Noloa tunnustaa, että asuttuani neljä vuotta Suomen teatterimekassa osallistuin ensimmäistä kertaa Tampereen Teatterikesän antiin eilen. Kyseessä oli off-ohjelmiston kappale, teatteri Undan esittämä, Taija Tuomisen romaaniin pohjautuva Tiikerihai. Tiikerihaita esitettiin kahtena eri versiona, toinen kuului varsinaiseen ohjelmistoon, ja tämä, pienempi produktio, oli osana festivaalien alternative-osastoa.
Äidin ja tyttären väkivaltaisen kipeä dialogi käytiin moniäänisesti, viiden äiti-tytär parin voimistamana. Pidin suunnattomasti tästä ohjauksellisesta ratkaisusta: katsoja sai kuvitella tapahtumat kymmenestä eri perspektiivistä, kuulla erilaisia äänen sävyjä, vaihtaa silmälaseja ja asettua tarinaan eri kulmista. Kielenkäyttö oli rankan räävitöntä, sanat sattuivat (ja samalla viihdyttivät) moninkertaisesti verrattuna muutamiin lyönteihin ja tönäisyihin, ja naisten välinen kiroilu oli jotenkin vanhakantaisella tavalla matrilineaarista. Näytelmän maailmassa mies oli lähinnä lapsen siittäjä, kiimainen ori tai keinodildo. Yksi isähahmo ja tyttären poikaystävät häivytettiin lähes statistin asemaan.
En ole ehtinyt lukea Tiikerihaita tekstinä, joten en edes yritä saada aikaan syvällistä teatterikritiikkiä. Olen tavannut Tuomisen kirjoittajakurssillani ja saanut taustoitusta tekstin syntyyn. Ilokseni bongasin kirjailijan itse myös Vuoltsun intiimissä katsomossa - kaikki tuotantovoimat olivat esimerkillisesti läsnä. Olisin halunnut kysyä Tuomiselta hänen suhteestaan suomalaisiin feminismeihin: mihin kohtaan suomalaisen naisen historiaa Tiikerihai asettuu, onko tragikoomisessa mustassa maaperässä mahdollinen emansipaation elementti?
Itse pidin Tiikerihaissa eniten juuri sen historiallisesta momentista: Suomen nopean kaupungistumisen sosiaalisesta analyysista. Näytelmän aikana ehdin kelata mielessäni erilaisia kuvia äideistä ja tyttäristä, meiltä ja maailmalta, ja sana rakennemuutos kiteytyi näin: en ole reissuillani kohdannut missään niin raivokkaan erilaisia maailmoja kuin suomalaisten 60-70-lukujen kasvattien suhteessa vanhempiinsa. Kun sikatalouskoulun kasvatin tyttärestä tulee tohtorisnainen, historiallisesti siinä on jotain hurjaa, jonka käsittelyyn voi hyvin mennä monta sukupolvea. Voisi puhua radikaaleista luokkahyppelyistä, jotka tätä nykyä ovat vaihtamassa suuntaa: moni tohtorisnaisen lapsi valitsee ammattikoulun kommenttina äitinsä sisäsiistiin, analyyttiseen elämäntapaan.
Undan esityksessä oli paljon viehättävää kotikutoisuutta, jotain keskeneräistä, mutta lukematta alkuperäistekstiä oletan, että sen henki pysyi uskollisena Tuomisen tarkoitusperille. Esitys tavoitti ainakin nuoremman katsojan, siinä oli räsymattojen ja maitotonkkien keskellä absurdia vääntöä ja irtiottoa kaikesta, mitä kaupunkilainen maalaiselämään mielessään liittää. Rekvisiittaa oli riittävästi, yhtään enempää en olisi kaivannut. Musiikkia olisin toivonut näytelmään enemmän, jopa Tiikerihai-iskelmän parodista toistoa, niin että kotiin lähtiessään katsojan korvissa soisi sen paikallisen sovelluksen kakofoninen melodia.
Saturday, 11 August 2007
Sunday, 5 August 2007
Direct speech from the HLM (review of Faïza Guene: Kiffe Kiffe demain)
During the past few years, I've become acquainted with different varieties of immigrant Swedish through recent fiction. Unfortunately, the same cannot be said about immigrant French. Its varieties still seem unavailable to me. There isn't much of a market for French novels in the original where I now live. Instead, I found a Finnish translation of the young Moroccan-French author Faîza Guëne's Kiffe Kiffe Demain (2004; Finnish: Hällä väliä huomisella, LIKE, 2005). Such novels always end in bargain bins within a few months of their publication. However, they do get translated, due to state sponsorship, and the small minority who enjoys them gets to buy them for next to nothing (less than 2 euros).
I really fell in love with this novel's voice. The story is not that exceptional. It is almost monotonous. This is the reality that most of us who work with low-income immigrants are faced with throughout Europe: welfare dependency, school drop-outism, drug addiction, high rates of divorce. The young narrator Doria, however, makes a hell of a difference: one virtually swims in her pants and starts to analyse the whereabouts of suburban Paris according to her system of values, according to her points. The humour is pitch black, and Guëne doesn't let anyone get away with it - everyone gets their share of ridicule and shame.
There is the Moroccan father who escapes back home to marry a youngster who will produce a male heir. There is the middle-class native social worker, who is only interested in her own forthcoming wedding. There is the drug dealer who tries to change, and there is the illiterate mother, who learns how to read. And all this can co-exist peacefully, if the voice is fresh and wicked.
There is the new phenomenon of Muslim comediennes in most Western countries struggling with distorted representations of Islam. All this is more than welcome. I don't think Guëne even tries to build any particular image of Islam; she is working on a common reality shared by all recently arrived immigrants living in the Parisian HLM districts. Guëne works at the level of Euro Miracle stores, with people who might even sometimes feel proud about being able to make ends meet. The protagonist Doria goes to school dressed up in the euro miracles and flea market treasures, pink t-shirts with sleepytime bunnies on them. She doesn't particularly dream of being dressed up like everyone else, which makes her a genuine oddity. She also drops out from the hairdressing school she is assigned to because of her low marks.
I expect a lot from Guëne. Her narration seems ideal for TV series, or documentary films. I wish someone in this country wrote like her, directly from the "roots", without snobbery, without any desire to impress. The class perspective makes Guëne's narrative differ from the usual upwardly mobile multicultural jargon. When the point is not providing second generation immigrants a recipe of how to get out of the ghetto, we may be moving towards new directions in postcolonial literatures. How to intervene in language, how to find new ways to speak about life right here and now, where it is currently being lived, that is really something that will give hope to us all.
I really fell in love with this novel's voice. The story is not that exceptional. It is almost monotonous. This is the reality that most of us who work with low-income immigrants are faced with throughout Europe: welfare dependency, school drop-outism, drug addiction, high rates of divorce. The young narrator Doria, however, makes a hell of a difference: one virtually swims in her pants and starts to analyse the whereabouts of suburban Paris according to her system of values, according to her points. The humour is pitch black, and Guëne doesn't let anyone get away with it - everyone gets their share of ridicule and shame.
There is the Moroccan father who escapes back home to marry a youngster who will produce a male heir. There is the middle-class native social worker, who is only interested in her own forthcoming wedding. There is the drug dealer who tries to change, and there is the illiterate mother, who learns how to read. And all this can co-exist peacefully, if the voice is fresh and wicked.
There is the new phenomenon of Muslim comediennes in most Western countries struggling with distorted representations of Islam. All this is more than welcome. I don't think Guëne even tries to build any particular image of Islam; she is working on a common reality shared by all recently arrived immigrants living in the Parisian HLM districts. Guëne works at the level of Euro Miracle stores, with people who might even sometimes feel proud about being able to make ends meet. The protagonist Doria goes to school dressed up in the euro miracles and flea market treasures, pink t-shirts with sleepytime bunnies on them. She doesn't particularly dream of being dressed up like everyone else, which makes her a genuine oddity. She also drops out from the hairdressing school she is assigned to because of her low marks.
I expect a lot from Guëne. Her narration seems ideal for TV series, or documentary films. I wish someone in this country wrote like her, directly from the "roots", without snobbery, without any desire to impress. The class perspective makes Guëne's narrative differ from the usual upwardly mobile multicultural jargon. When the point is not providing second generation immigrants a recipe of how to get out of the ghetto, we may be moving towards new directions in postcolonial literatures. How to intervene in language, how to find new ways to speak about life right here and now, where it is currently being lived, that is really something that will give hope to us all.
On sensual writing (review of Marsha Mehran: Pomegranate Soup)
Could anything be more mass-media-sexy than writing about Iranian refugee women trying to settle down in rural Ireland by running a steamy kitchen called Babylon Café? Just follow the recipe and the next summer's total girlie-relaxation-on-the-beach-novel is in your hands.
I bought Marsha Mehran's Pomegranate Soup on the hols, from the tax free shop of a Viking Line ship, because I was bored and needed some distraction from bingo and the ball sea. I was ecstatic about the recipes (baklawa! elephant's ears!) and am going to experiment with them as winter approaches, because many of the dishes seem ideal, when it's -20 degrees outside and the wind storms in from the porous window frames. The book was certainly worth buying, just for the nutritious value. But what do I have to say about the story itself?
Something positive. The novel was historical. It taught (in a light and entertaining way)ignorant Western readers about the social conditions of the Iranian revolution of 1979. There were even poems by the feminist poet Forrugh Farrokhzad, with whom everyone should get acquainted with without delay. It was a gripping narrative of tight escapes, which didn't reveal everything. Knowing something about Iran, I thought the Iranian side of the narrative (the personal refugee's account) was quite OK, a bit of change from the usual girlie novel content, but then to the Irish side...
Full of touristic clichés about Catholicism, pubs, Irish masculinity. Parochial attitudes, superstition, church-going ladies watching the heathen Amazons from behind their lace curtains, wishing ill for the young women's notorious restaurant. A Catholic priest seduced by foreign food. Culinary metaphors used when dealing with sexuality. You who have read Laura Esquivel's Like Water for Chocolate, or seen the film Chocolat, can already guess the plot.
Pomegranate Soup is not desperately bad writing, it is just easy and predictable, faithful to the genre of women's holiday fiction. It teaches me something about the over-use of sensual elements in texts dealing with cultural difference: the description of food and clothes is always the safest way to approach difference, but it is also dangerously essentialist, freezing cultures on their predetermined planes.
What happened in the city of Mariehamn while I was reading Pomegranate Soup? There in the middle of the faraway island town, right on the main street, I happened to walk in an Iranian grocery store, decorated all over with plastic pomegranates arranged in bowls just like in the novel's cover image. Of course it sold the selfsame herbs that the novel described. It was the only "ethnically" oriented grocery store in town. Coming home with my packages of gorme sabzeeh and cinnamon tea, imported via Sweden from Tehran, I again realized how easy it is to shop for cultures, and how difficult it is to write about them in a way that would put us in motion instead of locking us in.
I bought Marsha Mehran's Pomegranate Soup on the hols, from the tax free shop of a Viking Line ship, because I was bored and needed some distraction from bingo and the ball sea. I was ecstatic about the recipes (baklawa! elephant's ears!) and am going to experiment with them as winter approaches, because many of the dishes seem ideal, when it's -20 degrees outside and the wind storms in from the porous window frames. The book was certainly worth buying, just for the nutritious value. But what do I have to say about the story itself?
Something positive. The novel was historical. It taught (in a light and entertaining way)ignorant Western readers about the social conditions of the Iranian revolution of 1979. There were even poems by the feminist poet Forrugh Farrokhzad, with whom everyone should get acquainted with without delay. It was a gripping narrative of tight escapes, which didn't reveal everything. Knowing something about Iran, I thought the Iranian side of the narrative (the personal refugee's account) was quite OK, a bit of change from the usual girlie novel content, but then to the Irish side...
Full of touristic clichés about Catholicism, pubs, Irish masculinity. Parochial attitudes, superstition, church-going ladies watching the heathen Amazons from behind their lace curtains, wishing ill for the young women's notorious restaurant. A Catholic priest seduced by foreign food. Culinary metaphors used when dealing with sexuality. You who have read Laura Esquivel's Like Water for Chocolate, or seen the film Chocolat, can already guess the plot.
Pomegranate Soup is not desperately bad writing, it is just easy and predictable, faithful to the genre of women's holiday fiction. It teaches me something about the over-use of sensual elements in texts dealing with cultural difference: the description of food and clothes is always the safest way to approach difference, but it is also dangerously essentialist, freezing cultures on their predetermined planes.
What happened in the city of Mariehamn while I was reading Pomegranate Soup? There in the middle of the faraway island town, right on the main street, I happened to walk in an Iranian grocery store, decorated all over with plastic pomegranates arranged in bowls just like in the novel's cover image. Of course it sold the selfsame herbs that the novel described. It was the only "ethnically" oriented grocery store in town. Coming home with my packages of gorme sabzeeh and cinnamon tea, imported via Sweden from Tehran, I again realized how easy it is to shop for cultures, and how difficult it is to write about them in a way that would put us in motion instead of locking us in.
Monokulttuuria purkamassa (arvio Marianne Backlénin teoksesta Linnoitukset)
Olen Marianne Backlénin romaanien ihanteellinen esilukija, akateeminen, keski-ikää lähestyvä kaupunkilaisnainen, joka on innostunut Euroopan ulkopuolisista kulttuureista tässä ja nyt. Siksi minun ei pitäisi arvioida hänen romaaniaan Linnoitukset (2005), ja sisäisestä varoituksesta huolimatta teen sen silti.
Backlénin romaanit ovat saaneet hämmästyttävän vähän huomiota suomenkielisissä medioissa. Olettaisin, että Backlénin kaltainen yhteiskunnallinen kriitikko olisi kysytty kommentaattori suomalaista monikulttuurisuutta käsittelevissä ohjelmissa ja seminaareissa. Vaikka olen viime vuodet lähes asunut ko. tilaisuuksissa, en ole koskaan tavannut Backlénia livenä. Edelliseen suomennokseen, Karmaan, olen törmännyt juuri siellä, missä olettaakin törmäävän, yliopistolla keskusteluissa nuorten monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden naisten kanssa. Onko hänen teostensa maailma liian erikoistunut? Kuvaako hän tuntemiensa vähemmistöjen elämää liian sisältäpäin, jotta aihepiiriin vähemmän vihkiytynyt lukija pääsisi niihin sisälle? Backlénin romaanit ovat kompleksisia, monisyisiä ja taatusti ajankohtaiskeskustelua ruokkivia - miksi sitten niin harva lukija on ne löytänyt?
Linnoitukset kuvaa keski-ikäisten, maailmaa paljon nähneiden, korkeasti koulutettujen aikuisten arkea pääkaupunkiseudulla ja Loviisassa. Romaanin luokkaperspektiivi on vahva, näkökulma on hyvinvoiva, keskiluokkainen, vaikka sivuhenkilöinä on myös turvapaikanhakijoita ja lähiöissä asuvia hanttihommien tekijöitä. Kuilu näiden todellisuuksien välillä on selkeä, eikä Backlén yritä kerronnallisesti tasoittaa sitä. Miksi pitäisikään?
Päähenkilö Ulrika Nurminen on kaksikielinen teatteriohjaaja ja kirjailija, jonka kolmella lapsella on kaikilla eri etnisen taustan omaava isä. Yksinhuoltaja-Ulrika asuu prameasti Eirassa, viettää aikaansa naisystäviensä kanssa kantakaupungin terasseilla ja sukunsa huvilalla Loviisassa. Hänellä on enemmän aikaa pohtia monikulttuurisuuteen ja rasismiin liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin huonommin toimeentulevilla kanssasisarillaan. Ulrika on monikulttuurisuuden spesialisti, pioneeri ja avainhenkilö, joka on elänyt suomalaisen etnisen moninaisuuden keskellä 1970-luvulta asti.
Romaanin tapahtumien siirtäminen pääkaupunkiseudulta Loviisaan on onnistunut ratkaisu. Näin Backlén onnistuu näyttämään, ettei kaikki monikulttuurisuus ole Mogadishu Avenueta, etteivät kaikki kohtaamiset eivät tapahdu itähelsinkiläisen vuokrakasarmin rappukäytävillä. Ja koska Backlén ei valitse valtaväestöä kosiskelevaa jaritervomaista kerronnallista strategiaa, jossa kulttuurieroilla revitellään ja niitä liioitellaan, hänen kirjojaan myydään vähemmän eikä romaaneja ole filmattu.
Teos ei ole murhamysteerio, vaikka yksi pääjuonista onkin afrikkalaisen näyttelijämiehen murha. Romaani ottaa vauhtia murhasta, mutta päätyy lopulta tutkimaan pikkukaupungin sisäisiä sosiaalisia jännitteitä, rasismia, piilorasismia ja paikallishistoriaa. Erityisesti Loviisan kaupungin vaiheiden auki kirjoittaminen osana tsaarinaikaista Venäjää räjäyttää oletuksen suomalaisesta monokulttuurista. Kun paikkakunnalle saapuu kaksi äärioikeistolaista amerikkalaista rotututkijaa, jotka etsivät Suomesta kadonnutta myyttistä valkoista voimaa, ja erityisesti kun päähenkilö Ulrika ajautuu suhteeseen toisen heistä kanssa, ei soppa voisi olla sekavampi. Näin Backlén rakentaa ristiriitaisia, itsensä kanssa kroonisessa epäharmoniassa olevia henkilöitä, joista kaikilla on oma historiallinen likapyykkinsä pestävänä. Postkoloniaalissa teoriassa tätä voisi kutsua koloniaaliseksi osasyyllisyydeksi: ymmärrys maailman postkoloniaalista tilasta lähtee oletuksesta, ettei kukaan siitä keskusteleva ole historiallisten valtasuhteiden uusintamisen ulkopuolella. Siksi itseään edistyksellisenä pitävä, transkulttuurisen perheen äiti sekaantuu rasistiin, jopa siihen pisteeseen asti, että miesystävän saapuessa vierailulle hän siivoaa kirjahyllystään kaikki liian poliittisesti kantaaottavat teokset.
Backlén kuvaa onnistuneesti transkulttuurisia heteroseksuaalisia suhteita, eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen välistä arkista valtataistelua, valkoisen naisen voimaa ja voimattomuutta ja epätyypillisiä perhejärjestelyitä. Hänen vahvuutensa on rehellisyys: hän ei pelkää näyttää, mikä taloudellisesti ja kielellisesti epäsuhtaisissa parisuhteissa mättää. Siksi hänen romaanejaan voisi pitää sosiologisina minitutkimuksina suomalaisten perheiden arkeen, arkeen, joka alkaa olla todellisuutta yhä useammille meistä sekä maalla että kaupungeissa. Linnoitukset, ja erityisesti tätä edeltävä Karma, puhuttelee kaikkia, jotka itse elävät transkulttuurisessa todellisuudessa. Perhesuhteet leviävät maailmalle ja lapset lentävät lomille New Yorkiin ja Kuala Lumpuriin. Sen kanssa on elettävä. Toiset elävät sujuvammin, toisille arki aiheuttaa hankaluuksia, pelkoa ja paniikkia.
Kerronnan kosmopoliittisuus on paikoitellen myös uuvuttavaa: moniulotteisia sivuhenkilöitä pursuaa joka nurkan takaa, jokaisesta sähköpostiviestistä, joka Atlantin ylittävältä lennolta ja kaikista juhlista. Henkilöiden runsaudensarvi vaatii lukijaltaan ilmiömäistä muistia. Vaikka olin itse kovin kiinnostunut Backlénin tavasta muistella päähenkilöiden 1970-ja 80-lukujen ulkomaanvierailuja, erityisesti opiskeluja Iowan yliopiston kirjoittajakoulussa, olisin lukenut tästä aihepiiristä mieluummin erillisen romaanin kuin kappaleen romaanissa, joka on paikoitellen halkeamassa liitoksistaan.
Olisin viihtynyt Linnoitusten kanssa erinomaisesti puolella siitä informaatiosta, minkä romaani nyt välitti. Backlén pyrkii pysymään uskollisena moniarvoiselle ja hyvin monimutkaiselle todellisuudelle, jossa monet transkulttuuriset perheet reaalimaailmassa elävät. Hän ei pyri siloittamaan tätä hankalaa maailmaa tai lakaisemaan maton alle lieveilmiöitä, jotka kuuluvat tematiikkaan. Lukija oppii kautta rantain myös Afrikan mantereen kielitilanteesta, USA:n afroamerikkalaisen eliitin elämäntavoista, unohdetuista karibialaisista kirjailijoista. Häneltä voisi silti kysyä, onko kaunokirjallisuuden tehtävä paljastaa henkilöhahmojen koko seksuaalinen historia, ja kaikkien eksien tämänhetkiset olinpaikat. Tai onko romaanin tarkoitus luennoida kulttuureista, joita emme vielä tunne? Mitä tapahtuu romaanille, kun kulttuuriset yksityiskohdat alkavat taistella huomiosta itse tarinan kanssa? Kuinka sosiologinen romaani voi olla tullakseen arvostetuksi taidemuotona, kertomakirjallisuutena?
Backlén on renessanssityylinen kirjailija, jonka runsaudensarvesta pulppuaa riemukasta poliittista analyysia ihmissuhdehetteikönkin keskellä. Hän noudattaa uskollisesti kirjoittajapiirien tunnettua ohjenuoraa: romaani on sika, joka syö kaiken. En usko, että kukaan hänen romaaneihinsa tarttuva jää kylmäksi. Ajankohtainen, puhutteleva romaani voi herättää myös paljon negatiivisia tunteita. Riitasoinnuissaan ja rosoisuudessaan Backlén on kirjoittanut romaanin, johon on helppo tarttua. Siksi nostaisin Linnoitukset lukemistoksi kaikkialle, missä monikulttuurisuuskysymyksistä keskustellaan jokapäiväisen elämän tasolla.
Backlénin romaanit ovat saaneet hämmästyttävän vähän huomiota suomenkielisissä medioissa. Olettaisin, että Backlénin kaltainen yhteiskunnallinen kriitikko olisi kysytty kommentaattori suomalaista monikulttuurisuutta käsittelevissä ohjelmissa ja seminaareissa. Vaikka olen viime vuodet lähes asunut ko. tilaisuuksissa, en ole koskaan tavannut Backlénia livenä. Edelliseen suomennokseen, Karmaan, olen törmännyt juuri siellä, missä olettaakin törmäävän, yliopistolla keskusteluissa nuorten monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden naisten kanssa. Onko hänen teostensa maailma liian erikoistunut? Kuvaako hän tuntemiensa vähemmistöjen elämää liian sisältäpäin, jotta aihepiiriin vähemmän vihkiytynyt lukija pääsisi niihin sisälle? Backlénin romaanit ovat kompleksisia, monisyisiä ja taatusti ajankohtaiskeskustelua ruokkivia - miksi sitten niin harva lukija on ne löytänyt?
Linnoitukset kuvaa keski-ikäisten, maailmaa paljon nähneiden, korkeasti koulutettujen aikuisten arkea pääkaupunkiseudulla ja Loviisassa. Romaanin luokkaperspektiivi on vahva, näkökulma on hyvinvoiva, keskiluokkainen, vaikka sivuhenkilöinä on myös turvapaikanhakijoita ja lähiöissä asuvia hanttihommien tekijöitä. Kuilu näiden todellisuuksien välillä on selkeä, eikä Backlén yritä kerronnallisesti tasoittaa sitä. Miksi pitäisikään?
Päähenkilö Ulrika Nurminen on kaksikielinen teatteriohjaaja ja kirjailija, jonka kolmella lapsella on kaikilla eri etnisen taustan omaava isä. Yksinhuoltaja-Ulrika asuu prameasti Eirassa, viettää aikaansa naisystäviensä kanssa kantakaupungin terasseilla ja sukunsa huvilalla Loviisassa. Hänellä on enemmän aikaa pohtia monikulttuurisuuteen ja rasismiin liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin huonommin toimeentulevilla kanssasisarillaan. Ulrika on monikulttuurisuuden spesialisti, pioneeri ja avainhenkilö, joka on elänyt suomalaisen etnisen moninaisuuden keskellä 1970-luvulta asti.
Romaanin tapahtumien siirtäminen pääkaupunkiseudulta Loviisaan on onnistunut ratkaisu. Näin Backlén onnistuu näyttämään, ettei kaikki monikulttuurisuus ole Mogadishu Avenueta, etteivät kaikki kohtaamiset eivät tapahdu itähelsinkiläisen vuokrakasarmin rappukäytävillä. Ja koska Backlén ei valitse valtaväestöä kosiskelevaa jaritervomaista kerronnallista strategiaa, jossa kulttuurieroilla revitellään ja niitä liioitellaan, hänen kirjojaan myydään vähemmän eikä romaaneja ole filmattu.
Teos ei ole murhamysteerio, vaikka yksi pääjuonista onkin afrikkalaisen näyttelijämiehen murha. Romaani ottaa vauhtia murhasta, mutta päätyy lopulta tutkimaan pikkukaupungin sisäisiä sosiaalisia jännitteitä, rasismia, piilorasismia ja paikallishistoriaa. Erityisesti Loviisan kaupungin vaiheiden auki kirjoittaminen osana tsaarinaikaista Venäjää räjäyttää oletuksen suomalaisesta monokulttuurista. Kun paikkakunnalle saapuu kaksi äärioikeistolaista amerikkalaista rotututkijaa, jotka etsivät Suomesta kadonnutta myyttistä valkoista voimaa, ja erityisesti kun päähenkilö Ulrika ajautuu suhteeseen toisen heistä kanssa, ei soppa voisi olla sekavampi. Näin Backlén rakentaa ristiriitaisia, itsensä kanssa kroonisessa epäharmoniassa olevia henkilöitä, joista kaikilla on oma historiallinen likapyykkinsä pestävänä. Postkoloniaalissa teoriassa tätä voisi kutsua koloniaaliseksi osasyyllisyydeksi: ymmärrys maailman postkoloniaalista tilasta lähtee oletuksesta, ettei kukaan siitä keskusteleva ole historiallisten valtasuhteiden uusintamisen ulkopuolella. Siksi itseään edistyksellisenä pitävä, transkulttuurisen perheen äiti sekaantuu rasistiin, jopa siihen pisteeseen asti, että miesystävän saapuessa vierailulle hän siivoaa kirjahyllystään kaikki liian poliittisesti kantaaottavat teokset.
Backlén kuvaa onnistuneesti transkulttuurisia heteroseksuaalisia suhteita, eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen välistä arkista valtataistelua, valkoisen naisen voimaa ja voimattomuutta ja epätyypillisiä perhejärjestelyitä. Hänen vahvuutensa on rehellisyys: hän ei pelkää näyttää, mikä taloudellisesti ja kielellisesti epäsuhtaisissa parisuhteissa mättää. Siksi hänen romaanejaan voisi pitää sosiologisina minitutkimuksina suomalaisten perheiden arkeen, arkeen, joka alkaa olla todellisuutta yhä useammille meistä sekä maalla että kaupungeissa. Linnoitukset, ja erityisesti tätä edeltävä Karma, puhuttelee kaikkia, jotka itse elävät transkulttuurisessa todellisuudessa. Perhesuhteet leviävät maailmalle ja lapset lentävät lomille New Yorkiin ja Kuala Lumpuriin. Sen kanssa on elettävä. Toiset elävät sujuvammin, toisille arki aiheuttaa hankaluuksia, pelkoa ja paniikkia.
Kerronnan kosmopoliittisuus on paikoitellen myös uuvuttavaa: moniulotteisia sivuhenkilöitä pursuaa joka nurkan takaa, jokaisesta sähköpostiviestistä, joka Atlantin ylittävältä lennolta ja kaikista juhlista. Henkilöiden runsaudensarvi vaatii lukijaltaan ilmiömäistä muistia. Vaikka olin itse kovin kiinnostunut Backlénin tavasta muistella päähenkilöiden 1970-ja 80-lukujen ulkomaanvierailuja, erityisesti opiskeluja Iowan yliopiston kirjoittajakoulussa, olisin lukenut tästä aihepiiristä mieluummin erillisen romaanin kuin kappaleen romaanissa, joka on paikoitellen halkeamassa liitoksistaan.
Olisin viihtynyt Linnoitusten kanssa erinomaisesti puolella siitä informaatiosta, minkä romaani nyt välitti. Backlén pyrkii pysymään uskollisena moniarvoiselle ja hyvin monimutkaiselle todellisuudelle, jossa monet transkulttuuriset perheet reaalimaailmassa elävät. Hän ei pyri siloittamaan tätä hankalaa maailmaa tai lakaisemaan maton alle lieveilmiöitä, jotka kuuluvat tematiikkaan. Lukija oppii kautta rantain myös Afrikan mantereen kielitilanteesta, USA:n afroamerikkalaisen eliitin elämäntavoista, unohdetuista karibialaisista kirjailijoista. Häneltä voisi silti kysyä, onko kaunokirjallisuuden tehtävä paljastaa henkilöhahmojen koko seksuaalinen historia, ja kaikkien eksien tämänhetkiset olinpaikat. Tai onko romaanin tarkoitus luennoida kulttuureista, joita emme vielä tunne? Mitä tapahtuu romaanille, kun kulttuuriset yksityiskohdat alkavat taistella huomiosta itse tarinan kanssa? Kuinka sosiologinen romaani voi olla tullakseen arvostetuksi taidemuotona, kertomakirjallisuutena?
Backlén on renessanssityylinen kirjailija, jonka runsaudensarvesta pulppuaa riemukasta poliittista analyysia ihmissuhdehetteikönkin keskellä. Hän noudattaa uskollisesti kirjoittajapiirien tunnettua ohjenuoraa: romaani on sika, joka syö kaiken. En usko, että kukaan hänen romaaneihinsa tarttuva jää kylmäksi. Ajankohtainen, puhutteleva romaani voi herättää myös paljon negatiivisia tunteita. Riitasoinnuissaan ja rosoisuudessaan Backlén on kirjoittanut romaanin, johon on helppo tarttua. Siksi nostaisin Linnoitukset lukemistoksi kaikkialle, missä monikulttuurisuuskysymyksistä keskustellaan jokapäiväisen elämän tasolla.
Wednesday, 25 July 2007
The end of reception?
They're closing down the local reception centre for refugees and asylum seekers in my city, the city of Tampere, this year. The primary reason for the close-up seems to be the poor condition of the old industrial building (serious mold problems), the secondary reason the temporary statistical slowdown of new arrivals to Finland. The keyword is centralization: it is being planned that this country will do with just a few centres, scattered around the country, many of them "out of sight, out of mind" in the northern and eastern parts of the country. So the current clients will be transferred to Lapland, where they know no-one and from where it is very expensive to travel elsewhere. They will simply be stuck there, in the midst of harsh winter and darkness. This means that there will be less opportunities for asylum seekers to look for study places and work in the so-called growth centres, where the majority of immigrants otherwise live.
The city of Tampere is not willing to continue the maintenance of the reception centre in a new
setting, althought it has been asked to do so. There would be several empty buildings that could be easily renovated to cater the needs of the recently arrived, but the right-wing city administration is simply lacking political will. The well-educated engineers and doctors from Asian and African countries, arriving with a work permit, are warmly welcome and the local newspapers are jubilant about their quick accommodation to Finnish customs; those whose educational profile doesn't fit the needs of the high-tech society are simply thrown to faraway places to wait for the slow proceedings of the Foreigners' Office. In southern cities, there would be more temporary, blue-collar jobs that even those who cannot speak Finnish can take to make a part of their living. In the northern and eastern locations of high unemployment, there is very little else to do but wait.
The city of Tampere is not willing to continue the maintenance of the reception centre in a new
setting, althought it has been asked to do so. There would be several empty buildings that could be easily renovated to cater the needs of the recently arrived, but the right-wing city administration is simply lacking political will. The well-educated engineers and doctors from Asian and African countries, arriving with a work permit, are warmly welcome and the local newspapers are jubilant about their quick accommodation to Finnish customs; those whose educational profile doesn't fit the needs of the high-tech society are simply thrown to faraway places to wait for the slow proceedings of the Foreigners' Office. In southern cities, there would be more temporary, blue-collar jobs that even those who cannot speak Finnish can take to make a part of their living. In the northern and eastern locations of high unemployment, there is very little else to do but wait.
Monday, 16 July 2007
Täyttymys, viikolla neljäkymmentäkaksi
He lupasivat viisikymmentä euroa shoppailurahaa Stockalle, siksi menin. Oli maanantai, pysähtynyt päivä keskellä heinäkuuta. Jätin poikani yksin kotiin ja matkustin bussilla keskustaan. Minua harmitti jo etukäteen kalliin ajan antaminen ylikehittyneelle kapitalismille, mutta pidin haastattelusta annettua korvausta päivätyön hintaisena.
Lomaosakeyhtiö ei mainosta ulkomaailmassa normaalien kanavoiden kautta, en siis ollut koskaan kuullut firmasta aiemmin. Siksi minun oli vaikea löytää paikalle. Ovenpielessä oli vain pieni logo, mitäänsanomaton teksti summerissa. Menin sisään kahden muun epävarman naisasiakkaan kanssa. Kaikki pälyilimme toisiamme tietämättömänä, mitä vastassa olisi.
Meitä tervehti aulassa energiaa pursuava nuorimies, joka asetti kaikki paikoilleen omiin pöytiin. Pian jokaiselle asiakkaalle tuli oma esittelijä. Osa porukasta laitettiin eri huoneisiin katselemaan videoita, osa jäi pääsaliin neuvottelemaan. Minä kuuluin neuvottelijoihin, sain osakseni sen energisimmän ja nuorimman. Hänellä oli psykologista silmää, siis hän näki lävitseni rauhattomuuteni ja näennäisen nuorekkuuteni. Me puhuimme pitkälti samaa kieltä, lukuisista matkoistamme, juhlista, opinnoista.
Markkinointistrategiaan kuului ylitsepursuava tuttavallisuus. Esittelijäni käytti aikaa oman elämäntarinansa kertomiseen. Vaihe vaiheelta minä sain täydellisemmän kuvan hänestä kuin hän minusta, ja minä näin hänen lävitsensä, kuinka joutavanpäiväiseltä lomaosakkeiden myyminen hänestä sisimmässään tuntui. Olisiko hän itse hankkinut moisen maanvaivan elämäänsä, epäilen. Poikanen oli aivan liian sisällä matkailun maailmassa sortuakseen keski-ikäisten, keskiluokkaisten pullamössöjen, koirankävelyttäjien ja kalenterin orjien yltäkylläiseen maailmaan. Hän teki vain työtänsä ja mittasi aikaa, kunnes pääsisi toimistosta pois.
Toinen strategia oli viivyttely: esittelijät poukkoilivat koko ajan eri huoneissa hakemassa kansioita, papereita ja videoita. Kahvia juotiin kahdessa tunnissa monta kupillista. Kahvi oli sietämättömän laihaa euroshopperia, vesi paistoi maidon läpi. Tilat olivat ankeammat kuin sosiaalitoimistossa, seinillä muutamia kliseisiä julisteita, katossa halvat loisteputket, ei rekvisiittaa kohteista. Matkatoimistojen iloisenkirjavaan sekamelskaan ja stailattuun värimaailmaan verrattuna tämä tila vaikutti enemmän sovjettyyliseltä toimistolta tai työsiirtolalta. En olisi halunnut olla töissä täällä, inhimillisen pakokauhun kyllästämässä salissa.
Odotellessani esittelijääni lukuisilla kansionhakureissuillaan kuulin vieressäni istuvan nuoren naisesittelijän tilittävän eläkeläisrouvalle ikäviä kokemuksiaan paikallisessa sossussa - kuinka kaikki rahat menevät rappioalkoholisteille sormen napsauksella, mutta nuoret työttömät eivät saa mitään. Rötösherrat kuriin! Perussuomalaisuus kunniaan! Timo Soini go go! Hannu Karpo revival now! Pikkuhiljaa minut valtasi sama sisälle kiirivä epätoivo kuin sossun aikaa odotellessa: tilanteessa ei ollut mitään kutsuvaa, mitään lomaan viittaavaa letkeyttä, ei mitään ylellistä, vaan esittelijät itsekin tuntuivat olevan hätää kärsimässä. Kenties pätkätöissä hekin, epätodennäköisellä provikkapalkalla.
Nuorenmiehen keski-ikäinen pomo oli tyly ja hermostunut, hänestä huokui suunnaton kärsimättömyys ja tyytymättömyys elämäntilanteeseensa. Ensimmäisessä markkinointilauseessaan hän kertoi minulle, kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut kreikkalainen ja kuinka hän oli tutustunut Kreikan saariston kalliisiin hintoihin henkilökohtaisesti. Katkeruus ja piikikkyys puskivat pomosta läpi niin, etten pystynyt kuulemaan hänen muka-miellyttävää markkinoijan ääntään - näin vain ihmisen, jonka elämä oli nurinniskoin päin helvettiä. Hän oli neuvottelukoreografiassa se, jonka vastuulla oli lopullisen lomaosaketarjouksen tekeminen. Kun en lämmennyt hänen lopputarjoukselleen, hän repi tulostamansa tarjouspaperin silmieni edessä überteatraalisesti.
Muihin asiakkaisiin verrattuna taisin olla poikkeuksellisen yhteistyökykyinen. Kaikki muut poistuivat kolhoosista kauan ennen minua. Kukaan ei saanut lähtiessään luvattuja kylkiäisiä. Minä päätin vetää shown loppuun asti, kun perkele olin paikalle vaivautunut. Vietin aikaa työsiirtolassa kokonaiset kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, matkapuhelimeni ystävällisesti suljettuna. Koska olin loppuspiikeissä esittänyt kriittisen vastalauseeni kuolemantylsää lomaosake-elämäntyyliä kohtaan, esittelijäni ei antanutkaan minulle ennakkoon luvattua viidenkymmenen euron lahjakorttia Stockmannille, vaan lupasi lähettää sen postissa jälkikäteen. Epäilen, etten koskaan saa sitä, niin hapanta naamaa haastattelijani näyttivät minulle. Sen sijaan sain käteeni kuppaisen askelmittarin, jota tuskin elämässäni tarvitsen.
Rahallisesta tappiosta huolimatta päivän päätteeksi sieluuni jäi hillitön voitonriemu: matkalla takaisin lähiööni näytin mielessäni bussin ikkunasta paljasta persettä itsensä myyneille ydinperheille, jotka autossa matkalla Kuusamon Tropiikkiin viikolla kolmetoista, kaksikymmentäkuusi tai neljäkymmentäkaksi riitelevät siitä, kenen ääliön idea tämäkin oli, kuinka osake mahdollisesti jaetaan avioeron tullessa, ja kuka onnekas ensi vuonna saa jäädä koiravahdiksi kotiin.
Lomaosakeyhtiö ei mainosta ulkomaailmassa normaalien kanavoiden kautta, en siis ollut koskaan kuullut firmasta aiemmin. Siksi minun oli vaikea löytää paikalle. Ovenpielessä oli vain pieni logo, mitäänsanomaton teksti summerissa. Menin sisään kahden muun epävarman naisasiakkaan kanssa. Kaikki pälyilimme toisiamme tietämättömänä, mitä vastassa olisi.
Meitä tervehti aulassa energiaa pursuava nuorimies, joka asetti kaikki paikoilleen omiin pöytiin. Pian jokaiselle asiakkaalle tuli oma esittelijä. Osa porukasta laitettiin eri huoneisiin katselemaan videoita, osa jäi pääsaliin neuvottelemaan. Minä kuuluin neuvottelijoihin, sain osakseni sen energisimmän ja nuorimman. Hänellä oli psykologista silmää, siis hän näki lävitseni rauhattomuuteni ja näennäisen nuorekkuuteni. Me puhuimme pitkälti samaa kieltä, lukuisista matkoistamme, juhlista, opinnoista.
Markkinointistrategiaan kuului ylitsepursuava tuttavallisuus. Esittelijäni käytti aikaa oman elämäntarinansa kertomiseen. Vaihe vaiheelta minä sain täydellisemmän kuvan hänestä kuin hän minusta, ja minä näin hänen lävitsensä, kuinka joutavanpäiväiseltä lomaosakkeiden myyminen hänestä sisimmässään tuntui. Olisiko hän itse hankkinut moisen maanvaivan elämäänsä, epäilen. Poikanen oli aivan liian sisällä matkailun maailmassa sortuakseen keski-ikäisten, keskiluokkaisten pullamössöjen, koirankävelyttäjien ja kalenterin orjien yltäkylläiseen maailmaan. Hän teki vain työtänsä ja mittasi aikaa, kunnes pääsisi toimistosta pois.
Toinen strategia oli viivyttely: esittelijät poukkoilivat koko ajan eri huoneissa hakemassa kansioita, papereita ja videoita. Kahvia juotiin kahdessa tunnissa monta kupillista. Kahvi oli sietämättömän laihaa euroshopperia, vesi paistoi maidon läpi. Tilat olivat ankeammat kuin sosiaalitoimistossa, seinillä muutamia kliseisiä julisteita, katossa halvat loisteputket, ei rekvisiittaa kohteista. Matkatoimistojen iloisenkirjavaan sekamelskaan ja stailattuun värimaailmaan verrattuna tämä tila vaikutti enemmän sovjettyyliseltä toimistolta tai työsiirtolalta. En olisi halunnut olla töissä täällä, inhimillisen pakokauhun kyllästämässä salissa.
Odotellessani esittelijääni lukuisilla kansionhakureissuillaan kuulin vieressäni istuvan nuoren naisesittelijän tilittävän eläkeläisrouvalle ikäviä kokemuksiaan paikallisessa sossussa - kuinka kaikki rahat menevät rappioalkoholisteille sormen napsauksella, mutta nuoret työttömät eivät saa mitään. Rötösherrat kuriin! Perussuomalaisuus kunniaan! Timo Soini go go! Hannu Karpo revival now! Pikkuhiljaa minut valtasi sama sisälle kiirivä epätoivo kuin sossun aikaa odotellessa: tilanteessa ei ollut mitään kutsuvaa, mitään lomaan viittaavaa letkeyttä, ei mitään ylellistä, vaan esittelijät itsekin tuntuivat olevan hätää kärsimässä. Kenties pätkätöissä hekin, epätodennäköisellä provikkapalkalla.
Nuorenmiehen keski-ikäinen pomo oli tyly ja hermostunut, hänestä huokui suunnaton kärsimättömyys ja tyytymättömyys elämäntilanteeseensa. Ensimmäisessä markkinointilauseessaan hän kertoi minulle, kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut kreikkalainen ja kuinka hän oli tutustunut Kreikan saariston kalliisiin hintoihin henkilökohtaisesti. Katkeruus ja piikikkyys puskivat pomosta läpi niin, etten pystynyt kuulemaan hänen muka-miellyttävää markkinoijan ääntään - näin vain ihmisen, jonka elämä oli nurinniskoin päin helvettiä. Hän oli neuvottelukoreografiassa se, jonka vastuulla oli lopullisen lomaosaketarjouksen tekeminen. Kun en lämmennyt hänen lopputarjoukselleen, hän repi tulostamansa tarjouspaperin silmieni edessä überteatraalisesti.
Muihin asiakkaisiin verrattuna taisin olla poikkeuksellisen yhteistyökykyinen. Kaikki muut poistuivat kolhoosista kauan ennen minua. Kukaan ei saanut lähtiessään luvattuja kylkiäisiä. Minä päätin vetää shown loppuun asti, kun perkele olin paikalle vaivautunut. Vietin aikaa työsiirtolassa kokonaiset kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, matkapuhelimeni ystävällisesti suljettuna. Koska olin loppuspiikeissä esittänyt kriittisen vastalauseeni kuolemantylsää lomaosake-elämäntyyliä kohtaan, esittelijäni ei antanutkaan minulle ennakkoon luvattua viidenkymmenen euron lahjakorttia Stockmannille, vaan lupasi lähettää sen postissa jälkikäteen. Epäilen, etten koskaan saa sitä, niin hapanta naamaa haastattelijani näyttivät minulle. Sen sijaan sain käteeni kuppaisen askelmittarin, jota tuskin elämässäni tarvitsen.
Rahallisesta tappiosta huolimatta päivän päätteeksi sieluuni jäi hillitön voitonriemu: matkalla takaisin lähiööni näytin mielessäni bussin ikkunasta paljasta persettä itsensä myyneille ydinperheille, jotka autossa matkalla Kuusamon Tropiikkiin viikolla kolmetoista, kaksikymmentäkuusi tai neljäkymmentäkaksi riitelevät siitä, kenen ääliön idea tämäkin oli, kuinka osake mahdollisesti jaetaan avioeron tullessa, ja kuka onnekas ensi vuonna saa jäädä koiravahdiksi kotiin.
Sunday, 8 July 2007
Tukirangan tärkeydestä
Sain aamulla hyvinvoinnistani huolehtivan tekstiviestin, jossa kehotettiin lähtemään lenkille tänään. Makasin vielä kivifutonillani kuin lahna. Hitaasti ylös kammetessani huomasin olevani taas perkeleellisellä siksakilla ja jouduin etenemään aamutoimilleni huonekaluista tukea ottaen. Päivä on edistynyt niin, että olen päässyt käymään läheisessä Valintatalossa tuskaisesti ääntelehtien ja joka askeleella pelännyt jalkojeni pettävän.
Tämä on sukuvika. Minulla on ylipainoa ja ylikorostuneen boheemit maneerit. Lenkkeily innostaa vain, jos siihen liittyy jonkun uuden paikan tai ilmiön näkeminen. Asuttuani samassa paikassa muutaman kuukauden olen omasta mielestäni jo nähnyt paikalliset pururadat kaikkina vuodenaikoina ja vetäydyn sisätiloihin suosiolla. Ulkoilupuvut, kahinalla tai ilman, saavat minut näyttämään maahiselta tai puutarhatontulta. Sosiaalinen painekaan ei auta; jos minulla olisi vakituinen lenkkeilykaveri, saisin hänet helposti ylipuhuttua mihin tahansa muuhun kuin hikeä pursuaviin harrastuksiin.
Nyt selkävaivani on edennyt siihen pisteeseen, että minun pitäisi lopettaa vaakatasossa nukkuminen. Voin istua koko päivän koneella saamatta vakavia vammoja. Pystyasento ja erilaiset kyykytykset sopivat selälleni mainiosti. Mutta makaaminen tulee vielä tappamaan minut, teen unissani itselleni vakavampaa harmia kuin hereillä heiluessani.
Tukiranka siis on tärkeä, mitä muuta voisi päivästä taas oppia. Kivun unohtaa niin nopeasti, sen poissaolo on vielä suurempi osa todellisuuttani kuin läsnäolo. Liikuntakyvyn menettämisen pelkoa ei unohda aivan niin nopeasti, se laittaa jo miettimään kahdesti valintojaan ja asenteitaan. Tänään en tuhahtele ihmisille, jotka omaa parastani ajatellen patistelevat minua pururadoille, mutta minulta puuttuu vielä varhaiskeski-iässä se monotonisuuden sietokyky, jota päivittäinen samaa rataa kiertäminen vaatii. Vilkkaat sisäiset maailmani eivät seuraa minua kuntokolmosille, ne tuntuvat jäävän näihin huoneisiin, kulkuneuvoihin ja kahviloihin. Minulla on niin pirun tylsää itseni kanssa lenkillä. Laittaisin mieluummin goottitytön PVC-korsetin päälleni kuin suhisevan puvun.
Jos joku keksisi rentouttavan nukkumakoneen, jossa voisi maata pystyasennossa, ottaisin moisen käyttööni riemusta pomppien. Muuten joudun alistumaan ja antamaan helvetinkurvilleni viimeisen sanan.
Tämä on sukuvika. Minulla on ylipainoa ja ylikorostuneen boheemit maneerit. Lenkkeily innostaa vain, jos siihen liittyy jonkun uuden paikan tai ilmiön näkeminen. Asuttuani samassa paikassa muutaman kuukauden olen omasta mielestäni jo nähnyt paikalliset pururadat kaikkina vuodenaikoina ja vetäydyn sisätiloihin suosiolla. Ulkoilupuvut, kahinalla tai ilman, saavat minut näyttämään maahiselta tai puutarhatontulta. Sosiaalinen painekaan ei auta; jos minulla olisi vakituinen lenkkeilykaveri, saisin hänet helposti ylipuhuttua mihin tahansa muuhun kuin hikeä pursuaviin harrastuksiin.
Nyt selkävaivani on edennyt siihen pisteeseen, että minun pitäisi lopettaa vaakatasossa nukkuminen. Voin istua koko päivän koneella saamatta vakavia vammoja. Pystyasento ja erilaiset kyykytykset sopivat selälleni mainiosti. Mutta makaaminen tulee vielä tappamaan minut, teen unissani itselleni vakavampaa harmia kuin hereillä heiluessani.
Tukiranka siis on tärkeä, mitä muuta voisi päivästä taas oppia. Kivun unohtaa niin nopeasti, sen poissaolo on vielä suurempi osa todellisuuttani kuin läsnäolo. Liikuntakyvyn menettämisen pelkoa ei unohda aivan niin nopeasti, se laittaa jo miettimään kahdesti valintojaan ja asenteitaan. Tänään en tuhahtele ihmisille, jotka omaa parastani ajatellen patistelevat minua pururadoille, mutta minulta puuttuu vielä varhaiskeski-iässä se monotonisuuden sietokyky, jota päivittäinen samaa rataa kiertäminen vaatii. Vilkkaat sisäiset maailmani eivät seuraa minua kuntokolmosille, ne tuntuvat jäävän näihin huoneisiin, kulkuneuvoihin ja kahviloihin. Minulla on niin pirun tylsää itseni kanssa lenkillä. Laittaisin mieluummin goottitytön PVC-korsetin päälleni kuin suhisevan puvun.
Jos joku keksisi rentouttavan nukkumakoneen, jossa voisi maata pystyasennossa, ottaisin moisen käyttööni riemusta pomppien. Muuten joudun alistumaan ja antamaan helvetinkurvilleni viimeisen sanan.
Subscribe to:
Posts (Atom)
