Pahempaa olla puolueeton kuin antibrechtiläinen: Han Suyinin postkoloniaalia analyysia

Han Suyin on ilmeisesti vielä elossa oleva 93-vuotias kiinalais-belgialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Hollywood-klassikoksi noussut Päivien kimallus (A Many Splendoured Thing). Vuosikymmenten aikana hän on noussut eritoten ”euraasialaisten” puolestapuhujaksi ja aasialaisen rasismin vastustajaksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut helppo kasvaa ”sekarotuisena”, ja ne monietniset todellisuudet, joita hän kirjoissaan kuvaa, saattavat aueta paremmin vasta tämän päivän lukijoille kuin aikalaisilleen. Hän kirjoittaa kulttuurisesti hybrideistä todellisuuksista tarkkanäköisesti ilman turhaa jargonia.

Kirjailija tunnetaan myös lääkärinä ja sinologina. Hänen persoonansa ympärille on perustettu kirjallisuuspalkintoja, ja löysin myös Facebookista fanisivuja. Oletan, että tämän päivän mobiilille, Euroopan ja Aasian välillä liikkuvalle nuorisolle Han Suyin saattaa olla suurikin idoli. Länsimaailmassa hän joutui jossain vaiheessa epäsuosioon, koska häntä pidettiin liian maolaisena, tai hän siis kirjoitti liian sympaattisesti kulttuurivallankumouksesta läntisiin lehtiin.

Pelastin romaanin Neljät kasvot (1963) Hervannan kirjaston kierrätyskorista. Luin kirjan tietämättä mitään kirjailijan taustasta, edes sukupuolesta, ja oletin sen olevan täyskiinalaisen, vallankumousta länteen paenneen miehen tuotos. Luin kirjaa miehen kirjoittamana, koska siinä oli niin paljon eroottisviritteisiä kuvauksia naisista miesten silmin. Tosin seksuaalisten aktiivisten, normeja rikkovien naisten määrästä olisi pitänyt osata arvata, että kirjailija oli nainen. Romaanin hahmot ovat tämänkin päivän näkökulmasta herkullisen outoja: omaksi suosikiksini nousi valkoisia eurooppalaisia vauvoja adoptoiva kirjailijaprinsessa Sumipoon, joka matkailee konferensseissa koko hovinsa kanssa ja muistuttaa maneereiltaan hämärästi erästä meidän aikojemme tunnetuinta pop-ikonia. Tässä hänelle tyypillinen repliikki: ”Ne olivat niitä valkeita ja mustia aikoja, jolloin oli pahempaa olla puolueeton kuin anti-brechtiläinen. Minusta alkoi tuntua, että olin häneen rakastunut. Ajattelin, että olisi äidillinen teko selvittää hänen tunnesotkunsa.” (92)

Teksti tuntui äärettömän modernilta, kyyniseltä ja maailmanpoliittisesti valveutuneelta. Se kuvaa neljän vuorokauden tapahtumia Kambodzassa ”puolueettomassa” kirjailijakokouksessa, jonne vain länsimaisilla ja muutamalla rikkaalla aasialaisella kirjailijalla on ollut varaa lentää. Siinä parodioidaan mitä tahansa kansainvälistä konferenssia, jossa on tähtiä ja satelliitteja, opportunistisia bändäreitä. Viidessäkymmenessä vuodessa niin vähän on muuttunut näissä piireissä.

Vallankaappausta odotellessa herkkähipiäiset paperinpyörittäjät laitetaan suorittamaan ruumiillista työtä lapion varteen pelloille, joilla buddhalaiset munkit lausuvat meditaatioitaan. Koska romaanin ajanjakso on niin tiivis, se pysyy nerokkaasti käsissä ja onnistuu tiivistämään aikansa keskeiset poliittiset kysymykset yhteen episodiin. Siinä eletään Bandungin afroaasialaisen kokouksen jälkeistä aikaa, jolloin panaasialaisuus oli korkeassa kuosissa. Pidin erityisesti romaanin dramaturgiasta.

Kaikki hahmot ovat yhtä lailla narreja, itseriittoisia ja vieraantuneita ns. tavallisesta elämästä. Heidän elämänsä tuntuu pyörivän pitkälti seksin ja viinan ympärillä; osa porukasta on tietoisesti tai tietämättään myös mukana oopiumkaupassa. Tarina muuttuu dekkarinomaiseksi siinä vaiheessa, kun erään päähenkilöistä hotellihuoneesta löytyy suklaarasia, joka vaihdetaan kiireen kaupalla kantajansa huomaamatta.

Postkoloniaali kritiikki erityisesti tuntui osuvalta, siinä oli yksissä kansissa kaikki olennainen imperiumeille vastaanpuhuminen, ajalta ennen kuin Edward Said onnistui tekemään siitä tieteenalan. Han Suyin onnistuu kuvaamaan aasialaisen intellektuellin monia kasvoja: teoksessa vilisee kommunisteja, sosialisteja, äärioikeistolaisia, monarkisteja, buddhalaisia, epäpoliittisia hedonisteja – ja kaikki lopulta taistelevat samasta paikasta auringossa saman ankkalammikon rannalla.

Romaani oli älyllinen ilotulitus, jota aika ei tosiaankaan ole jättänyt. Ottaisin tämän mielelläni lukemistoksi postkoloniaalin teorian kurssille. Han Suyin onnistui esittelemään siivun lähes koko Aasian 50-60-lukujen historiaa harvinaisen suorasukaisella, jaarittelemattomalla tavalla.