fortunately, the two music-film stores I visited were very well equipped.

I decided to forget Bollywood this time, and focus on Bengali cinema. I was far, far away from Mumbai. Nothing about the trip made me long for honeymoon musical scenes shot at the Himalayas. I had a feeling it was time to “get real”.

I did go to the movies once, to see the latest Bollywood blockbuster Rocket Singh, a comic tale of India’s most successful salesman. Without English subtitles, it was difficult to understand the comedy. The film was more verbal than what the ads suggested. But it did portray the everyday challenges of young Indian college graduates from a viewpoint of a Sikh family living in Mumbai. There was a level of political commentary against the commercialization of everyday life, which I of course missed.

No matter how little I understood, it was a great experience to be there. The movie theatre at Salt Lake City’s posh mall was perhaps better equipped than any of the cinemas in Tampere. There were even security checks at the cinema gates. The ticket was expensive in Indian standards, 210 rupees. I understood that in the ordinary movie theatres, the tickets cost less than 100 rupees. Now Kolkata had movie theatres differentiated by the income group. It made me wonder.

The film I watched on my laptop at the guesthouse on a sleepless night hit the jackpot. Aparna Sen’s 15, Park Avenue (2005) is a story of mental illness, Westernization, family ties and modern relationships in upper-middle class professional Kolkata. It is a film about parallel worlds, so multilayered in narration that one starts to question the main character’s illness. Meethi’s schizophrenia has been diagnosed and she spends half of her time in clinics, but the film sympathizes strongly with her other world, the imaginary world she has created on Park Avenue, to the extent that the viewer cannot know for sure which one of her worlds is the dreamworld, after all.

I will need to watch this film many times to understand the underlying symbolism. A Bengali friend told me that the filmmaker uses traditional Bengali storytelling about dream worlds to complicate the narrative. This is interesting, because the film has otherwise been almost purged from everyday Indian life. The characters live in a Westernized bubble. One does not see the normal everyday mess and noise of Kolkata’s streets at all.

The other films I have not seen yet, but luckily in my pile there also seems to be another Aparnya Sen film, Sati (1989).
I got 5 Satyajit Ray films, some black-and-white, some coloured: The Middle Man, The Big City, The Stranger, The Enemy of the People and The Home and the World.

Then there is Anjan Das’ Strokes and Silhouettes, a truly artsy film about a family of painters. And a film in Bengali only by director Sab Chotitra Kalponik (without English subtitles), the name of which I cannot read yet.

Apart from Bengali films, I got Deepa Mehta’s “Elements” trilogy. Somehow, they don’t anymore seem like Indian films. I have enjoyed Earth, and followed with great interest the controversy over the film Fire. I will also watch these over time, but now I have a need to understand what Bengali movies are about.

This should provide enough entertainment over the Christmas holidays.

Into Kali's Kingdom

I have wanted to travel to India for more than a decade now. The finances being what they are, with our own expenses my family only gets to Tallinn or Stockholm for a weekend. Nevertheless, I have dreamed of India, made friends with Indians wherever the path has taken me, spoken its many languages in my dreams, worshipped its many gods and goddesses. Be it Shiva, Ganesh, Lakshmi or Kali, all Hindu gods and goddesses have a place in my inner universe. This is why I once decided to call this forum Shivani's kitchen. I wanted to be a female follower of Shiva, the neverending cycle of creation and destruction.

However, in my personal life, I am strongly approaching Christian Orthodoxy, a body of thought that in the local conditions does not accept yoga in its premises. It is hard to accept the narrow-mindedness of the local believers. Of course, if practiced mindfully, Orthodox Christianity contains most elements included in Hinduism. The attitude to food is different, but there is an idea of abstaining from earthly pleasures in both of them. There are days of abstinence and days of feast. Both belief systems allow scope on the individual, artistic, imaginary ways to worship God. Both are very physical and sensual ways of worship.

Yet in the local interpretation, somehow the two belief systems seem to be in controversy. (All Lutherans are allowed to do yoga. No such discussion two worlds as being far apart from one another. For me, they symbolize aspects of the same divinity. ) I find a more common one in Christian Orthodoxy, but doing so, I do not feel alienated from the Hindu belief system.

Last Sunday I participated in a wonderful Indian Cultural Evening with dozens of old and new friends, right here in the heart of Tampere. I have found my soul in the ragas and taal, they really communicate right through me, much more so than a decade of studies in European classical music. In my apartment stands a deserted piano, but my soul yearns for tabla or sitar. Possibly tabla. (I know my limits, and my fingers are very much keen to interact with the rhythms.)

So I am on my way to India's cultural capital, Kolkata, the city of Goddess Kali. Everybody speaks badly of the place, because of the slums, the overcrowding, the shadows of socialism (of which I am curious, not critical) so I am determined to make the most of it. There will be some teaching ahead, and hopefully some exploring. I am reminded that the narrative of my PhD started from the suburbs of Calcutta, where Shaista Suhrawardy was educated in the pressures of British colonial and ancient Muslim traditions.

I already have a tattered Bangladeshi copy of "Teach yourself Bengali" in my office. At one stage in my life, it must have been last year, I was overwhelmed by the drawing of the Bengali alphabet (tongue in the middle on my mouth) in my "Oriental languages" notebook. So far, it only contains Arabic, Urdu and Bengali.

I have the best vibes about Bengal. Please read this together with my friend Mari Korpela's (2009) PhD thesis More Vibes in India. I will miss the defence because of India. But I will write her a postcard ignoring or confirming what I saw.