Kun harjoittaa sukupuolen kriittistä dekonstruktiota työkseen, tulee eteen vaihe, jolloin mikään sillä saralla ei enää hetkauta. Viime aikoina, kun minulta on kysytty naistutkimuksen opetuksistani, vastaan rutiinilla: teen sitä työkseni, mutta välillä on myös hyvä keskittyä muihin kysymyksiin. Joo, opetan feminismiä, mutta opetan myös kaikkea muuta. Olen kokenut väsymystä naistutkimukseen, erityisesti ammatilliseen gender-teoretisointiin. Pitkiin aikoihin en ole lukenut mitään, mikä olisi liikuttanut.
Mark Simpsonin (2003) "psykobiografia" Pyhä Morrissey (eng. Saint Morrissey) palautti uskoni siihen, mikä naistutkimuksessa ja sukupuolen representaatioiden kriittisessä tutkimuksessa on aina ollut nautinnollista ja haastavaa. Hän lähestyy pop-ikonin elämää henkilökohtaisesta näkökulmasta: "kuinka Morrissey pilasi elämäni ja tuhansien muiden kaltaisteni nuorten elämän". Simpsonilta jäi Morrisseytä kuuntelemalla yliopisto-opinnot kesken, mutta on onnistunut elättämään itseään menestyksellisesti muoti- ja rockjournalistina. Hänet tunnetaan mm. metroseksuaali-käsitteen lanseeramisesta 1990-luvulla kauan ennen kuin Poshista ja Becksistä tuli ikoninen pari. Simpsonilla on tapana kommentoida ilkeästi sellaisten julkkisten elämää, joita ei ole koskaan tavannut. Tämä kirja on hänen tuotannossaan kirkas poikkeus.
Pyhä Morrissey on empaattinen lähiluenta, joka laajenee Mozin henkilökohtaisten omituisuuksien listaamisesta kohti kokonaisvaltaista pohjoisenglantilaisten työväenluokkaisten mieheyksien ja naiseuksien analyysia. Rodun, etnisyyden, sukupuolen ja luokka-aseman yhteenkietoumat tulevat tässä tekstissä lihaksi ilman väkisin väännettyä intersektionaalisuus-puhetta. Moz on irlantilaisen kirjastonhoitajan poika Manchesterin pahamaineisimmasta työväenluokkaisesta lähiöstä. Koulut jäivät häneltä kesken ja hän sivisti itseään elämällä työttömyyskorvauksilla ja eristämällä itsensä council housen ahtaaseen asuntoon siihen asti, kun Johnny Marr tuli hakemaan hänet bänditreeneihin miltei väkisin.
Minua kiinnostaa tässä kirjassa se tapa, jolla Simpson kertoo Morrisseyn elämän valinnoista: miksi Morrissey alkoi "mukiloida sukupuolta" ja sitä kautta löysi oman tapansa tehdä taidetta? Mitä tarkoittaa kasvaa työväenluokkaisessa ympäristössä ja valikoiden poimia siitä elementtejä, jotka antavat voimaa ja inspiroivat myös muita? Hyvin samalla tavalla kuin viimeaikaiset monikulttuurisuuden tutkijat myös Simpson pohtii yhteisöjen rajoja ja yhteisöstä poistumisen problematiikkaa. Kuinka lähteminen on mahdollista ilman, että minuus kolhiintuu tunnistamattomaksi? Mikä sai Morrisseyn kieltäytymään valtavirtaisista maskuliinisuuksista, sekä heteroseksuaalisista että homoseksuaalisista varianteista? Mikä mahdollisti totaalisen kapinan kaikkea sukupuolta ja sukupuolisuutta vastaan? Ja voidaan myös kysyä laajemmasta perspektiivistä: mitä tämä teksti kertoo 70-luvun Britanniasta ennen Maggie Thatcherin aikaansaamaa poliittista muutosta? Miksi uusliberaali Britannia ei enää tuota Morrisseyn kaltaisia itseoppineita neroja? Onko tällainen radikaali itseoppineisuus enää mahdollista siellä tai täällä?
Simpsonin mukaan Morrissey harjoitti 80-luvun alussa "eroottista terrorismia" kieltäytyessään sukupuolen totutuista kuvastoista, tai pyrkiessään keksimään sukupuolen uudelleen. Moz tunnettiin 80-luvulla selibaatin puolestapuhujana, melkein aseksuaalisena hahmona, jolla ei tuntunut olevan yksityiselämää. Simpson lukee Mozin haastattelusitaatteja ja laululyriikoita tästä kriittisesta sukupuolen dekonstruktio-näkökulmasta ja tarjoaa musiikkiin alaviitteitä, joita Britanniassa kasvamaton ei välttämättä itse osaa etsiä.
Erityisen onnistunutta kirjassa on pohjoisenglantilaisten matriarkaattien, naisikonien ja feminismien ruodinta. Tämä kirja kertoo Morrisseyn elämän tärkeistä naisista aivan melkein enemmän kuin Morrisseysta itsestään. Se on myös kertomus brittiläisistä feminismeistä ja naistutkimuksesta. Se kertoo siitä, kuinka naistutkimusta on harjoitettu Britanniassa ennen kaikkea yliopistojen ulkopuolella. Ja feminismin ja taiteiden salaliitoista...
Itse olen löytänyt The Smithsit ja Morrisseyn kunnolla vasta viime vuosina. Muistan, kuinka The Smithsin ympärillä kohkattiin 80-luvun puolivälissä Rockradiossa, silloin kuuntelin biisejä toisella korvalla delegoiden ne "tekotaiteellista ja liian älyllistä"-kategoriaan. Monet ihmiset ovat tunkeneet minulle The Smithsin best of-kokoelmia, olen kuljettanut niitä mukanani maasta ja elämäntilanteesta toiseen, mutten voi sanoa, että tuo musiikki olisi ollut keskeistä nuoruuteni mielenmaisemaa. Myöhäisherännäisenä olen alkanut fanittaa The Smithsiä ja Mozia vasta 2000-luvun puolessavälissä. Olen vasta hitaasti ymmärtämässä The Smithsiä, Mozin soolotuotantoon tutustuminen tulee viemään minulta useita vuosia, ennen kuin hiffaan. Ihanaa Morrisseyn lyriikoissa onkin se, etteivät ne painosta ymmärtämään yhtään mitään. Sellaisia tekstejä kutsun runoudeksi. "The rain falls hard on a humdrum town"...
Käyttäisin tätä tekstiä suomalaisessa kontekstissa esim. lukiessani Timo Soinin haastatteluja. Simpsonin tavassa kirjoittaa Morrisseysta ja pohjoisenglantilaisuudesta on potentiaalia käännöksiin muissa kulttuurisissa konteksteissa, kuten itätamperelaisessa redneck-lähiössä perjantai-iltana Valintatalon sulkeutumisen aikaan. Kysyn ohi kulkiessani jatkuvasti: mitä vaihtoehtoja maahan räkimiselle on? Onko olemassa muuta taivasta kuin moponrasva ja pussikalja?
Keräilen pyhimyksistä kertovia kirjoja. Tämä on yksi suuria aarteitani. Mutta ennen kaikkea, jos saisin suunnitella naistutkimuksen peruskurssia lähitulevaisuudessa, valitsisin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey-teoksen johdantotekstiksi ehkä Beverley Skeggsin antaman teoreettisen pohjan kanssa. Tällä pääsisi pitkälle, paikkoihin, joiden nimiä ei vielä ole painettu valmiisiin kyltteihin.
Friday, 20 February 2009
Tuesday, 17 February 2009
Viimeaikaiset Bollyt
*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***
*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***
*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.
*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***
*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****
*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.
*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***
*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.
*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***
*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****
*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.
Tuesday, 10 February 2009
Amerikkalaisia ajattelijoita, osa 1
Luin äskettäin kahta kirjaa rinnakkain ajattelusta, kummatkin kirjoittajat sattuivat olemaan yhdysvaltalaisia. Malcolm Gladwellin pop-psykologinen Blink(2005) löytyi Frankfurtin lentoasemalta ja Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (2005) Akateemisen viimeisestä alesta.
Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.
Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?
Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.
Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.
Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:
"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)
Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.
Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.
Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?
Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.
Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.
Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:
"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)
Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.
Subscribe to:
Posts (Atom)
