Goddess dreams

Last August I saw a vivid dream about the Queen of Soul visiting us in Tampere. In the dream, I had been recruited to host her and attend to all her needs, and I was quite stressed out by the task. She was wearing African clothes, not the ones in the Amazing Grace album cover, but similar ones in blue and brown shades. The photo attached here is the only picture I have found of Aretha from her "African period", which I believe took place in the early 70s. In my dream Aretha was already in her 80s, and much slimmer than she is today. She was glowing with health and good energies. This is why I started calling my dream "a goddess dream" - rarely have I woken up feeling so excited and empowered by my own nocturnal filmmaking.

The goddess dream has not left me. Every now I return to it and wonder about its meaning. After having the dream, I spent days reading about Aretha Franklin's life. And I noticed that I had forgotten her recent performance in Obama's inauguration ceremonies, which I did see and was moved by her singing "My Country ´Tis of Thee".

Maybe the most meaningful Aretha song to me was her duet with Annie Lennox: "Sisters Are Doing It For Themselves". I wonder where strong feminist pop music has disappeared. Especially the kind of feminist music that can cross cultural barriers. Global feminist music. Possibly Aretha doesn't call herself feminist, but her singing has empowered women on all continents. By sharing my goddess dream, I would like to celebrate that dimension of her music and life.

Vesipiipullinen iloa

Niina Hakalahden Tuukka-Omar (2010, Tammi) onnistuu siinä, mitä olen kauan odottanut: monikulttuurisen lastenkirjan kirjoittamisessa ilman opettavaista monikulttuurisuus-sanan alleviivaamista. Sen päähenkilö on suomalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika, jolla on muitakin haasteita elämässään kuin jatkuva kahden kulttuurin välillä kipuilu. Kirjassa on paljon arkisesta arjesta temmattuja elementtejä, kuten yökastelu ja se tosiasia, että niin monen maahanmuuttajataustaisen miehen on elätettävä perhettään ajamalla bussia tai taksia, mutta näitä elämän tosiasioita maustaa hulvaton maagis-realistinen huumori.

            Koska Tuukka-Omarin isä Ali on arabi, hänen on säännöllisin väliajoin päästävä polttamaan vesipiippuaan ja lentämään matollaan korttelin yli. Hakalahti siis kerää kaikki arabikulttuuriin liittyvät kliseet ja kierrättää niitä pilke silmäkulmassaan. Mutta ei siinä kaikki, hänen supisuomalainen äitinsä on töissä suklaamunien yllätystehtaalla, ja vetäytyy jatkuvasti autistiseen yksityisyyteensä suunnittelemaan hahmoja, joille tapahtuu noloja asioita. Kirjassa kaikki aikuiset ovat jollain tapaa vinksahtaneita, eikä vinksahtaneisuus noudata mitään kansallisia, kulttuurisia, etnisiä tai uskonnollisia rajoja. Tämä outouttaminen muistuttaa minua vähän Roald Dahlin kirjoista – myös Jukka Lemmetyn kuvakielessä on jotain samaa. Ehkä tarinankerronta on astetta lempeämpää kuin Dahlilla; aikuiset eivät Tuukka-Omarissa ole ilkeitä samalla tavalla kuin joissain Dahlin kirjoissa, mutta hengenheimolaisuutta on ilmassa, eikä se tunnu häiritsevältä, vaan tarinaa rikastuttavalta.

            Tuukka-Omar ei ole erityisesti poika- tai tyttökirja, mutta puhuttelee luultavasti eniten sellaisia lapsia, joilla on outoja harrastuksia tai joiden kodeissa on jotain suomalaiskansallisesta ”perussetistä” poikkeavaa. Hakalahti on omistanut sen omien lastensa lisäksi kaikille niille, jotka ovat joskus tulleet valituksi viimeiseksi urheilujoukkueeseen. Kirjan poikaparivaljakko Tuukka-Omar ja Paavo jännittävät keväistä leirikoulua, jossa on tarkoitus selvitä yön yli eräkämpässä. Toisin kuten monet luokkakavereistaan, pojat eivät ole suostuneet liittymään partioon, mutta opiskelevat iltaisin salaa eräasioita kirjaston kirjoista. Heidän ystävyytensä kantaa läpi kriisien, ja kaiken kruunaa möreä-äänisen ”varaäidin” Niilon rekrytointi lehti-ilmoituksen kautta.

            Vaikka poikia voisi joku kovis haukkua nörteiksi, heillä on oma maailmansa, huumorinsa ja tapansa selviytyä. Hakalahden kerronta on reipasta ja toiminnallista, joten luulen, ettei siihen laiskempikaan lukija heti pitkästy.

            Tuukka-Omar on kirjoitettu kaikille, ja sen ehdoton vahvuus on täydellisessä multikulti-propagandan puutteessa. Aihepiiristä saisi aikaan poliittisempaakin kuvausta, mutta keskittyminen ennakkoluuloihin ja yhteiskunnan rakenteelliseen rasismiin luultavasti karkottaisi suurimman osan lapsilukijoista. Itsellänikin on hyllyssä monia (ulkomailta ostettuja) ”monikulttuurisia” lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen äitinä lukenut ahmien ja joihin lapset eivät ole halunneet tarttua lainkaan. Oletan, että tämä kirja riemastuttaa sekä lapsia että aikuisia, vanha- ja uussuomalaisia, ja siksi toivoisin tämän vinksahtaneen perheen tarinalle jatkoa.

Francophone Africa

Been listening to Amadou and Maryam (a blind couple from Mali, nowadays world stars) for quite a while. I love their more traditional African songs, but the true realization happened when listening to their later hit on Songlines magazine's free CD: the song "Sabali" hit the jackpot last summer, and I wish to purchase the couple's latest two albums ASAP. The latest albums seem to be a curious fusion of electronica, traditional African sounds, combined with instruments from all over the world. The couple have not stood still, but have moved on from being distinctive African artists towards genuine global divas. "Sabali" was mixed and mastered by the ex-Blur singer Damian Albarn, who also seems to have moved from Britpop to world music.

I love African French accents, because they are something even I with my ultimate rusty skills can understand. As I keep on listening, the travel fever increases and I look at the map longingly...

God knows. I know nothing about Mali but the other Mecca of world music, Benin, seems also inviting.

Elastic realities - Tobias Hecht's After Life (2006)

Tobias Hecht wrote After Life on a Guggenheim grant after having studied the lives of street children in the city of Recife, northeast Brazil for a decade. He has won a Margaret Mead prize for his earlier ethnographic writing, and a notable literary prize in Spain for his fiction.
Surprisingly, After Life has not yet received as much attention as his earlier works.  I believe it is an ethnographic text still waiting to be found, both by academics and lay people. As it is published by Duke University Press, the current primary audience may be limited to other anthropologists.

I have been tempted to read After Life for some time now, so it was a moment of joy to finally get hold of the book at the university library.
I cannot but admire Hecht's approach to the project of ethnographic writing - by recycling the oral and written data his true-life informant Bruna Verissimo delivered him over years of interaction, he found that the only way to do justice to Bruna's stories of his many selves was to write a novel. Bruna, a youth brought up by the streets, a sex worker and transvestite, invented alternative selves, whom s/he interviewed on the tape recorder provided by the curious ethnographer. Over the years, Hecht found out that very few of Bruna's stories were literally true, but nevertheless they reflected an ethnographic reality of the historical moment, a collection of episodes that could have been. The novel reminds us of the elasticity of all storytelling, for whichever purposes.

Hecht resolves his dilemma of representation by creating a purely fictional character to replace Bruna Verissimo. Aparecida is perhaps an alter ego, one of Bruna's many apparitions, a former street child, prostitute and junkie trying hard to establish himself as an activist and artist. The informant's strong sense of agency and willingness to produce his/her own narrative with the help of a researcher from the North reminds us slightly of what happened to Rigoberta Menchú in the 1980s (and especially the aftermath of her Nobel prize victory - how other anthropologists wanted to prove the falseness of her narration). Hecht is aware of the similarity of his approach, acknowledging Menchú's position in the history of Latin American testimonial literature. However, After Life is not a simple testimonio. It is far too complicated a narrative to be treated as a voice of the dispossessed, or marginalized people. Neither is it a human rights narrative. Seen from a comparative perspective with works that attempt at claiming rights and speaking for a group that may not speak without an intermediary, After Life is not primarily an ethnographic piece. It is ethnographic fiction, but the emphasis lays on fiction, as artistic expression. The novel does create its own universe. It shows more than explains. It can be understood without the normal academic explanations.

However, not unlike in much of academic ethnography, written to appreciate postmodern sensibilities of the Western academically educated readers, also in Hecht's novel the personality of the protagonist, the ethnographer, receives perhaps more attention than the informants. Zoë, an American professor on sabbatical, who due to her singlehood and childlessness can travel light and change plans at a whim of a moment, returns to Recife after many years' break to meet up with her old informants, all street children. Much of the narrative deals with Zoë's depression and violent sense of paralysis - a plot that partly builds a sounding board for her informant's narrative, but also in its vividness becomes almost too consuming and overpowering. The narrative of her mental breakdown was convincing but at the same time I was not sure if I could deal with it.

The most powerful passages in the novel are passages in which Zoë finds release from her illness while going through her field notes about her interaction with Aparecida:

"A life like the mouth of the Capibaribe: a current flowing from one place to the tides, the mixture of flesh and salt water, the sordid runoff from the city, a meeting place spanned by decaying bridges. And so, like Aparecida who crichets into the night, Zoê begins to knit together the incongruous strands, searching for the beginning in the middle, the denouement where it doesn't exist, translating, rephrasing, reinventing, bearing." (Hecht 2006, 79)

I also found the passages in which Brazil's everyday religiosity of the streets is reflected informative and empowering. While getting a bit annoyed with the protagonist, I enjoyed those parts of the novel that show the political and social tranformations of today's Brazil ("the big picture") in the globalizing world.  The phenomenon of gated communities and secluded lifestyles seems to be everywhere.

The photos and passages with authentic Portuguese conversation worked particularly well.

Pahempaa olla puolueeton kuin antibrechtiläinen: Han Suyinin postkoloniaalia analyysia

Han Suyin on ilmeisesti vielä elossa oleva 93-vuotias kiinalais-belgialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Hollywood-klassikoksi noussut Päivien kimallus (A Many Splendoured Thing). Vuosikymmenten aikana hän on noussut eritoten ”euraasialaisten” puolestapuhujaksi ja aasialaisen rasismin vastustajaksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut helppo kasvaa ”sekarotuisena”, ja ne monietniset todellisuudet, joita hän kirjoissaan kuvaa, saattavat aueta paremmin vasta tämän päivän lukijoille kuin aikalaisilleen. Hän kirjoittaa kulttuurisesti hybrideistä todellisuuksista tarkkanäköisesti ilman turhaa jargonia.

Kirjailija tunnetaan myös lääkärinä ja sinologina. Hänen persoonansa ympärille on perustettu kirjallisuuspalkintoja, ja löysin myös Facebookista fanisivuja. Oletan, että tämän päivän mobiilille, Euroopan ja Aasian välillä liikkuvalle nuorisolle Han Suyin saattaa olla suurikin idoli. Länsimaailmassa hän joutui jossain vaiheessa epäsuosioon, koska häntä pidettiin liian maolaisena, tai hän siis kirjoitti liian sympaattisesti kulttuurivallankumouksesta läntisiin lehtiin.

Pelastin romaanin Neljät kasvot (1963) Hervannan kirjaston kierrätyskorista. Luin kirjan tietämättä mitään kirjailijan taustasta, edes sukupuolesta, ja oletin sen olevan täyskiinalaisen, vallankumousta länteen paenneen miehen tuotos. Luin kirjaa miehen kirjoittamana, koska siinä oli niin paljon eroottisviritteisiä kuvauksia naisista miesten silmin. Tosin seksuaalisten aktiivisten, normeja rikkovien naisten määrästä olisi pitänyt osata arvata, että kirjailija oli nainen. Romaanin hahmot ovat tämänkin päivän näkökulmasta herkullisen outoja: omaksi suosikiksini nousi valkoisia eurooppalaisia vauvoja adoptoiva kirjailijaprinsessa Sumipoon, joka matkailee konferensseissa koko hovinsa kanssa ja muistuttaa maneereiltaan hämärästi erästä meidän aikojemme tunnetuinta pop-ikonia. Tässä hänelle tyypillinen repliikki: ”Ne olivat niitä valkeita ja mustia aikoja, jolloin oli pahempaa olla puolueeton kuin anti-brechtiläinen. Minusta alkoi tuntua, että olin häneen rakastunut. Ajattelin, että olisi äidillinen teko selvittää hänen tunnesotkunsa.” (92)

Teksti tuntui äärettömän modernilta, kyyniseltä ja maailmanpoliittisesti valveutuneelta. Se kuvaa neljän vuorokauden tapahtumia Kambodzassa ”puolueettomassa” kirjailijakokouksessa, jonne vain länsimaisilla ja muutamalla rikkaalla aasialaisella kirjailijalla on ollut varaa lentää. Siinä parodioidaan mitä tahansa kansainvälistä konferenssia, jossa on tähtiä ja satelliitteja, opportunistisia bändäreitä. Viidessäkymmenessä vuodessa niin vähän on muuttunut näissä piireissä.

Vallankaappausta odotellessa herkkähipiäiset paperinpyörittäjät laitetaan suorittamaan ruumiillista työtä lapion varteen pelloille, joilla buddhalaiset munkit lausuvat meditaatioitaan. Koska romaanin ajanjakso on niin tiivis, se pysyy nerokkaasti käsissä ja onnistuu tiivistämään aikansa keskeiset poliittiset kysymykset yhteen episodiin. Siinä eletään Bandungin afroaasialaisen kokouksen jälkeistä aikaa, jolloin panaasialaisuus oli korkeassa kuosissa. Pidin erityisesti romaanin dramaturgiasta.

Kaikki hahmot ovat yhtä lailla narreja, itseriittoisia ja vieraantuneita ns. tavallisesta elämästä. Heidän elämänsä tuntuu pyörivän pitkälti seksin ja viinan ympärillä; osa porukasta on tietoisesti tai tietämättään myös mukana oopiumkaupassa. Tarina muuttuu dekkarinomaiseksi siinä vaiheessa, kun erään päähenkilöistä hotellihuoneesta löytyy suklaarasia, joka vaihdetaan kiireen kaupalla kantajansa huomaamatta.

Postkoloniaali kritiikki erityisesti tuntui osuvalta, siinä oli yksissä kansissa kaikki olennainen imperiumeille vastaanpuhuminen, ajalta ennen kuin Edward Said onnistui tekemään siitä tieteenalan. Han Suyin onnistuu kuvaamaan aasialaisen intellektuellin monia kasvoja: teoksessa vilisee kommunisteja, sosialisteja, äärioikeistolaisia, monarkisteja, buddhalaisia, epäpoliittisia hedonisteja – ja kaikki lopulta taistelevat samasta paikasta auringossa saman ankkalammikon rannalla.

Romaani oli älyllinen ilotulitus, jota aika ei tosiaankaan ole jättänyt. Ottaisin tämän mielelläni lukemistoksi postkoloniaalin teorian kurssille. Han Suyin onnistui esittelemään siivun lähes koko Aasian 50-60-lukujen historiaa harvinaisen suorasukaisella, jaarittelemattomalla tavalla.

Abi Morgan's "The White Girl": the politics of looking back

Last Tuesday the Finnish YLE1 showed the prize-winning and according to some sources "controversial" TV drama, "The White Girl", written by Abi Morgan. The film took us directly to the Pakistani quarters of Bradford, where a white working class single parent family had been emergency housed after a violent marriage. It is a story of ethnic separatism, and of white "outsiders" who are no longer privileged in the eyes of the migrant community.

The film has been received with wildly mixed feelings. Morgan has been accused of political correctivism, social pornography, or a tendency to show the white working class life as more scum than it could possibly ever be, anywhere in Britain or even Europe. It does not transcend the class divide, her critics claim.

I don't read the film first and foremost as a commentary about the British working class in peril, but for me it worked as a powerful reminder of the politics of looking, the politics of gaze, and counter-gaze. In the film, the white family's eldest daughter Leah approaches Islam, and finds comfort in daily prayers, while her mother is focusing on destroying herself through alcohol, drugs and a violent on-and-off relationship with her ex. The film shows clearly the rationality of a person's search for spirituality in a turbulent life situation. It could be any religion, but in this case it is Islam. Leah's choice to start imitating the daily acts of her classmates and neighbours has not been exoticized, but it is shown as the most likely and most intelligent choice a minority child can do. I understand that in the UK there are several Muslim-majority public schools, in which the curriculum has been Islamicized in the way Morgan portrays. In such a school, a white girl is an exotic bird.

It is true that Islam in the film is idealized, and shown in the most poetic, aesthetic form. All the Muslims in the film were sympathetic characters. Not all adult whites were bad, but morally ambivalent and weak in willpower. Very cleverly, Leah's mother was portrayed, amongst all other deviant characteristics, as illiterate (shaking the myth of the illiterate Muslim housewife). And the film's aesthetics bordered on ghettoization and third worldization. It showed the everyday life of a part of Britain that has for long been underprivileged and at the same time contains many other worlds.

To the film's critics I would like to pose a counter-question: if the film's perspective was so upsetting or irritating, isn't that a sign of something happening in the minds of the viewer? And isn't that what filmmakers are supposed to do, to choose a point of view and stick to it? I at least enjoyed to travel with Leah into the local mosque and experience with her the first steps of practicing a new faith. I enjoyed the acting, the dialogues, the dramaturgy, and the details of the settings, and the camera technique. I have never been to Bradford, and have not quite seen similar "third-worldization" of European housing areas in my own eyes. I have for many years wanted to travel to Bradford. Now this film caused in me a strong impulse to fulfill this idea.

But even more importantly, the film succeeds in showing, not only through the white family members' perspective, but also from the perspective of the local Muslim community, what the white working class neighbours' life might look like. In Finland, all the so called multicultural novels and films focus on the migrant experience as minority experience, and the emphasis is on how to integrate in the clean, punctual and orderly Nordic society. This film does something else, it turns around all the questions and shows us the possible future faces of Europe. I have rarely seen a film that manages to condense a social and political conjuncture, a turning point, a knot of signs in such a powerful package.

Piilotus on normaalia toimintaa

Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja (Like, Helsinki 2010) tekee 142 sivussa sen, mitä itse olen odottanut kymmenen vuotta tapahtuvan suomalaisessa keskustelussa maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta: siinä siirrytään reippaasti sanoista tekoihin, asiantuntijuudesta lähimmäisyyteen.

Koska Suoranta ei ole mitenkään erityisesti profiloitunut monikulttuurisuuskysymysten tutkijana, odotin tämän kirjan lukemista jännityksellä. Mielestäni ajastamme kertoo paljon se, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänen on yhtäkkiä muodostettava kantansa Euroopan Unionin maahanmuuttopolitiikkaan. Suorannalle kävi niin, kun hän eräänä maaliskuisena päivänä istui koneelleen ja sai avunpyyntöviestin kollegaltaan Yhdysvalloista.

Sain kirjan suoraan kotiovelleni kirjailijalta itseltään viime perjantaina. LIKE oli antanut 200 kpl kirjoja Ashraf Sahilin opintojen tukemiseen. Kuuluin 200 nopeimpaan tilaajaan. Olin myös kuuntelemassa Suorantaa kirjamessuilla lauantaina. Viimeistään haastattelua kuunnellessani vakuutuin siitä, että nuoren yksin maahan tulleen turvapaikanhakijan piilotus on Eurooppa-linnoituksessa normaalia, arkista toimintaa. Suoranta halusi korostaa, ettei pitänyt eikä edelleenkään pidä itseään aktivistina, vaan hän käsittää piilottamisen tavalliseksi lähimmäisen työksi. 

Meillä on maa täynnä monikulttuurisuuden ja maahanmuuttopoliittisten kysymysten asiantuntijoita. Joskus tuntuu, että "puhuvia päitä" on enemmän kuin maahanmuuttajia. Joskus asiantuntijan ja maahanmuuttajan roolit sattuvat samaan henkilöön, mutta enimmäkseen asiantuntijat ovat suomalaisia, korkeasti koulutettuja naisia, jotka puhuvat sujuvasti järjestelmän kieltä. Meillä on hommafoorum täynnä parodiaa mokuttajista, jotka ammatikseen pyrkivät eroon eurosentrisyydestä. Mitä tahansa Suorannan kirjasta tullaankaan sanomaan, en näe mitään mahdollisuutta, että tämä kirja nousisi äärioikeiston parodiseksi bestselleriksi. Kirja on kirjoitettu niin arkisesta, maltillisesta ja tolkullisesta näkökulmasta, ettei siitä löydy reposteltavaa. Uskoisin, että se tulee elämään omaa elämäänsä monenlaisten lukijoiden arjessa ja inspiroi muitakin toimimaan rohkeasti.

Olen hämmentynyt Piilottajan päiväkirjan uskonnollisista virityksistä. Vaikka itsekin olen etsinyt jo pitkään vastauksia kysymykseen lähimmäisyydestä kristillisestä kirjallisuudesta, en ole vielä niin sinut henkisen/hengellisen etsintäni kanssa, että pystyisin kirjoittamaan siitä avoimesti. Suoranta uskaltaa, hän kertoo erityisesti kohtaamisistaan ev.lut seurakunnan työntekijöiden kanssa ja tuo ilmi kirkon hahmottumattoman roolin turvapaikan antajana. Hän kirjoittaa siunauksesta, varjeluksesta ja epätavallisista enkeleistä. Piilottajan päiväkirjassa on keski-ikäinen kirkosta eronnut professori jokseenkin rähmällään elämän perimmäisten kysymysten äärellä.