Wednesday, 30 May 2007

Ways to deal with emptiness

The birch on my front yard stretches out its heavy branches aggressively. It gulps up all the water that would otherwise go to the grass, rosebushes and dandelions. In the kingdom of my garden, the birch is exerting autocratic power over the midget plants, and sometimes its massive volume overwhelms me. Was it really this huge last year? Is this also a sign of the global warming? It’s only end of May, the birch is now in full bloom and in a month’s time the first yellow leaves will already appear. Everything happens so early these days. Buds, leaves, branches – our lives here and now, filled with premature beginnings, fast forward festivities, Christmas in October, Easter in January, Midsummer in May - parties that end before they were expected to start.

But not all is gloomy. After academic duties, I did some flâneuring today in the city and took myself to the extremes of boredom in my own company. I was done with a café writing session in five minutes (following Julia Cameron’s idea of arranging “writing dates” with oneself), and it didn’t take me much longer to pick up a new plant (Easter cacti) from a flea market to decorate the less thirsty backyard. I was done, absolutely bored with everything and ready to go home in less than a half an hour. There was no expectation in the air, no willingness to run into someone, no willingness to change plans, to let loose and go astray.

It feels good to notice that I can now deal with existential boredom with more style than some months back. Some of the newly found patience must emerge from Paulo Coelho’s newest texts (especially the non-fiction collection "Like a Flowing River") – he is a champion for empty time, the human need to tolerate the fact that some days there may be nothing of importance to be done immediately. The art of making oneself useless for a day.

Let’s invite here the black sociological grin and heavy rectangular spectacles. I make fun of myself as a reader of Paulo Coelho – he is the most “iconic” lifestyle author I can imagine, whose texts seem to find the same kind of middle-aged, female, soul-seeking crowd in all countries I’ve ever travelled. And I’ve read him in many countries, carried his books in many forms of transport. Coelho is one of the most perfectly branded authors I have encountered lately, each novel marketing the next. His adult fans seem to mark in their calendars the arrival of the latest one, just like kids do with Harry Potter. Coelho’s novels are perfect to read in trains and bars as conversation openers with strangers – he is a household name, of whom almost everyone has an opinion, whether or not they have opened his books. Anyone who considers oneself as a serious reader or a potential writer must articulate their critical standpoint to ruthless populists like Coelho – but then, why does his name give birth to so much passion, whether we love him or hate him?

I have to thank Paulo Coelho for something, which I might have discovered later without him, but he has enabled me to realise it now, sooner than later. If I have trouble with early beginnings and fast forwarded lives, Coelho’s writings have strengthened my opposition to early bird-thinking in all walks of life.

There are days when I don’t want anything new to happen, when all things are well as they are, when arranging laundry can be the only thing I can manage, and that’s alright.

Sunday, 20 May 2007

Vienan valkeat valaat

Hiio-hoi, joku ihana jossain lukee näitä sivuja! Sen kunniaksi kerron uusia kuulumisia. Viimeaikaisen Turkki-buumini lisäksi minua on purrut omituinen Karjala-kärpänen. Se alkoi latentisti jo viime kesänä, kun satuin lukemaan Eeva-Kaarina Arosen romaanin (2005, Teos, Helsinki) Maria Renforsin totuus, "ajoista, jolloin kosket jylisivät vapaina." Upea romaani naisesta, joka uskalsi rikkoa rajoja, ja perhokalastuksesta, jonka aistillisuutta en ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt lainkaan...

Olen tyttö, joka koko kriittisen kasvuikänsä kasvoi länteen päin. Siksi viime kesänä, ennen Ahosen romaaniin tutustumista, Vienan Karjala ei sanonut minulle paljoa. Olin kuullut lähinnä Kostamuksen 80-luvun rakennusprojektista. Ahosen johdattelemana päädyin kuhmolaisen Juminkeko-säätiön webbisivuille, jossa aukeni uusi ulottuvuus itään: Vienan Karjalan runokylät.

Innostuin Karjalasta uudelleen keväällä, kun tutustuin Tampereella tilapäisesti asustavaan petroskoilaiseen tutkijakollegaan. Hän kutsui minut "Petrozavodskiin" ja minulla kesti pari päivää selvittää, mistä kaupungista oikeastaan oli kyse. Kuvitteellinen kaupunki Karjalassa? Kun lopulta ymmärsin, mistä oli kyse, meille kaikille tutusta Petroskoista, innostuin kovasti paikasta ja sen hengestä. Tampereen kokoinen kaupunki Äänisen rannalla, jossa on vahva vaihtoehtokulttuurinen skene. Taiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita, paljon uutta ja ihmeellistä, johon en ollut koskaan ehtinyt tutustua...

Kutsuin itseni Petroskoihin kylään lähiaikoina. Katselin ja kuulostelin, kyselin Venäjää paremmin tuntevilta ystäviltäni vinkkejä. Matkustaminen sinne omavaraisesti Pietarin kautta tuntui vaivalloiselta kahden lapsen kanssa. Ajattelin, että se voisi olla itsenäinen projektini ensi syksynä. Sen sijaan muistelin viime kesän kuvitteellisia matkojani Vienaan ja päätin, sinne matkustaisimme tulevana kesänä...

Ja nyt, olemme tosiaan lähdössä. Ensi kuussa, Jyskyjärvelle, Kalevaalaan, Paanajärvelle...

Runosuoni tukossa tämän takia. Kerrankin positiivisesti. Minun ei tarvitse kirjoittaa runoja, koska Viena elää minussa, kaikki sen kuut, kaikki kulkukissat ja kalmismaat.

Ehkä syksyllä myös Petroskoihin Faces-festivaaleille?

Kaverit, ilmoittautukaa messiin, jos vielä mahtuu...

www.vienankarjala.net
www.juminkeko.fi

Saturday, 31 March 2007

Ystävyys on pitkä kävely

”There was always someone on the other end of telephone,

interrupting my fantasies of suicide.

That’s a definition of a friend at most.”

Näin kirjoitti Audre Lorde (1934-1992) auto-mytografisessa omaelämäkerrassaan Zami. The New Spelling of My Name (1984). Tulin tietoiseksi Lordesta, kun opiskelin naistutkimusta 1990-luvulla, mutta läheiseksi ystäväksi jo edesmenneen ”naissoturirunoilijan” kirjoitukset tulivat muutama vuosi sitten Torontossa (http://www.english.uiuc.edu/maps/poets/g_l/lorde/lorde.htm). Lorden muistelmat kertovat karibialaistaustaisen mustan naisen tiestä runoilijaksi ja julkilesboksi 1950-60-luvuilla, elämästä rasismin ja köyhyyden keskellä New York Cityssä, ja myös vasemmistolaisuudesta, solidaarisuuksista ja luokkajaoista. Toronto on monessa suhteessa kuin miniatyyri-New York (ystävällisempi, mutta yhtä dynaaminen ja monikulttuurinen), siksi Lorden tekstit alkoivat elää toisella tavalla siellä, missä tapasin samankaltaisia naisia, naisia, jotka myös löysivät inspiraation Audren jättämästä henkisestä perinnöstä. Tästä lähtien olen kuljettanut Audren runoja ja proosaa mukanani missä tahansa olen kulkenut, ja sisällyttänyt hänen tekstejään melkein jokaiselle opettamalleni yliopistokurssille.

Audre on naisikonini, yksi heistä, ei missään nimessä ainoa, mutta keskeinen. Palaan hänen kirjoituksiinsa erityisesti silloin, kun koen olevani lopussa, voimaton, toivoton. Audre oli usein myös, hän ei tunteile siitä, kuinka mustat naiset puhaltavat yhteen hiileen kaiken kokemansa kurjuuden ja sorron keskellä, vaan antaa asioiden näyttää niin synkiltä kuin ne pahimman epätoivon hetkellä ovat. Opiskelijat usein valittavat Lorden runojen ankeudesta, siitä olen päätellyt, että makuni saattaa olla erikoinen – pidän synkistä maisemista ja metaforista, joku osa minua on kai ollut jossain siellä. Ja silti: jostain nurkan takaa tai puhelinlangan päästä löytyy aina ystävä, toinen ihminen, joka ei välttämättä ymmärrä kaikkea, mitä sanot, mutta hän on silti läsnä.

Minulla on ystävä, joka kirjoittaa runoja ystävyydestä. Kun luen niitä, tiedän, että välillämme on pieni telepaattinen yhteys. Minua kiehtoo se, että joku päättää kirjoittaa vuoden verran vain ystävyydestä, keskittää ajatusenergiansa vain yhden teeman pohtimiseen. Ystävyydestä kirjoittaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin rakkaussuhteesta; oikeastaan en usko, että onnellisessa parisuhteessa elävien kuuluisi kirjoittaa mitään toisistaan tai toisilleen, sillä he elävät onnensa todeksi päivittäin lihassa ja veressä. Eikä varsinkaan onnettomien kannata kirjoittaa toisilleen – mieti miljoonien väärinymmärrysten määrää, kun rakkaudesta tulee pelkkä teksti. Uskon, että itseään ja omia napanöyhtiään voi terapoida kirjoittamalla, muttei tilaa kahden rakastuneen välillä. Tässä ainoastaan läsnäolo, puhe, yhteisesti vietetty aika samassa tilassa, voi auttaa.

Kukaan ei jaksa lukea lällyjä runoja molemminpuolisesta autuudesta, ja sydänsuruissa vellova runous taas jaksaa kiinnostaa vain muita sydänsuruisia. Rakkausruno on kiinnostava vain silloin, jos se kytkeytyy johonkin suurempaan ihmiskuntaan liittyvään teemaan - historiaan, filosofiaan, teologisiin kysymyksiin, maailmanpolitiikkaan. Ystävyys on vahvempi aihe aina, siinä on enemmän mahdollisuuksia, nyanssieroja, enemmän rehellisyyttä ja tarkkuutta. Suoraa puhetta silloin, kun tuntee ja sydämessään tietää, ettei loukkaantumisen mahdollisuutta ole.

Hienoimpia asioita ystävyydessä on käveleminen yhdessä. Minulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa kävely on nautinnollisempaa kuin esimerkiksi kahvilassa istuminen. Sanon näin, vaikka olen todellinen kahvilahai. Ehkä he ovat minua tietoisempia kävelemisen hyvää tekevästä voimasta. He ovat ihmisiä, jotka eivät epäröi pysähtyä keräämään kiviä ja kukkia valtateiden varsilta, ottamaan valokuvia jostain arkkitehtonisesta yksityiskohdasta tai kiertämään monimutkaisten maisemareittien kautta, mutta samalla kävely heidän kanssaan on täysin synkronista. He kutsuvat poukkoilemaan kanssaan, vetävät mukaansa kävelemään toisin.

Luulen, että Audre olisi pitänyt tällaisesta, ja että Audren henki seuraa mukana silloin, kun ystävät kävelevät kaupunkia halki puhki poikki niin uponneina elämään ja ajatusten virtaan välillään, ettei suunnalla tai määränpäällä enää ole väliä.

Sunday, 25 March 2007

Darling buds of March

They are everywhere, even here in the vicinity of the North Pole, the darling buds of March.
How to tell about it so that it wouldn’t sound like a weather report?


In a state of exhilaration, I put out the garden table and chairs today, then rescue them from a blizzard tomorrow. The snow melts again the day after, slish slosh. An army of heavy-booted boys runs through the apartment, disappearing to the forest before I manage to call them for a severe interrogation. The whole universe is a run-through existence, muddy footsteps all over, celebration anticipating despair. In and out, on and off, hot and cold taps running with equal force.


Seven plants inhabit my windowsill, a construction which the previous tenants made. It might collapse under the weight of the heavy pots any day now, so self-made it seems. Two of my darlings are committing suicide and five are growing exponentially, thanks to the overdose of fertilizer I’ve poured on them. The water becomes like green Mehukatti juice (pear flavour) - if I don’t use all of it in a go, the kids might accidentally drink the leftovers.


The rosemary is doing splendidly, but the apple of my eye, the sculptural pagoda tree has probably lost its fighting spirit. I found the pagoda tree (Sophora japonica) in a gardening centre in Jyväskylä last summer, fell in love with its fragile, sophisticated aura and took it home without any care-taking hints. Then I took great pains to find more information about it than the mere name. Finally, on a bonsai tree enthusiasts’ website (www.bonsaifi.net) it was told that the pagoda tree has a long hibernation and could even be kept in a fridge to resemble its natural winter climate. Contrary to the good advice, I’ve kept it suffering by my window next to the heating element the whole winter, because I first enjoyed looking at it even with the dry, lifeless leaves. Now I just feel bad about killing such a fine tree, but I haven’t got the nerve to throw the skeleton out before I’m quite sure about its fate.


Finland probably isn’t the right geographical spot to even try to grow such trees anyway, and I’m not even for the whole idea of bonsai. I wouldn’t start thwarting the pagoda tree if it came back to life. I prefer things to grow limitlessly.


You wouldn’t believe that I’ve read many feng shui manuals if you came to my house. I have, indeed, although it’s so 1990s. I know all about the bad chi dead or dying plants create around them. How they can cause loss of money, love and general lethargy. This is all theoretical knowledge I shouldn’t elaborate on until I practice what I preach. At the moment, my gardening skills are rather punk shui instead (www.punkshui.net).


It’s a definite sign of growing older when you suddenly start recognizing the success of plants in café corners, and have a discussion with a friend about the correct kind of lighting for the plant called mother-in-law’s tongue (anopinkieli/Sansevieria trifasciata) instead of screening and giving points to gorgeous guys and gals passing by. But I tell you not to panic: these conversations can be quite pleasurable, and at least I connect love for plants with a general lust for life – anything that grows can lift us up at a critical stage.

Most of the time, talking to a plant is more beneficial than talking to people.

Saturday, 24 March 2007

Merkillistä sosiologiaa

Olen ollut tämän viikon käsitteiden ja abstraktien tähtikuvioiden pyörityksessä niin, että melkein unohdan oman nimeni. Kaksi tieteellistä tapahtumaa, professori Gail Lewisin vierailu Tampereen yliopistossa (luentoja anti-rasismista ja postkolonialismista ja mukava tutkijatapaaminen) ja sosiologiapäivät Turussa (teemana "Miksi palaa?"). Esitelmä työryhmässä "Pieni toimijuus". Kaksi kaupunkia, viha-rakkaussuhde, jota en ole koskaan ulkopuolisena junantuomana koskaan oppinut ymmärtämään. Paljon höttöä välissä.

Päätin tällä viikolla, että yritän olla sosiologi yhden päivän. Naistutkija olen ilman tarvetta selittää, sosiologiaan joudun artikuloimaan suhteeni täsmällisemmin. Olen viettänyt viimeisen vuosikymmenen keskittyen naisten välisiin tiloihin, toimintaan ja kieleen. Kaksi tutkimusta teksteistä, runoista ja omaelämäkerroista, ja nyt etnografiaa, hengailua elävien ihmisten kanssa jaetussa yhteisessä arjessa. Koen tutkivani suomalaista yhteiskuntaa yhden tamperelaisen lähiön tasolla, enkä ujostele väittää, että siellä arjessa yhteiskunta on käsitteenä vahvasti olemassa. Olen sitä mieltä, että sosiologia voi tavoittaa pienempiä ilmiöitä ja asioita kuin politiikantutkimus (johon olen koulutettu pitkän kaavan mukaan), se voi lukea vastakarvaan oikosta, kotitalouksien ja epämuodollisen sfäärin pieniä tekoja ja tapahtumia. Pidän pienistä asioista ja ilmiöistä, yhteiskunnan heijastumista arkeen miniatyyrimuodossa. Siis sosiologian jako makroon ja mikroon miellyttää minua, vaikka se voi tuntua ulkopuolisesta maailmasta turhalta, teennäiseltä.

Huomasin toimintaviikkoni aikana, että olen kiinnostunut naisten mikrotalouksista, palkkatyön ulkopuolisista keinoista olla yhteiskunnallisesti hyödyllinen. Kirjoitin myyjäistoiminnasta ja kirpputoreista tapana olla sosiaalinen ja samalla hankkia ylimääräistä elantoa perheelle. En kutsuisi tätä "harmaaksi taloudeksi", vaan neuvokkaaksi itseavuksi järjestelmässä, joka ei muuten kannusta omatoimisuuteen. Vietin koko viikon sumussa, yritin kirjoittaa kriittistä, purevaa paperia "Mamuttarista" eli maahanmuuttajanaisista, joita tapaan tämänhetkisen tutkimukseni arjessa – valtaväestön tavoista nimetä vähemmistöjä, erityisesti niiden naisia, omavaltaisesti itse valitsemillaan nimilapuilla.

Palasin päiviltä, koin juosseeni maratonin kellonympäryksessä. Tapasin kaikki ihmiset, joita halusin tavata, olo kiitollinen ja täysi. Pienet asiat, joita poimin matkan varrella Turussa, lämmittivät erityisesti: Turun kauppahallin superhienot afro-aasialaiset myyntipisteet (joista sai erikoisuuksia, kuten kuivattuja kiwejä, joita en ole koskaan ennen nähnyt), lounasravintola Pronto!, jossa falafel-pyörykät eivät olleet kuivia, vaan mehukkaita ja väriltään vihertäviä – siis tuoreita, toinen ravintola Koulu, jossa oli aito vetäytymiseen sovelias drawing room-tunnelma ja jonka hanasta sai oikeista mustikoista uutettua siideriä.

Päivien tieteelliset teemat eivät olleet niin tärkeitä, kun ilmassa huokui kollegojen jälleennäkemisen ilo ja riemu. Tällaista tiedettä minä kannatan ja olen taas saanut hitusen luottamusta akateemiseen maailmaan.

Friday, 16 March 2007

Beyond ethnicity: the future of the immigrant novel?

I’m trying to make up my mind about a novel that has got raving reviews in the Swedish press and is about to be translated into Finnish, a novel that most Finns can easily relate to, perhaps easier than many middle-class Swedes, that is Susanna Alakoski’s debut novel Svinalängorna (2006).

Finnish emigration to Sweden in the 1960s and 1970s was a mass phenomenon that can in the European context be related to the Irish emigration to the UK: the promise of a better-paid jobs and fast attempts at integration as a white almost invisible minority that nearly “passes”. Almost all Finnish families have some relatives living in Sweden. Since the 1990s it has become popular to write, make films about and discuss the memories of the WW2 children who were sent to Sweden to be protected from bombings. Surprisingly little fiction has come out of the later, purely economically based collective historical experience.

The Finns are the largest ethnic minority in Sweden, but their degree of integration in mainstream Swedish society does not make the theme automatically appealing, or media-sexy. The recent “immigrant novels” in the Swedish language have been written by authors of the visible minorities, for instance Jonas Hassen Khemiri’s Ett Öga Rött (2004) is a strikingly post-colonial portrait of the Arab experience in the Stockholm area with a similar kind of cross-generational emphasis. Both authors enjoy play with immigrant Swedish; Khemiri perhaps more strikingly and innovatively than Alakoski who only restricts immigrant patois to one character, the children’s father.

The name Svinalängorna literally means “pigsties”, the rows of sub-standard communal housing. The novel is based in Ystad, the southern tip of Sweden, a sleepy provincial town with a small population of immigrants – an idyllic location that people would not automatically relate with social misery. The house where the protagonist Leena and her family are allocated in the early 1970s first seems like a paradise for all of them, coming straight from the boat. The flat is brand new, has running water, proper bathrooms, and a fridge.

The paradisical conditions soon deteriorate, and the newly arrived parents face the small-town Swedish narrow-mindedness: the neighbours detest their growing of sunflowers in the communal yard, and the whole mode of living is based on litanies of petty rules. In many ways Leena’s parents still have some kind of village mentality based on spontaneity, whereas the local Swedes prefer the quiet privacy and order.

The cultural differences Alakoski describes are however subtle, and one should also be aware of the regional differences inside Sweden (the South of Sweden being more conservative and affluent than the areas north of Stockholm). In other words, the novel describes settling down in a part of Sweden where encounters with immigrants were not in the 1970s yet a part of the everyday experience of the locals. This makes the reading also more challenging in Finland, as Finns are more used to imagining immigrant life in the big cities, Stockholm and Göteborg. In many ways, the novel is not about traumatic ethnic discrimination, but rather about class and linguistic differences.

Portraying Finnish ethnicity in Sweden is a tough job that easily draws on fixed stereotypes on “the national culture”. Alakoski uses them in obvious ways, highlighting the Finns’ bent on alcoholism, sports and schlager. Perhaps her own memories of being a Finn in Sweden relate just to these three factors, but in the portrayal of the newly arrived immigrant couple, I would have appreciated more nuances that are atypical. Leena’s father has a children’s home background, which the whole family uses as an explanation to why he gets very little done; her mother, during her dry periods, enjoys reading and political debates with friends.

The parents’ personal histories are however often swept away by “Finnfests”, the fanatic watching of Olympic games or the drunken brawl in the rhythm of melancholic tango. These may indeed be the most typical aspects of Finnish collective experiences as a minority in Sweden (understood from the perspective of cultural studies as a slogan by Raymond Williams: “culture is ordinary”), but a Finnish reader, living on the other shore of the Baltic Sea, may wish to object: reading about the most common, which often accentuates in a new country, becomes tedious in the long run. How simplistic can nostalgia get? We’ve seen this so many times we are expecting some off-paths, some other interests than national interests from the characters, too. Often such things happen in the context of immigration: newly arrived immigrants have honeymoon periods with the new culture, they attend courses, become active in the community, acquire new hobbies, tastes of food, even new manners. For instance, in Monica Ali’s Brick Lane (2003), the Bangladeshi protagonist, tied up in her East End apartment, eventually learns how to skate - an unlikely hobby for a middle-aged Muslim woman, and a sign of personal liberation.

In Svinalängorna, the parents’ honeymoon is restricted to short-term enthusiasm about the new apartment; very quickly they fall into the trap of negative thinking: “it is not worth trying, there is no point”-type of despair. The father gets a community-sponsored low-pay job at a metal workshop, from which he is absent during his drinking periods, the mother stays at home with the three children and receives handouts from the local charities. The children are fully clothed by a second-hand clothes bank run by the City Hall, and the social workers do their best to provide for the growing kids’ hobbies. This type of letting go is not typical of Finnish immigrants living in Sweden, many of who have good education and steady jobs.

As a novel, a piece of fiction, one should not expect Svinalängorna to portray more than one family’s story. Alakoski has chosen to narrate a story about marginality and dependence on the welfare state, and her understanding of class differences not only between the immigrants and the Swedes but also between the Swedish working class and the middle classes is her definite stronghold. Crudely put, she makes a better job of class than Finnishness, and the class job is so well done that it should receive also international attention. Particularly the portrayal of the single mother living in Leena’s neighbour, Inga-Lill, and her attempts to upgrade her social status by dating a man who is in a managerial position and owns a boat, is tragically amusing.

Alakoski also understands intimately the psychological processes that take place in a family whose parents are alcoholics; the perspective of the school-age daughter who hurries home from school to see if the parents are still alive, is highly plausible and gripping. In Finland, this genre of literature (childhood traumas on parents’ alcoholism) is of course highly developed, and Svinalängorna could be well compared with the local author Kreetta Onkeli’s Ilonen talo (1996), with whom the novel acquires a peculiar sympathy of souls. Another, less likely comparison could be the Irish-American Frank McCourt’s Angela's Ashes (1996), in which poverty is at another level than in social democratic Sweden but the child’s experience of neglect and despair very similar.

Much of the narration is tragic to the extent of being pitch-black; however, Alakoski saves the novel by creating a truly hopeful ending, which emphasizes children’s free zones of imagination and space for individual growth, even in less stable family conditions. I had many objections to the text, a litany of grumblings, which in the end turned out to be a more fruitful reading experience than reading a novel with which one agrees totally and reads in a day’s sweep.

Svinalängorna was not a page-turner but a long process, filled with mixed emotions, critical questions and comments. It was a learning process that ended in a question that I also as a writer on multiculturalism and immigrants’ experience in Finland daily ask from myself: what is the future of the so-called immigrant novel, and what is the responsibility of the author in imagining alternative, less likely, but yet possible, futures?

Wednesday, 14 March 2007

Kaunokirjallisia huuruja (kun jostain pitää aloittaa)

Tunnen oloni alieniksi blogimaailmassa. Luultavasti kestää kauan, että kehtaan mainita tästä ystävilleni. Olen ajatellut kirjoittaa joka toisen postini suomeksi, joka toisen englanniksi. Kuinka tässä sitten käy, aika näyttää - ja täällä kävijät.

Keittiössäni on kiikkerä varastohylly tupaten täynnä pokkareita. Joulun alla sain mielenhäiriön ja järjestin kirjastoni värikoodein: keittiössä on enimmäkseen mustakantisia kirjoja, käytävällä valkokantisia ja yhdistetyssa olo-työ-makuuhuoneessani riemunkirjavia. Puna-oranssi hylly on vaikuttavin, mutta koko kokeilusta tulee minulle sairas olo - haluaisin palata vanhaan koodaamattomaan epäjärjestykseen, mutta minulla ei ole voimia siihen.

Olen viime aikoina lukenut paljon kulkuneuvoissa. Luen jopa busseissa, koska muuten aika ei riittäisi. Lukemiseen palaaminen on jännittävää aikaa. En ole koko aikuisikänäni elänyt viikkoa lukematta kaunokirjallisuutta, mutta lukemisen tasoissa on ollut erilaisia intensiteettejä. Viimeiset pari vuotta olen kärsinyt keskittymishäiriöistä, uupumisesta tekstiin, mutta juuri nyt tuntuu, että lukemisen ilo, hyvään kirjaan uppotuminen, on palaamassa.

Juuri nyt luen - hyvin hitaasti - Orhan Pamukin romaania My Name is Red. Aiemmin olen lukenut häneltä syvän jäljen jättäneen Lumen ja omaelämäkerrallisen muistelmateoksen Istanbulista. My Name is Red on ollut listallani ainakin viisi vuotta, olen haaveillut siitä, kuvitellut pelkän nimen perusteella maailmoja, joihin en kenties muuten koskaan pääsisi, vanhoja maalauksia Istanbulin porvariskodeissa, haalistuneita sävyjä iltapäivän auringossa, ikkunaluukkuja, jotka avataan kadulle myöhään, kelmeilevää vettä, johon lauttojen punaiset lyhdyt heijastavat kajonsa. Olen ihastunut Pamukin tapaan laittaa koirat, kolikot ja ruumiit puhumaan. Jokaisessa kappaleessa kertoja esittelee itsensä, kappaleiden otsikot alkavat sanoilla "minun nimeni on...". Murhamysteeriksi kirjassa on roima annos maagista realismia, ja upeaa pohdintaa islamin ja kristinuskon välisistä eroista suhteessa ihmiskuvaan ja taiteisiin. Puhuvien koirien lisäksi nautin romaanin päähenkilöiden, miniatyyrimaalaajien ryhmän, kokemasta hämmennyksestä eurooppalaisten 1500-luvun muotokuvien edessä. Että Euroopassa maalataan ihminen niin, että hänet voisi tunnistaa missä tahansa kuvan perusteella. Ja että he ovat keksineet, kuinka varjo maalataan. Kirja kuljettaa lukijansa Bosporinsalmelta Venetsiaan, joka toimii kaupunkina Istanbulin peilinä. Eurooppa ja islamilainen maailma ovat yhteen kietoutuneina, mutta välillä punoksesta irtautuu erillisiä säikeitä, kohtaamattomuuksia, väärinymmärryksiä, kieltäytymisiä ottaa vastaan korruptoituneita vaikutteita.

Turkkilainen kirjallisuus on todella mielenkiintoista. Kesällä löysin kirjaston poistomyynnistä minulle tuntemattoman naisen, Janset Berkok Shamin, romaanin Cages on Opposite Shores (1995). Toisin kuin Pamuk, Shami itse asiassa kirjoittaa englanniksi. Vaikka My Name is Red sijoittuu 1590-luvulle ja Cages... 1900-luvulle, kummassakin romaanissa on yhteisenä teemana avioliitto, avioero ja naisten asema leskinä ja eronneina. Romaanit tuovat esiin naisen mahdollisuuden löytää uusi rakkaus epäonnistuneen liiton jälkeen, mutta eivät anna helppoja vastauksia. Shamin teoksessa kiinnostavaa on päähenkilö Meralin osittain armenialainen sukuhistoria ja historiallisten faktojen, armenialaisten kansanmurhan ja maastapaon, kanssa eläminen ja kamppailu.

Olen aina halunnut matkustaa Istanbuliin ja toivon mukaan tänä vuonna siihen tulee mahdollisuus. Haluaisin sinne talvella, kun salmi huuruaa, mutta joutunen käytännön syistä tyytymään kesään tai syksyyn. Oikeastaan haluaisin viipyä siellä pitkään, ainakin kuukauden. Jos lähden, Pamukin Istanbul-teos on paras mahdollinen matkaopas, sen avulla löytää vanhat elokuvateatterit, raitiovaunujen päättärit ja kansankuppilat, joihin satunnainen matkailija ei välttämättä automaattisesti eksy. Jossain horjuvista hyllyistäni on myös pieni suomi-turkki-suomi-sanakirja. Olen niin hyvin varusteltu, että olen jo puoliksi siellä.