Onko Shahrukh Khan oikeasti komea, ja muita olennaisia kysymyksiä

Viimeiset kolme vuorokautta, välttääkseni armotonta siivous-pakkausrumbaa ja siitä johtuvan maastamuutto-oksennustaudin kourissa, olen katsonut putkeen Bollywood-leffoja. Leffat löytyivät Reykjavikin Vesturbaerin kaupunginosan joulukirppikseltä. Maksoivat kaikki 750 kruunua kipale.

Ensin näin Karan Joharin ohjaaman leffan Kabhi Alvida Naa Kehna (2006). Pääosissa kaikista tunnetuimmat starat, Amitabh Bacchan, Shahrukh Khan, Preity Zinta, Rani Mukjerji ja Amitabhin poika Abhishek Bacchan. Leffa sijoittuu New Yorkiin ja Philadelphiaan, siinä ei ole yhtään intialaista kohtausta. Ekspatriaattien elämä on mutkikasta, perhekuviot rakoilevat, kaikki on yhtäkkiä mahdollista niin intialaisille kuin amerikkalaisillekin. Leffan motto on "Love that broke all relationships".Siinä kaksi pariskuntaa kärvistelee epätyydyttävissä liitoissaan, kunnes Dev alkaa törmäillä Mayaan Central Stationilla ja kahvittelu syvenee hotelliöiksi. Onneksi ohjaaja ei ota vahvaa moraalista kantaa, vaan esittää liittojen tilanteen sellaisina kuin ne ovat. Bollywood-leffaksi tässä taitaa olla poikkeuksellisen rohkeita kohtauksia, ja siksi leffa ei koskaan saanut niin suurta menestystä Intiassa kuin ulkomailla.

Ainoan näyttelijänsuorituksen leffassa tekee Amitabh Bacchan iloisen leskimiehen roolissaan, muut hahmot, nuoret pariskunnat, jäävät auttamattoman latteiksi hahmoiksi - heidän uskollisuutensa tai uskottomuutensa ei liikuta, sillä he eivät vakuuta ihmisinä. Leffan aikana mietin lähinnä, onko Shahrukh Khan oikeasti komea ja missä hänen charminsa oikeastaan piilee. Lievän ironinen, ylimielinen asenneko se on? Vai tarpeeksi vaalea iho?

Toinen sessio kului Yash Chopran ohjaaman Veer-Zaaran (2005) parissa. Tämä ilmeisesti tositarinaan pohjautuva rakkausdraama oli juonellisesti aivan toista luokkaa kuin New York-tarina - tässä oli poliittista ja historiallista uskottavuutta. Taas samat näyttelijät, kaikki paitsi Amitabhin poika, melko samansuuntaisissa roolihahmoissa, mutta hieman raikkaammin näyteltyinä. Rani Mukherji loisti pakistanilaisena asianajajana, jonka missio oli saada 22 vuotta vankilassa syyttömänä virunut Veer Pratap Singh takaisin kotimaahansa. Pääsin elokuvan siivillä unelmieni Punjabiin, nautin jopa laulu- ja tanssikohtauksista. Ainoa asia, jota en ymmärrä, on kuvaustekniikka, jossa rakastava pari vaihtaa vaatteita sata kertaa yhden laulun aikana. Monsuunisateen symbolista merkitystä olen jo alkanut ymmärtää. Petyn, jos vaatteet eivät liiskaudu ihoon kiinni ainakin kerran leffan aikana.

Kolmas näkemäni oli Subhash Ghain ohjaama Taal (vuosi epäselvä). Taalissa sympaattista oli matalampi budjetti - se oli suttuisempi kuin kaksi aiempaa, mutta samalla se ei sortunut samanlaiseen kuvaukselliseen kikkailuun, silmä ei väsynyt. Taal oli myös rakkausdraama (mikä Bollywood-elokuva ei olisi?), tällä kertaa rakastuminen tapahtui Himachal Pradeshin hill stationilla. Miljardöörin poika rakastui paikallisen folklaulajan tyttäreen. Suurin osa leffasta oli kommentääriä Mumbain viihdeskenen paradokseista, siinä oli paljon itseironiaa. Taalissa oli sellainen jännä kuvio, että kilpakosija osoittautuikin hyvikseksi, joka antoi omissa häissään morsiamensa sille, jolle tämän sydän oikeasti kuului. Ihastuin Anil Kapooriin tässä roolissa, hän on jo viisikymppinen äijä ja täydessä terässä, esitti kolmikymppistä musiikkimogulia uskottavasti ja moni-ilmeisesti. Rakkaustarina oli täysin lattea, mutta Anil Kapoor pelasti ontuvan narratiivin.

Ylhäällä vasemmalla Kapoorin kuva jossain muussa roolissa. What a darling!

Neljäs leffa odottaa vielä katsomista, se näyttää taiteellisesti kunnianhimoisemmalta kannen perusteella kuin nämä kolme jo näkemääni. Vir Chopran Parineeta (2006), 60-luvun Kolkatan taidepiireistä kertova kuva. Jo se, että se on saatu tiivistettyä 129 minuuttiin normaalin kolmen tunnin sijaan, lupaa paljon.

Hapy Bollywood Christmas to you all!

Henkisestä tilastani

kertoo paljon se, että tartun kassajonossa ylihinnoiteltuun Martha Stewart Living-lehteen, kannan sen kotiin ja alan tutkia, kuinka valmistetaan kotitekoisia KYLPYPOMMEJA.

Avovankilasta terroristileirille...

Nanoillaan

National Novel Writing Month on alkanut taas tänään. Verkossa on kirjautuneena n. 650 suomalaista. Minä nanoilen Islannista käsin, islantilaisia Nanowrimossa on viitisenkymmentä eivätkä he harrasta mitään yhteistoiminnallista. Suomalaisilla taas näyttää olevan miittejä siellä täällä ja vilkas keskustelu käynnissä itse saitilla:

www.nanowrimo.org

Yritän vakavasti saada 50 000 sanaa aikaan tämän kuun aikana. Viime vuonna en päässyt lähellekään tavoitetta. Ideana Nanowrimo voi kuulostaa lapselliselta ja periamerikkalaiselta (jokaisen meistä sisällä asuu self-made menestyskirjailija), mutta suhtaudun projektiin ennakkoluulottomasti siksi, että tarvitsen mitä tahansa henkistä tukea kirjoitusharjoituksissani.

Siis nanoillaan. Tervetuloa joukkoon.

Irlantilaista omaelämäkertaa (Nuala O'Faolain)

Olen kuullut Nualasta aiemminkin, ehkä lukenut hänen lehtijuttujaan, nimi on tuttu ja melkein heti kirjan alkusivuilla törmään vielä tutumpaan ilmestykseen, Nelliin. Nell O’Caffertyn juttuja olen analysoinut gradussakin 90-luvulla, hän on Pohjois-Irlannin asioihin keskittynyt tulisieluinen journalisti ja yksi maan ensimmäisiä julkilesboja. Koska seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien toimittajien oikeudet ovat vaakalaudalla nyt Suomessakin, Nuala O’Faolainin muistelmat antavat toisenlaista perspektiiviä kotimaan tapahtumille.

Nuala alkoi kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja keski-ikäisenä, hänen ensimmäinen muistelmateoksensa Are You Somebody? oli bestseller Brittein saarten lisäksi Pohjois-Amerikassa. Nualan suorasukainen, säälimätön tapa kirjoittaa traumaattisesta perhe-elämästä ja yksinäisyydestä toi hänelle samantyyppistä menestystä kuin vielä vanhempana debytoineelle ”opettajamies” Frank McCourtille.

Muistelmien jälkeen hän otti vapaata toimittajan töistään ja karkasi New Yorkiin kirjoittamaan romaania eläen vapaaehtoisessa yksinäisyydessä alivuokralaishuoneissa. New Yorkiin hän lopulta ihastuu niin, että ostaa ensimmäisen kirjan rojalteillaan kaupungista varastotilan samalla hinnalla kuin olisi saanut kunnon porvarillisen omakotitalon Dublinista. Romaani My Dream of You oli kokeneelle toimittajalle todellinen rajanylitys, hän pystyi todistamaan itselleen, ettei kaiken kirjoittamisen tarvitse pohjautua silminnähtyyn kokemukseen ollakseen todellista kirjoittajalleen ja lukijoille.

Itse luin vasta kolmannen taas omaelämäkerrallisen teoksen Almost There (2003), jossa O’Faolain palaa kahden ensimmäisen teoksen kirjoittamisen kokemuksiin. Ilmeisesti Almost There on vielä keski-ikäisempi ja ”kypsempi” teos kuin Are You Somebody?, siinä keskitytään kirjailijan lähimenneisyyteen dramaattisen eron Nellistä jälkeen. O’Faolain kirjaimellisesti valtaa taloja, joissa keski-ikäinen lapseton naimaton nainen voi olla ”joku” ilman tarvetta selitellä elämänsä valintoja, ja joissa yksin eläminen ei ole ”vähemmän” elämää kuin eläminen kumppanin kanssa. Koska O’Faolainin elämä on risteytynyt sekä miesten että naisten kanssa, hän on Irlannissa mediaseksikäs hahmo, jota aina haastatellaan aiheesta, ”no Nuala, kuinkas monen miehen kanssa oletkaan ollut elämäsi aikana sängyssä?”. O’Faolain onnistuu kaatamaan sekä yksinäisyyteen että lesbouteen/biseksuaalisuuteen liittyviä myyttejä – oikeastaan hänen maailmassaan ei ole väliä asuuko yksin vai yhdessä, harrastaako seksiä miehen vai naisen kanssa, vaan ennemminkin hän etsii onnellisuutta itsestään. Almost There on kirjan nimenä kuvaava, etsintä jatkuu, kukaan ei taida ihan päästä sinne elinaikanaan.

Tällaisia kirjoja kirjoitetaan koko ajan kaikissa maissa, itse teema on kulunut ja egosentrinen, miksi siis vaivautua lukemaan taas yhtä keski-iän kriiseistä kertovaa teosta? O’Faolainin kirjoitustyyli on kai sitten niin kirkas, älyllinen ja samalla viihdyttävä, hän ei anna itsesäälille periksi hetkeksikään, vaan pyrkii koko ajan tutkimaan elämäntilanteitaan monesta eri näkökulmasta. Kyllä, hän on alkoholistiäidin tytär, mutta hän ei kuvaa äidin ryyppäämistä minuutintarkasti ja inhorealistisesti, ei mässäile sen aikaansaamalla kurjuudella, ei vie lukijaa mukanaan rypemään poliisiasemille tai katuojiin. Sen sijaan, hän tutkii, kuinka paljon äidin viha, ironia ja frustraatiot jatkavat elämäänsä hänessä, ja lopulta päätyy itselleen kylliksi hyvään väliaikaiseen ratkaisuun.

En lukisi Almost There:ä dokumenttina irlantilaisuudesta tai irlanninamerikkalaisuudesta; Nuala O’Faolain onnistuu ylittämään kulttuurisia rajoja kerronnassaan ja tavoittamaan tunnetiloja, tunnelmia ja tilanteita, jotka ovat varmasti universaalisti kiinnostavia. Vaikka olen ollut kiinnostunut Irlannin kulttuurista ja historiasta jo kohta pari vuosikymmentä, tämän kirjan parissa en löytänyt mitään uutta irlantilaisuudesta, vaan pidemminkin matkustin Nualan kanssa itseeni, omiin vajavaisuuksiini, pelkoihini ja heikkojen lenkkien juurille.

Erityisen kiinnostavia kirjassa olivat kuvaukset perheen yhdeksän sisaruksen välisistä suhteista. Viihdyin erityisen hyvin sisarusten kesken Nualan kuusikymppisillä Italiassa. Minusta niissä juhlissa oli kaikilla tarpeeksi hengittää ja olla oma itsensä.

Shirin Neshatin filmeistä

En ehtinyt aikoinaan katsomaan Shirin Neshatin töitä Emma-museossa Espoossa. Siksi ilahduin erityisesti, että ne olivat saatavilla kävelymatkan päässä täällä Reykjavikissa tänä viikonloppuna. Näyttely on osana Reykjavikin elokuvafestivaaleja, jotka jatkuvat ensi sunnuntaihin asti. Neshat on jo ehtinyt käydä täällä esittämässä töitään ja hänestä on kirjoitettu paljon lehdissä tänä viikonloppuna.


Työt ovat nähtävillä sekä kansallisgalleriassa nonstoppina että Nordens Husissa erikoisnäytäntönä. Näin kansallisgalleriassa tänään lyhytelokuvat "Rapture" "The Passage" ja yhden pätkän "Women Without Men"- sarjasta. Shahrnush Parsipurin romaaniin vuodelta 1953.

karuus ja eleettömyys vs. dekadentti teheranilaismaisema, sisätilat, lihallisuus, hedelmät

Nehsatin kuvakieli on vahvasti arkikielen ulkopuolista ruumiillista kieltä, joka jotenkin tuo mieleen vahvasti Julia Kristevan teoriat abjektiosta.

Katyn - puolalainen sotaelokuva

Kävin katsomassa täällä Reykjavíkissa puolalaisen ulkomaalaisen Oscar-ehdokaselokuvan Katynin (ohj. Andrezj Wajda) ensi-iltaa. Elokuva kertoi vuoden 1940 ns. Katynin listan teloituksista, sotavankien lopullisesta kohtalosta Saksan ja Neuvostoliiton vastakkaisten/lopulta samansuuntaisten ideologioiden ristipaineessa.

En suorastaan pitänyt koko leffasta. Harvoin sitä katsoo elävää kuvaa näin ristiriitaisesta näkökulmasta. Ensiksi kerron mistä pidin: elokuvan tunnelma oli enemmän älyyn kuin tunteisiin vetoava, koko ajan vedottiin historiallisiin faktoihin. Kukaan nättelijöistä ei noussut "päähenkilöksi", kaikki kokivat saman käsittämättömän julmuuden. Näyttelijät jäivät tässä leffassa todistajan rooleihin - mitään suurta luonneanalyysiä en pystynyt tekemään kenestäkään, he jäivät ihmisinä etäisiksi ja vaikeasti tavoitettaviksi.

Olen sattuneesta syystä katsonut viimeaikaisia suomalaisia sotaleffoja, erityisesti Raja 1918 ja Hylätyt talot, autiot pihat. Suomalaisissa leffoissa yksilön kokemus nousee ehdottomasti yhteisön kokemuksen yläpuolelle, niissä on usein vahvoja naishahmoja, jotka nostavat tarinan sota-ajan julmuuden ja kammottavuuden yläpuolelle. Suomessa luotetaan lähikuvan tehokkuuteen: ilmeet, eleet ja ruumiillisuus laitetaan puhumaan enemmän kuin historia tai politiikka. Reheviä kansannaisten kirmaamista katsoessa ei ole väliä. tietääkö historiallisista faktoista mitään, elokuvallinen kerronta vie mukanaan. Katynissa katsoja joutui tekemään paljon enemmän työtä.

Leffateatterin aulassa jaettiin elokuvaan liittyviä pinssejä, jonkunlaisia muistomerkkejä. Kiinnostuneet voivat käydä katsomassa lisää selostusta sivuilla: www.katyn1940.info

Minua rasitti leffassa eniten teloituskohtaukset, joita oli liikaa ja liian läheltä. Joskus liiallinen väkivalta ilman ulkomaalaisen vaatimaa selitystä vain turruttaa, ei herätä suuria sympatioita suuntaan eikä toiseen. Liika on aina liikaa. Jäin makaamaan ristituleen. Ehkä siinä olikin koko leffan juju. Kukaan ei päässyt helpolla. Jäi joka suhteessa epämukava olo.

BanglaBangers: I sort of...enjoyed this

Lazy Sunday. Just saw half an episode of this, and it was MUCH funkier than Pimp My Ride!

Cheers Leepu and Bernie.


Unpretentious multicultural entertainment.

Love is a global surround system

At the age of 35, Kiran Desai was the youngest woman writer ever to win the Man Booker Prize. Her first novel, Hullabaloo at the Guava Orchard, was published in 1998; after the debut it took her eight years to publish the all-important Second Novel. This she wrote mainly in isolation in her writer mother Anita Desai's country house on the US East Coast. In many interviews she tells she had 1500 pages of "raw material" that she needed to process in solitude, in order to reduce the text mass into a novel able to carry its own weight.

Desai, born in 1971, belongs to the academic generation of writers who have received their education in a creative writing programme. This must be something that readers worldwide have begun to doubt, asking if writing is something one can learn in school. Or whether creative writing programs actually slow down talented writers' processes, as they introduce the academic criticism and literary theorizing that may seem too hard for many to handle alongside with the heavy work of making art. In Desai's case, of course, one cannot look for answers to such nihilistic questions. Perhaps writing has come to her as a birthright.

The Inheritance of Loss introduces two protagonists, Sai and Biju, living parallel lives at the hill station of Kalimpong and in New York. Sai is the educated young woman who has stayed, and Biju the little educated young man who has left, only to become an illegal immigrant without rights. Both characters examine belonging, non-belonging, the conditions of love, and increasingly its loss, in the era of speeding globalization. Sai's question sets the tone for the rest of the journey:

"Could fulfillment ever be felt as deeply as loss? Romantically she decided that love must surely reside in the gap between desire and fulfillment, in the lack, not the contentment. Love was the ache, the anticipation, the retreat, everything around it but the emotion itself." (Desai 2006, 2-3)

Although a tragic love story, The Inheritance of Loss is also a vivid document of post/colonial subcontinental history, and the Cold War. Sai's family life is intertwined with India's past Soviet romance, an uncritical belief in high-tech cosmonautical progress:

"Mr. and Mrs. Mistry had grown up during those times when the affection had been cemented by weapons sales, sporting competitions, visiting dance troups, and illustrated books that introduced a generation of Indian schoolchildren to Baba Yaga, who lived in her house on chicken feet in the prehistoric dark of a Russian forest..." (Desai 2006, 25)

Mr. and Mrs. Mistry perish in the snows of Moscow, and Sai is left alone to make sense of this past. The Russian dimension of the story is fascinating, as it gives us a third dimension to the common postcolonial plot. As someone who also sometimes nostalgically returns to the "Friendship, Co-operation, Mutual Help"-pact days of the 70s, I get answers to my questions about Indo-Soviet cultural ties.

The only relative Sai has left is the moody maternal grandfather, who has disowned the daughter, and lives alone with a dog at a remote hill station. Sai has no choice but to move to live with him. Luckily, Sai is also adopted by a group of retired aunties and uncles, some of them Anglo-Indian, others British who have stayed after the Raj. This loose community still clings to the fantasy of colonial verandah life, which is accentuated by piles of National Geographic magazines and everyday sherry-drinking.

The locals are very sensitive to the details in their neighbours' lifestyles. Symbols of wealth come from Europe and America. Exported goods, particularly tax free presents, draw the line between the haves and the have-nots:

"It did matter, buying tinned ham roll in a rice and dal country; it did matter to live in a big house and sit beside a heater in the evening, even one that sparked and shocked; it did matter to fly to London and return with chocolates filled with kirsch; it did matter that others could not." (Desai 2006, 242)

In demonstrating the vastness of differences that make up India, Desai has the taste for hyperbolic exaggeration. Here a detail at the luggage conveyor belt at Kolkata's Dum Dum Airport, one of the non-resident Indian returnees from Europe:

"The hippie who had hit on the fact that you could escape from being a drab immigrant and have a fantastic time as an Indian among the tie-dyed, spout all kinds of Hindu-mantra-Tantra-Mother-Earth-native-peoples-single-energy-organic-Shakti-ganja-crystal-shaman-intuition stuff." (Desai 2006, 296)

Like her mother's novels, The Inheritance of Loss is a novel one has to read slowly and many times over to grasp its many layers. I would expect it to have a life longer than the commercial post-Booker prize shelf life. Even Hullabaloo is still in circulation as a paperback in Finland. The two novels also make a wonderful read together, as a study of how an author can change style and tone, not sticking to once learnt mannerisms but willing to embody new houses of narrative voice and meaning.

Bert Brecht, I was never supposed to turn to Germanology...

He's an exceptionally soft target, so let me pour all blame on him now: out of all exotic library shelves, I have recently spent too much time between the Germanology ones, searching for more and more studies on the distanciation/alienation/estrangement effect and the guy himself, Bertolt, Bertolt Brecht.

The motivation is half professional, it is a task I have been given by others, but Bert has been on my mind for a few years without anyone pushing me into that direction. And I am not alone in my enterprise. Brechtology is the accepted form of Marxism in Western academia today: everyone seems to be doing it, or at least "big boys" of critical theory like Terry Eagleton and Fredric Jameson. The Brecht pajazzo has been emptied so many times that I wonder if we the younger generation ever find a new angle to study his works from.

I've been trying to find evidence for postcolonial re-interpretations of Brecht. Amitava Kumar, a US-Indian literary theorist, was the first writer who suggested to me in Passport Photos (2000) that such a combination was possible. Indians have all these decades been huge Brecht fans, there he seems to be a bigger household name than here. And also in South Africa, as Loren Kruger demonstrates in Post-Imperial Brecht (2004) , epic theatre has become a channel to contest different interpretations of apartheid history. We can find Brecht centres at universities in Uruguay and South Korea, and the latest news is that an adaptation of Mother Courage and Her Children was played in Tehran at the Fajr Theatre Festival last winter.

It should be more interesting to discuss Brecht, or rather issues around Brecht inspired by his texts, with people who put him at work in less obvious global contexts, than with established literary scholars from Euroamerica. Then the dialogue would no longer reek of musty Germanology shelves, but it would transcend language and cultural boundaries. After all, how many of his plays take place in Germany?

PS: Chumbawamba has a track called "(Words flew) All Around the World", which is based on Brecht's war-time Radio poem. They were just playing it in Augsburg on the annual Brecht festival as guests of honour. In the realm of indie music, Chumbawamba is the most Brechtian band I can think of: all their songs seem to embody the spirit of epic theatre. They are bothering interventions in the stream of everyday life, chants that disturb and haunt you.

Monikulttuurinen romaani?

Satuin juoksemaan Kirjatorilla pahki Jukka Behmin tuoretta romaania Dr. Mumbai (Tammi, 2007). Se tarttui mukaani, koska olin aiemmin keväällä innostunut Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämästä psykiatrin roolista Kymenlaakson laulussa ja ajattelin, että romaani tarjoaisi monikulttuurisen vastineen
tälle varsin onnistuneelle psykokulttuurin kritiikille.

Jukka Behm on voittanut Vuosi Suomessa- kirjoituskilpailun viime vuonna tällä teoksella, se julkaistaan käännettynä kaikissa Pohjoismaissa lähiaikoina. Vastaavasti kaikki muiden Pohjoismaiden voittajat suomennetaan. Hieno menestys kansainvälisillä markkinoilla ja ainutlaatuinen mahdollisuus, johon ei suurin osa monesti julkaisseistakaan yllä.

Romaani ei kerro tavallisen rivikansalaisen vuodesta, vaan yhden poikkeuksellisen yksilön hyperaktiivisesta joulukuisesta päivästä Helsingissä. Päähenkilö on intialainen lastenpsykiatri Satish Rao, Mumbain, Dubain ja Lontoon kautta rakkauden perässä Suomeen eksynyt itsevarma ammattisekoilija, TV:stä tuttu kasvo, joka on onnistunut lanseeraamaan maahan uuden sloganin: "anna meille uudet vanhemmat".

Dr. Mumbai on nykykulttuurin satiiri, johon on tietoisesti valittu maahanmuuttajapäähenkilö kommentoimaan yhteiskunnan sairauksia etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Monella tapaa kirja on dogmaattinen, sormella osoittava, rasittavan selkokielinen. En ole vaikuttunut Behmin näkemyksistä lasten pahoinvoinnista - en ole koskaan tavannut hänen kuvaamiaan äiti-tytär-kaveruksia, Jennaa ja Jonnaa ja Janinaa, joille shoppailu on ainoa uskonto ja mallimamman talliin pääseminen elämän täyttymys. Mitä turvallinen vanhemmuus merkitseekään, siihen Behm ei anna muuta avainta kuin kuluneen ajatuksen sylistä. Dr. Mumbaista tulee romaanissa "sylitohtori", jota kaikki maan lapsensa huostaanottoon menettäneet vanhemmat rakastavat vihata.

Pidän romaanissa Behmin tavasta rikkoa Intiaan liittyviä stereotypioita, kuluneita kulttuurin kuvastoja, joissa Bharat on henkisyyden temppeli ja moraali korkeampaa kuin missään muualla. Dr. Satish Rao tulee sangen materialistisesta perheestä, jossa ulkokuori merkitsee enemmän kuin kenenkään onnellisuus. Päähenkilö joutuu peittämään äidiltään ja sukulaisiltaan oman elämänsä tosiasiat - hän asuu avoliitossa suomalaisen yksinhuoltajan kanssa ja perheenlisäys on tulossa hetkellä millä hyvänsä. Samalla hänen äitinsä matkustaa Suomeen kertomaan pojalleen, että hänen isänsä on vaihtanut nuorempaan. Äiti nauttii vapaudestaan Pohjolassa Karjala-tölkki kädessään, silti poika ei voi kertoa äidille, mitä hänelle todella kuuluu.

En tiedä, kuinka paljon Behm on tehnyt "kenttätöitä" Suomessa asuvien ekspatriaatti-intialaisten kanssa, mutta kulttuurien kohtaamisten tasolla romaani onnistuu mielestäni paremmin kuin psykopuheen dekonstruoinnissa. Ainakaan hän ei syyllisty "etnografiseen romanssiin", vaan näyttää eliittiin kuuluvat intialaiset lihassa ja veressä kaikkine ristiriitaisuuksineen ja vajavaisuuksineen. He vaikuttavat aivan samanlaisilta sählääjiltä kuin ketkä tahansa muut ryhmät. Kirjailija ei ainakaan "kunnioita" kulttuuria liiallisuuksiin asti.

Vaikka romaani on juoneltaan sekava kaoottisuuteen asti - intialaiset romaanit harvoin onnistuvat saamaan aikaan saman vaikutelman - löydän Dr. Mumbain henkilöhahmosta paljon tuttua, paljon lainattua ja vähän myös sinistä. Hän on virran vietävänä tiettyyn pisteeseen asti, mutta hän myös osoittaa kaoottisen päivänsä aikana olevan jokseenkin kehityskelpoinen. Hän todennäköisesti tulee vielä ulos kaapistaan ja kertoo vanhemmilleen olevan yhdessä vääräuskoisen taikinasäärisen naisen kanssa. Hän on selvä maahanmuuttaja-"hyvis", ihminen, joka vaikeuksien kautta kasvaa ja kehittyy, romaanihenkilö, jonka kanssa myös umpisuomalainen lukija voi helposti samastua.

Romaanista ei ainakaan puutu vauhtia. Sen lukee muutamassa tunnissa henkeään haukkoen. Mitä tästä lopulta jää käteen, sen näyttää mahdollinen toinen lukukerta. Jos en koskaan palaa tähän romaaniin, silloin se on jäänyt taskulämpimän viihteen osastolle.

Eddy

Nostalgia over the 80s hasn't visited me for a while, but now I want my teenage years back. With a vengeance.

Who remembers Eddy Grant? Who remembers UB40? Do you know that they're still touring? Most of my 80s stuff is on vinyl I've passed on to someone who still possesses a record player, the cassettes are in awful shape in the outdoor storage. But luckily there's YouTube, where I made a discovery: many Eddy Grant and UB40 videos are there. I'm getting my childhood and teenage years back.

Eddy surely knows how to shake. Some of his videos contain just the typical heterosexual romance gone sour (eg. "I don't wanna dance", "Romancing the Stone"), but I felt a strange affinity with the past when watching "Electric Avenue", in which he angrily poses on the livingroom couch watching TV news and commenting, commenting. It's a frightfully serious piece of music, which dislocates me totally, being used to the MTV stream of shaking asses in my own livingroom, uncritically consumed by the kids. I wonder where such artists have disappeared. Some come up live at alternative festivals, but do they make videos for international distribution?

I also find other evidence of his political interests, he has been a fan of Lech Walesa and interviewed him for British TV in Poland. Into the gigantic meaning of "Gimme Hope Joanna" I don't want to plunge right now, surely South Africans can explain it better. But the song as such is still empowering, it lives its own life in our hearts and minds, globally and locally.

Lately, I've almost become an Eddy Grant ambassador. Very few people know the artist, and even my knowledge on him is mostly based on internet surfing. But it would do the soul wonders to see Eddy performing live. This is my next goal. Definitely.

Play dough on my Lego bricks

Goodness. Next week I should present a paper on cultural studies pedagogy at the Crossroads conference on Jamaica. I've wanted to write about this for a long time -my problems between many teachers', including myself, anarchistic anything goes-attitude and the students' inner desire for structure in the curriculum and in the classroom.

My irritation and enthusiasm combined is probably best condensed in what the British media culture people have presented: cultural theory as Lego brick constructions

http://www.theory.org.uk/lego.htm

Another thing that shouldn't come as a surprise, but to naive people like me always does, is how certain theorists are treated as rockstars. I have always had a soft spot for the writings of Slavoj Zizek, on one hand his celebrations of joystick culture and on the other his fierce critique of postmodern consumerism. His writing style has been called "hyperkinetic" and is definitely spiced by his tendency to develop panic attacks. In many interviews I've recently read about him the common thread is wonder about how his emotional insecurity transforms onto theoretical brilliance in sold-out lecture sessions world wide.

Today I discovered that his fame in Argentina, due to his marriage to a former lingerie model from Buenos Aires, has even produced a new genre of music called Zizek:

http://www.nydailynews.com/latino/2008/03/13/2008-03-13_zizek_brings_to_ny_its_infectious_buenos.html

After hearing this, there's a stubborn layer of play dough on my theoretical Lego bricks. Wonder if the paper ever materializes.

New feminist science fiction

A crazy trip to Stockholm last weekend.

The best it produced was enchantment at Junibacken's story train and a visit to Gamlastan's Science Fiction Bookstore.

I found an old short story collection by Ursula Le Guin and an impulse buy that turned out to be the hit I was secretly expecting to find.

Sarah Hall (b.1975) is already author of three novels, out of which the latest, Daughters of the North (2007, in the UK, The Carhullan Army) is closest to the genre of sci-fi. The two earlier novels, seen from a glance at Amazon, seem more like historical magical realism.

Hall's writing is "dystopian", in the sense that it deals with likely futures gone sour and wrong. It is a story of totalitarianism, ecocatastrophes, terrorism, feminism, states of emergency that prevail for years, even centuries. One is reminded of Orwell and Atwood, yet Hall is able to find a style of her own, a voice that is not fan fiction by a copy cat but a genuine new opening in feminist sci-fi.

I would love to teach a course on ecofeminism, based on a reading of Hall. Contrary to many Goddess-inspired thinkers, she doesn't idealize women's closeness with nature, but tries to find a critical stance to analyse current alternative movements.

Hall portrays an isolated community of feminists, who have left the mainstream society that leads a life of national emergency. Britain is filled with trans-Atlantic right-wing Evangelist propaganda. "The brand was Blessed Friends. The American and British flags flew in opposite directions from the same flagpole and there was a small prayer printed next to the ingredients."(32)

The Carhullan women are farmers and they keep a smaller community of men at the outskirts of their farm, with which some women have free relationships and also kids. In the mainstream society, all sexuality is monitored by the state and only the lucky ones win at the baby lottery. Otherwise women are forced to use a primitive coil, which causes complications in most of them. "All I could think about was the doctor, who rubbed cool lubricant inside me, inserting the speculum and attaching the device as efficiently as a farmer clipping the ear of one of his herd." (28)

The Carhullan Army has disappeared from the national census, opted out from healthcare and food packages. They are still able to live a life of relative luxury. This means locally produced food and freedom to choose whether or not to have children.

Ideologically, things start deterioriating also at Carhullan, and the protagonist Sister as a latecomer is the only one able to see clearly the power relations between the women. The novel is primarily about the inner mechanisms of a fringe community, women's power to create and destroy, and political will to oppose a system, whatever that might currently be. It is one of the most political pieces I've read for ages, as it really opens up the question of agency under states of emergency. One is creepily warned, shaken and woken up to think about the years ahead. One should never leave the reading of this novel to private consumption, but this is something that should be shared, discussed and challenged.

The only problem I had with Hall's writing was a tendency I also notice in my own texts. She writes overtly long descriptive passages and uses dialogue only minimally. At times, the narration starts to resemble an overcooked porridge. Otherwise, at the general level, the storyline holds itself together, it manages to create an intensive web of meaning that doesn't let the reader go too easily. I would only expect more rhythm in the weaving of the story. More silences, more pauses, more simple sentence structures.

In a recent interview, Sarah Hall said she wanted to create an alternative to chick lit that is focused on women's obsession with the fat on their thighs. I would claim that in her universe fat is something quite precious - a sign of being pampered and worry-free, but also totally marginal. I am reading this as the food prices are rocketing and at the same time the morning papers are full of panicky stories of Nordic overweight children.

Another form of already existing fascism is a diet camp for schoolkids. The Carhullan Army conditions seem quite innocent and sympathetic if compared to that.

On Karelianism, feminism and stale egg-butter

I have recently joined a book club, and one of our passionate themes is Finnish women's writing focusing on Karelia. Last time we discussed with fervour three novels by Kaari Utrio: Vaskilintu (The Bronze Bird, 1993), Viipurin kaunotar (The Beauty of Viborg, 1972) and Piritta Karjalan tytär (Piritta the Daughter of Karelia, 1971). Not all of us had read them, but who cares, the coverage was lively and we managed to find the raunchy scenes anyway. All men seemed to have rough hands and a burning need to rip down the ladies' elaborate dresses. All sense was lost when desire was burning in the loins. We would have appreciated scenes with more ambivalence and even minor attempts to break down the heterosexual matrix, but this didn't seem to happen. Kaari calls herself a feminist and she is also an ambitious scholar of all things medieval, so we were disappointed by the psychological flatness with which she portrays men and women. So now she is a closed chapter in our club's genealogy. Time to move on towards new challenges.

But there's another author whose works keep haunting me, Eeva Kilpi. She recently gave a deep and thought-provoking interview to Mark Levengood on TV. Even this is telling of her case: her texts have inspired Mark, a gay Swedish-speaking man struggling with his identity in the 1980s monocultural Finland. Eeva's texts are not as obvious as Kaari's, she has always written boldly about sexual taboos, and in her sex scenes nothing is perfect or predictable. I have particularly enjoyed her poetry, but before this month I have never had the nerve to approach her prose.

Now I am one and a half novel wiser. I began with her latest novel of old age, Unta vain (Just a Dream, 2007). It is a narrative of polyamory, thematically not remote from Jennifer Fox's documentary series I reviewed some months back. The 78-year-old protagonist escapes from Canada and a marriage to a Canadian man to her country cottage in Finland to solve her identity problems. Kilpi uses plainer language and less Karelian dialect in this one than in the earlier texts. Philosophically, the text's simplicity even resembles Marguerite Duras' spartan sentences. The theme of a woman alone in her faraway hiding place, keeping house and managing her life through shopping lists, is also quite Duras-esque. Both women have produced brilliant studies of solitude and the conditions of leading a creative life.

The other novel by Kilpi, Elämän evakkona (Evacuated from Life, 1983), is perhaps her most known and prized work. Here her main contradiction as a writer becomes apparent: on one hand she is an avantgarde feminist writer of her generation, writing openly about sexuality, lifestyle choices, alternatives to common Finnishness, and on the other hand, she is unashamedly pro-Karelian, nationalist and nostalgically mythological about the past. She dares say: Bring us back Karelia, and confesses her hard feelings towards the Russians. For sure, it is her war-time generation's right to speak up about the past, and it is this split between the postmodern and the pre-modern that interests me. She almost ignores modernity - the instant cultural jump from simple farming life to vegan hippie multiculturalist pacifism is what interests me most in this text.

I was reading Elämän evakkona aloud to my family in a car at the weekend. Poor sods. There were all the clichés about Karelian food fads, the stale egg-butter, homemade jams, rice pastries that were left in the oven for Russians to eat, potato kettles that were still boiling, the ravaged kitchen gardens. And also, the eternal myth of the packed bags - how anyone with a Karelian background cannot travel without a few too many, in case the trip extends and a return home is no longer possible. One always has to carry the egg-butter too. I partly belong to this party, and I am not aware of roots behind the border. Only North Karelian roots, which is not interesting - these people never left anywhere, they don't share the same sense of drama as the evakko people have shared.

I wonder if one can claim Karelian roots as a sympathy vote, and if there is a Karelian feminist single mother's club one could attend, after I've done my compulsory readings.

Who was Maitreyi Devi?

Today I am curious about something I read about a long ago but forgot, Romanian anthropologist Mircea Eliade's (1907-1986) book Bengali Nights (1994) that was published in English only after her beloved Maitreyi Devi's (1914-1990) death.

Maitreyi was Tagore's discipline in Kolkata, who got involved with the Western scholar, and also herself a promising intellectual, poet and social activist. Eliade came to study with Maitreyi's father in Kolkata in 1930, and because of the tremendous trust the father had on her genius daughter, 16 at the time, he let her study together with the 23-year old university man from Europe.

Maitreyi and Mircea's knowing was not long and apparently did not proceed to sexual intimacy, yet Mircea took the liberty to write about the sexual fantasies Maitreyi's presence caused in him. He had published some of it in French, and Maitreyi only found out about this at the mature age of 57. She was then married and a woman of prominence. I read that she even took the trouble of travelling to the US to meet Eliade to discuss the feelings she had when finding out about the revelations in French. Eliade had then promised he will not publish any more on the topic during Maitreyi's lifetime.

In 1974, Maitreyi published her own version of the affair in Bengali, Na Hanyate (title refers to the soul that cannot be killed). She translated it in English too under the name It Does Not Die. What I gather from the reviews, it seems a more sober and analytical account of the love affair, full of analyses of Bengali society, family relations and the position of educated women.

All this tells something also about anthropology: Western anthropologists have often used their personal habitus to charm their informants, and proceeded to the level of intimacy that allows deeper knowledge to be gained. I do not doubt that Mircea Eliade's enchantment with brilliant and beautiful Maitreyi was not real, but what he did with their relationship after leaving India sounds like colonialist robbery. Ginu Kamani writes about the "terrible hurt" Maitreyi faced, but it is also a tale about talking back and responding in ways that may be quite unusual for an Indian woman to use.

There is no way of denying Maitreyi's full subjectivity in this decades-long saga. She became a Tagore scholar herself and travelled to the University of Chicago, where Eliade worked at the time to give a lecture. She had appeared at his office unannounced and found blankness in his eyes where love had once been. Her husband had encouraged her to do this. In many ways, she seems like a woman who was in control of her life, and was not afraid to face possible emotional turbulence. In the 2000s globalizing world led by American ways of conflict resolution, the only imaginable solution I can think of is an expensive trial. All prominent Finnish celebrities and especially wannabe ones love doing it too, so why not Indians?

Love doesn't have "informants", but anthropology always does. Good fiction doesn't have "informants" either. The possibility of someone becoming hurt should always be eliminated, it's one of the basic tasks of the writer. This is a very curious case, when looking at the book covers I am surprised by the similar layouts. Wonder if this love anyhow has the power to survive somewhere in the sphere of immortal souls? After all the dramaturgy and literary gossip, this is still an enchanting tale about transnationalism.

Still Life

For more than four months, I had nothing to say to the world. The winter and spring were loaded with grief and loss. Now as kids are running around the backyard with serpentine and balloons, racing with their brand new bikes and the whole backyard is filled with grill food smells, one can't hide anymore. It's Valborg, the day before the serious socialist message of workers' solidarity. Tomorrow will be filled with politics, today, just silly loitering without intent.

My writing is slower than ever, but I haven't stopped reading.

Right now I'm getting to know the Icelandic author Haldór Laxness's works (a limited version).
Lately, I've had the pleasure to read the following works of fiction:

Hannu Luntiala: Hommes
Camille Laurens: Mieheni
Shani Mootoo: Hon simmade i havet vid Guanaspar
Jonas Hassan Khemiri: Montecore
Niina Hakalahti: Uimataito
Jacqueline Wilson: Tatuoitu äiti and Kahden kodin välissä
Leena Laulajainen: Lumilinnut
Sirpa Kähkönen: Tulen ja jään kevät
Danzy Senna: From Caucasia with love
Dai Sijie: Mr. Muo's Travelling Couch
Hannu Mäkelä: Ruhtinas unelmain maalla

It's highly likely that some reviews will pop up on this site in the near future.

Now I'll add here another blog, Maahisentie -Pixie Way, which is more focused on my recent adventures with Old Norse and Icelandic culture.

Shivani is still alive and kicking, she just needs some kicks in the arse to keep going...