Kolahti!

Alexandra Salmela Aamulehden kuvaamana

Mun tämän syksyn Finlandia-hevonen on Alexandra Salmelan romaani 27. Muita listattuja kirjoja en tosin ole lukenut, ja tuskin ehdinkään. Alexandrankin kirjasta kuulin kaverilta, joka valitsi sen lukupiirimme seuraavaksi keskustelunaiheeksi. Mutta joo, fiiliksissä olen, en pelkästään tämän mamu-kirjailijan loisteliaasta kielen tajusta, mutta ennen kaikkea hänen ilkeästä yhteiskunnallisesta satiiristaan, joka kohdistuu koko maamme hiippahuppukansaan.
Viimeistään nyt ymmärrän, että loistavan romaanin kirjoittamiseen tarvitaan outoja kertojia, kuten lapsen pehmolelupossu tai Opel Astra. Jos olisimme kuulleet suoraan kompostintuoksuista keski-ikäistä pariskuntaa, Piiaa ja Markoa, romaani ei olisi saanut lainkaan siipiä, vaan olisi jäänyt ennalta-arvattavalle tunnustukselliselle tasolle. Maailmalla on ihan tarpeeksi keski-ikäisiä keskiluokkaisia kirjailijoita, jotka antavat äänen yhteiskunnallisesti tiedostaville, omaa itseään pelottavasti muistuttaville protagonisteille (mieti esim. Siri Hustvedt ja Paul Auster, pariskunta, joka vuolee kultaa) ja näissä romaaneissa itseironia on niin hentoista, että sitä tuskin tunnistaa. Maailma tarvitsee kirjailijoita, jotka osaavat yhteiskunnallista ironiaa ja itseironiaa sopivasti yhdistäen nyrjäyttämään ihmisten sovinnaisia käsityksiä siitä, miten kunnon ihmisen kuuluisi elää.
Yleensä en pidä eläinhahmoista, mutta Salmelan Herra Possu, joka tarkkailee maailmaa parivuotiaan juuri puhumaan opettelevan Pikku Papsun kainalosta, oli se syy, miksi haluaisin tämän kirjan voittavan Finlandian. Herra Possu puhuu juuri sitä suomalaisten lastenohjelmien tekopirteää kieltä, johon tuoreet vanhemmatkin valitettavasti taantuvat. Herra Possu puhuu markettien käytävillä, kun kultalusikalla syötettyjä natiaisiamme kärrätään muovisissa autonmuotoisissa kärryissä ja vanhemmilla on liian kiire tutkia aamiaismurojen lisäainepitoisuuksia. Ja sitten kassalle: "Jono oli pitkä ja pikku Papsu alkoi itkeä, koska hänen vaippansa oli märkä ja hänen vaaleanpunaiset enkelisukkahousunsa olivat kastuneet. Yhtäkkiä Pikku Papsun äiti huudahti:
"Voi ei, linssit!" ja lähti juoksemaan takaisin kauppaan." (s. 82-3)
Tässä kohtaan aloin kadehtia Salmelaa, joka ehti kirjoittaa ennen minua kaikesta siitä, mistä olen itsekin halunnut kirjoittaa: tofusta, linsseistä, spelttikekseistä, kuukautiskupeista, hamppupaidoista, kangaskasseista, komposteista ja ihmissuhteista, jotka alkavat rakoilla, kun arki muuttuu mahdottomaksi loputtomien elämäntapaneuvottelujen keskellä. Romaanin pariskunta ei käy töissä, vaan keskittyy täyspäiväisesti kuluttamaan toisensa loppuun. Vaikka kyseessä on rankka satiiri, kaikki sen ainekset on revitty elävästä elämästä tässä ja nyt. Me kaikki tunnemme monta Piiaa ja Markoa, joille vaihtoehtoisuus on pyhä asia, ja jotkut meistä tunnistavat itsessämme tuollaisia siemeniä.
Kirjan toinen juonne, tsekkiläisen Angien rock'n'roll-pakkomielle kuolemasta 27-vuotiaana jää minun luennassani ohuemmaksi narratiiviksi kuin suomalaisen maatiaisen ekoperheen surkuhupaisa elämä, mutta Angieta tarvitaan kutsumattomana vieraana, joka tahtomattaan aikaansaa perheen kriisin kulminaation.
Odotan innolla vastaavaa pankin räjäytystä aasialaisen tai afrikkalaisen kirjailijan kynästä. Jos tsekkiläinen kirjailija saa näin robustia jälkeä aikaan opiskeltuaan suomen kielen perinpohjin, millaista kritiikkiä saisi aikaan sellainen kirjailija, joka ei ole ennen tänne tultuaan koskaan käyttänyt pankkiautomaattia tai esiintynyt julkisesti uima-asussa?