Luin juuri välipalana lukupiirimme kuukauden kirjan, Anna Gavaldan Pakomatkalla (2009, ranskaksi L’échappée belle). Anna on uusimmassaan palannut alku-uransa uskolliseen minimalismiin – edelliset romaanit ovat olleet järkäleitä.
Muistan selailleeni kirjaa jo aiemmin, ja mieleeni tarttui lause, jossa irvokas sukulaismies laskeskelee joka toisen työpäivänsä menevän verorahoihin, joilla ”Mamadu pistää 10 neekerivaimoaan paksuksi”. Lause jäi mietityttämään monikulttuurisuuden tutkijaa: tästäkö koko eurooppalaisessa oikeistolaisessa politiikassa on kyse?
Vaikka romaani ei suorastaan kerro äärioikeiston noususta Ranskassa, se on silti kärkevä kuvaus eri yhteiskuntaluokkien komplekseista. Kertoja-Garance etsii lohtua sisaruksistaan, joiden kanssa voi jakaa samat musiikilliset, elokuvalliset ja kaunokirjalliset viitteet, ja peilaa boheemia porvarillista kasvualustaansa toimihenkilömentaliteetin omaavan kälynsä maailmaan. Käly on farmaseutti, jolla on bakteerikammo ja alemmuuskompleksi suhteessa miehensä sukuun.
Romaani on neljän sisaruksen road movie, jossa kolme karkaa kuolettavan tylsistä häistä vieraillakseen veljensä luona, joka on hankkinut itselleen keskiaikaisen linnan ja esittää turisteille aatelista varsin menestyksekkäästi. Linnassa ei ole vettä eikä sähköjä, ja veli murehtii huonoa flaksia naismarkkinoilla. Myös veljen lähipiirissä on häät, joihin sisarusparvi pääsee kuokkavieraiksi. Näissä häissä on tarjolla tölkkiviiniä ja morsiamen sukkanauha ryöstetään pingispöydän päällä.
Romaanissa eniten nauratti ranskalaisten maalaistollojen samankaltaisuus suomalaisten kanssa – myös haute couturen maassa on tyyppejä, jotka pukeutuvat havaijipaitaan nahkaliivin kera ja koittavat iskeä naisia kertomalla vitsejä huorista, jotka eivät suostu ottamaan suihin.
Kiireinen maailmamme tarvitsee Gavaldan kaltaisia kuplivia kertojia, joita voi ahmia julkisissa liikennevälineissä tai vauvan yösyöttöjen välissä. Kadehdin hänen kykyään tiivistää monimutkaisia maailmoja kirkkaiksi, pureviksi lauseiksi.
No comments:
Post a Comment