Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja (Like, Helsinki 2010) tekee 142 sivussa sen, mitä itse olen odottanut kymmenen vuotta tapahtuvan suomalaisessa keskustelussa maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta: siinä siirrytään reippaasti sanoista tekoihin, asiantuntijuudesta lähimmäisyyteen.
Koska Suoranta ei ole mitenkään erityisesti profiloitunut monikulttuurisuuskysymysten tutkijana, odotin tämän kirjan lukemista jännityksellä. Mielestäni ajastamme kertoo paljon se, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänen on yhtäkkiä muodostettava kantansa Euroopan Unionin maahanmuuttopolitiikkaan. Suorannalle kävi niin, kun hän eräänä maaliskuisena päivänä istui koneelleen ja sai avunpyyntöviestin kollegaltaan Yhdysvalloista.
Sain kirjan suoraan kotiovelleni kirjailijalta itseltään viime perjantaina. LIKE oli antanut 200 kpl kirjoja Ashraf Sahilin opintojen tukemiseen. Kuuluin 200 nopeimpaan tilaajaan. Olin myös kuuntelemassa Suorantaa kirjamessuilla lauantaina. Viimeistään haastattelua kuunnellessani vakuutuin siitä, että nuoren yksin maahan tulleen turvapaikanhakijan piilotus on Eurooppa-linnoituksessa normaalia, arkista toimintaa. Suoranta halusi korostaa, ettei pitänyt eikä edelleenkään pidä itseään aktivistina, vaan hän käsittää piilottamisen tavalliseksi lähimmäisen työksi.
Meillä on maa täynnä monikulttuurisuuden ja maahanmuuttopoliittisten kysymysten asiantuntijoita. Joskus tuntuu, että "puhuvia päitä" on enemmän kuin maahanmuuttajia. Joskus asiantuntijan ja maahanmuuttajan roolit sattuvat samaan henkilöön, mutta enimmäkseen asiantuntijat ovat suomalaisia, korkeasti koulutettuja naisia, jotka puhuvat sujuvasti järjestelmän kieltä. Meillä on hommafoorum täynnä parodiaa mokuttajista, jotka ammatikseen pyrkivät eroon eurosentrisyydestä. Mitä tahansa Suorannan kirjasta tullaankaan sanomaan, en näe mitään mahdollisuutta, että tämä kirja nousisi äärioikeiston parodiseksi bestselleriksi. Kirja on kirjoitettu niin arkisesta, maltillisesta ja tolkullisesta näkökulmasta, ettei siitä löydy reposteltavaa. Uskoisin, että se tulee elämään omaa elämäänsä monenlaisten lukijoiden arjessa ja inspiroi muitakin toimimaan rohkeasti.
Olen hämmentynyt Piilottajan päiväkirjan uskonnollisista virityksistä. Vaikka itsekin olen etsinyt jo pitkään vastauksia kysymykseen lähimmäisyydestä kristillisestä kirjallisuudesta, en ole vielä niin sinut henkisen/hengellisen etsintäni kanssa, että pystyisin kirjoittamaan siitä avoimesti. Suoranta uskaltaa, hän kertoo erityisesti kohtaamisistaan ev.lut seurakunnan työntekijöiden kanssa ja tuo ilmi kirkon hahmottumattoman roolin turvapaikan antajana. Hän kirjoittaa siunauksesta, varjeluksesta ja epätavallisista enkeleistä. Piilottajan päiväkirjassa on keski-ikäinen kirkosta eronnut professori jokseenkin rähmällään elämän perimmäisten kysymysten äärellä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Tuollaista onkin kaivattu, pitääpä lukea! :-)
Post a Comment