*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***
*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***
*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.
*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***
*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****
*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.
Tuesday, 17 February 2009
Tuesday, 10 February 2009
Amerikkalaisia ajattelijoita, osa 1
Luin äskettäin kahta kirjaa rinnakkain ajattelusta, kummatkin kirjoittajat sattuivat olemaan yhdysvaltalaisia. Malcolm Gladwellin pop-psykologinen Blink(2005) löytyi Frankfurtin lentoasemalta ja Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (2005) Akateemisen viimeisestä alesta.
Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.
Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?
Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.
Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.
Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:
"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)
Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.
Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.
Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?
Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.
Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.
Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:
"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)
Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.
Sunday, 25 January 2009
Sancharram - feminist filmmaking from Kerala
On my weekend trip to Jyväskylä I found Ligy J. Pullappally's film Sancharram - The Journey (2004). Pullappally is an US-based lawyer-filmmaker from Kerala, with a long background in feminist activism. In the year 2000, she received a letter from a Kerala college student asking for help in coming out as a lesbian. There had been sad cases of queer suicide in the province. In 2004, she returned to her home village to film Sancharram. The film is also a tribute to a young lesbian couple, the other party of which killed herself.
Sancharram is an indie film, made with a modest budget, with local Malayalam-speaking actors. Contrary to Bollywood, its music and dance scenes do not celerate couplehood and fulfilled love. The actors fill their roles almost quietly, without exaggerating any emotion. Nature engages in further dramaturgy than the people. There are some scenes that use the common Indian cinema codes: rain and thunder symbolize sexuality, the women play with their destiny at the edge of a steep cliff - but these episodes are not overdone.
I cannot compare Sancharram with Deepa Mehta's Fire (1996), a film I haven't yet seen. Fire caused violent outbreaks in and around cinemas all over India. What I gather from other reviews, it seems Fire was rather bold and graphic in the depiction of love scenes; Sancharram on the other hand engages in minimalistic poetic play, alluding more than showing. It is difficult to imagine that the film could offend someone as a love story or a portrayal of sexuality. One can easily watch this with children. If I were to choose one focus group to watch this with, I would show it to teenagers. Not as a film depicting exotic India, Third World or cultural differences, but as a universal story about love and boundaries. Cannot remember any good coming-out-of-closet film from Finland. Yet similar responses to queerness happen here on a daily basis.
Some points worth noting:
*Historical time. Because the film has been made with a low budget, it looks like the time frame is from 1970s to 1980s. It shows ancient cars and fashions that could be from earlier periods. There are no computers or mobile phones. But the characters discuss recent film stars like Shahrukh Khan and Rani Mukerji. This makes me guess the story happens from 1990s to early 2000s.
*Malayalam language. So refreshing, if one has mainly watched Hindi films. I can actually recognize some words, as I have listened to this language for years at my friends' place.
*Grandmother figure. She sees the two girls being intimate in the backyard, yet doesn't interfere. It looks like Delilah's falling in love with a girl isn't such a scandal historically and culturally at all. All scandal is based on what the neighbours think, what the church says, not on how the family members feel between themselves. Delilah's mother unsuccessfully uses the grandmother as a blackmailing device ("you choose her or your granny", implying the granny will die if she hears the news). Her bond with the grandmother is so deep not any love relationship could destroy it. If anyone has seen the Swedish film Hus i helvete, in which a young Iranian woman struggles for her independence through becoming a porn star, you will automatically grasp this grandmother-granddaughter complicity.
*Everydayness. Of course, the film is a visual treat especially for those of us who haven't been to Kerala. Nature speaks for itself. But Pullappally doesn't make a spectacle of the local village life. It shows quite realistically the everyday life of a multi-religious village, where Hindus, Christians and Muslims gossip about each other across communal divides. Kiran and Delilah also belong to different religious communities, but this dimension is downplayed. Delilah's Christianity is shown with more detail than Kiran's Hinduism. Kiran comes from a cultured cosmopolitan family, which has moved to the mother's ancestral home from Delhi. Basically, the two girls are like any village girls. Also other girls shock their parents by eloping with their loved ones. Pullappally shows that also heterosexual love affairs cause chaos in the community. The film is open-ended and leaves the audience to think of a possibility that the two women may even stay together in Kerala. If not in the village, then in some bigger city.
*School scenes. This makes me think I am truly looking for an Indian version of an ethnographic film on everyday school life, in the style of the French Être et avoir.
I would like to think of Sancharram as a call for honest discussion about homosexuality in Indian, or local Kerala society, or any given society. The way Pullappally shows young girls falling in love can make even the most homophobic viewer to acknowledge that queer folks have always existed in all societies. She is not portraying the girls' parents as homophobic monsters who feel disgusted by the daughter's sexual behaviour, but as parents worried about the community's response and the girls' futures, their possibilities to support themselves without a man. The film opens up a space where these different pressures, but also different empathies and sympathies can be discussed.
Sancharram is an indie film, made with a modest budget, with local Malayalam-speaking actors. Contrary to Bollywood, its music and dance scenes do not celerate couplehood and fulfilled love. The actors fill their roles almost quietly, without exaggerating any emotion. Nature engages in further dramaturgy than the people. There are some scenes that use the common Indian cinema codes: rain and thunder symbolize sexuality, the women play with their destiny at the edge of a steep cliff - but these episodes are not overdone.
I cannot compare Sancharram with Deepa Mehta's Fire (1996), a film I haven't yet seen. Fire caused violent outbreaks in and around cinemas all over India. What I gather from other reviews, it seems Fire was rather bold and graphic in the depiction of love scenes; Sancharram on the other hand engages in minimalistic poetic play, alluding more than showing. It is difficult to imagine that the film could offend someone as a love story or a portrayal of sexuality. One can easily watch this with children. If I were to choose one focus group to watch this with, I would show it to teenagers. Not as a film depicting exotic India, Third World or cultural differences, but as a universal story about love and boundaries. Cannot remember any good coming-out-of-closet film from Finland. Yet similar responses to queerness happen here on a daily basis.
Some points worth noting:
*Historical time. Because the film has been made with a low budget, it looks like the time frame is from 1970s to 1980s. It shows ancient cars and fashions that could be from earlier periods. There are no computers or mobile phones. But the characters discuss recent film stars like Shahrukh Khan and Rani Mukerji. This makes me guess the story happens from 1990s to early 2000s.
*Malayalam language. So refreshing, if one has mainly watched Hindi films. I can actually recognize some words, as I have listened to this language for years at my friends' place.
*Grandmother figure. She sees the two girls being intimate in the backyard, yet doesn't interfere. It looks like Delilah's falling in love with a girl isn't such a scandal historically and culturally at all. All scandal is based on what the neighbours think, what the church says, not on how the family members feel between themselves. Delilah's mother unsuccessfully uses the grandmother as a blackmailing device ("you choose her or your granny", implying the granny will die if she hears the news). Her bond with the grandmother is so deep not any love relationship could destroy it. If anyone has seen the Swedish film Hus i helvete, in which a young Iranian woman struggles for her independence through becoming a porn star, you will automatically grasp this grandmother-granddaughter complicity.
*Everydayness. Of course, the film is a visual treat especially for those of us who haven't been to Kerala. Nature speaks for itself. But Pullappally doesn't make a spectacle of the local village life. It shows quite realistically the everyday life of a multi-religious village, where Hindus, Christians and Muslims gossip about each other across communal divides. Kiran and Delilah also belong to different religious communities, but this dimension is downplayed. Delilah's Christianity is shown with more detail than Kiran's Hinduism. Kiran comes from a cultured cosmopolitan family, which has moved to the mother's ancestral home from Delhi. Basically, the two girls are like any village girls. Also other girls shock their parents by eloping with their loved ones. Pullappally shows that also heterosexual love affairs cause chaos in the community. The film is open-ended and leaves the audience to think of a possibility that the two women may even stay together in Kerala. If not in the village, then in some bigger city.
*School scenes. This makes me think I am truly looking for an Indian version of an ethnographic film on everyday school life, in the style of the French Être et avoir.
I would like to think of Sancharram as a call for honest discussion about homosexuality in Indian, or local Kerala society, or any given society. The way Pullappally shows young girls falling in love can make even the most homophobic viewer to acknowledge that queer folks have always existed in all societies. She is not portraying the girls' parents as homophobic monsters who feel disgusted by the daughter's sexual behaviour, but as parents worried about the community's response and the girls' futures, their possibilities to support themselves without a man. The film opens up a space where these different pressures, but also different empathies and sympathies can be discussed.
Sunday, 18 January 2009
Knockout Fiction: Adiga's White Tiger
Aravind Adiga's The White Tiger (2008), which recently won the ManBooker prize, is a novel straight from India's gutters. Its most powerful episodes smell of shit. People have important political conversation while defecating together in a row in the slums of Delhi. And the dialogues work.
The protagonist, The White Tiger of Bangalore, is an entrepreneur with a shady past. He begins telling his story in correspondence with His Excellency Wen Jiabao, the Chinese premier, who is soon visiting his city. The narrative strategy is one of the innovative points in this novel: gradually, the White Tiger becomes less formal and more chummy with his addressee, engaging in direct man-to-man talk.
I enjoyed most Adiga's way to pick and mix advertisements, political slogans and other "found" items. This is not new in postcolonial writing, but not everyone knows how to do it grippingly. Adiga surely does. The most ironic borrowing is the price list from "Jackpot" English liquor shop, with separate columns for first, second and third rate whiskies (and in small print: ask for cheaper varieties at the counter). The servants often pick up the alcohol for their masters from such shops. They might learn to drink the third rate or below themselves, while carrying the first rate status symbol bottles.
The White Tiger goes through his academy of entrepreneurship while working as a driver for a returned migrant businessman and his wife, Pinkie, who is betrayed by her husband by his promises to return to the US. The couple divorces, after which the husband starts living a wild bachelor life. The White Tiger is disgusted by the boss's behaviour, observing his ways from a viewpoint of moral superiority. Most of the working days are spent waiting in front of the Parliament and luxury hotels, while Mr. Ashok Sharma delivers bribes to the politicians.
From the outset, I thought the whole story might be too crudely realist to be enjoyable. But the novel turned out to be politically informative and funny at the same time. As a reader, I enjoyed hanging out with the White Tiger and his streetwise driver colleagues outside the fancy hotels of Delhi, spitting paan on the pavements, rather than knowing what exactly happened inside the walls of the Sheraton. The upper caste, upper middle class characters are made somehow redundant, Adiga tells about them just enough. No more is necessary.
If I were to give one keyword or key concept to describe The White Tiger, it would be complicity. To tell the story solely from the servant's point of view is a knock-out strategy, because very rarely do we find university-educated authors writing in English with the imagination to cross the caste-and-class divide. The servant is fully complicit in the master's plans, desiring his lifestyle and at the same time feeling superior, every day boiling up with more rage.
This is a very plain novel with nothing frilly, nothing decorative or "extra" in it. For instance, Indian village life (named as The Darkness) is not portrayed to reveal the foreign reader its richness, but Adiga mainly discusses the corruption of the schoolmasters and doctors. Boys never get the school uniforms they are being sent in aid packages; there are several hospital grounding stones in a single village but none of them materialized.
Adiga uses the metaphor of egg shells when portraying the lives of the rich, protected in their SUVs. The eggs are cracked for short moments, then sealed again. The Westernised élites like to listen to European pop to calm down their nerves in the worst traffic jams. I can never listen to Enya or Sting with a straight face after reading The White Tiger. Not that I'd be missing out on much upon such musical erasure.
Tuesday, 13 January 2009
Sodexo sucks
It makes me very angry to think that there's a Sodexo restaurant on our Tampere Uni campus. I only discovered the global connection of Sodexo to UK deportation centres last autumn, when I was doing some background study for my forthcoming novel. I ended up reading for a whole month about mass deportations in the EU.
Sodexo runs Britain's largest deportation centre at Harmondsworth near Heathrow Airport. It's been constantly in the British media for bad treatment of inhabitants and even suicide cases. I know we should have started complaining about this years ago, but such is life in the peripheries - we hear the bad news always somewhat belated.
The food at the local Sodexo restaurant is awful, so I know many people boycott it for mere reasons of taste. But this makes me think seriously about our common European futures: how many years will it take until the whole of Europe's reception and deportation centres will be privatized? Can anyone estimate what Sodexo's current profits in the deportation business are?
I'll try to write about this in one of the local papers soon, but I first have to calm down for a few days for my article to become a bit more civilized.
Thanks to a special muse who suggested me that I should write about this, while sitting at the Amica café. Wonder what the global corporatist connections of Amica are?
Sodexo runs Britain's largest deportation centre at Harmondsworth near Heathrow Airport. It's been constantly in the British media for bad treatment of inhabitants and even suicide cases. I know we should have started complaining about this years ago, but such is life in the peripheries - we hear the bad news always somewhat belated.
The food at the local Sodexo restaurant is awful, so I know many people boycott it for mere reasons of taste. But this makes me think seriously about our common European futures: how many years will it take until the whole of Europe's reception and deportation centres will be privatized? Can anyone estimate what Sodexo's current profits in the deportation business are?
I'll try to write about this in one of the local papers soon, but I first have to calm down for a few days for my article to become a bit more civilized.
Thanks to a special muse who suggested me that I should write about this, while sitting at the Amica café. Wonder what the global corporatist connections of Amica are?
Bollywood-leffat - ranking list
Kun nyt elää pisteytysyhteiskunnassa, täytyy näkemänsä leffatkin laittaa paremmuusjärjestykseen. Näin arvostelisin viime aikoina näkemäni Bollywood-leffat:
Veer-Zaara ***** (kunniamaininta Rani Mukerjin rooli)
Taal ***** (kunniamaininta Anil Kapoorin rooli)
Parineeta ***** (kunniamaininta ajankuva ja lavastukset)
Rab Ne Bana Di Jodi **** (kunniamaininta värimaailma)
Kabhi Alveda Na Keena ***
Bride &Prejudice ***
Drona **
Run * (käsittämättömän huono)
Saturday, 20 December 2008
Onko Shahrukh Khan oikeasti komea, ja muita olennaisia kysymyksiä
Viimeiset kolme vuorokautta, välttääkseni armotonta siivous-pakkausrumbaa ja siitä johtuvan maastamuutto-oksennustaudin kourissa, olen katsonut putkeen Bollywood-leffoja. Leffat löytyivät Reykjavikin Vesturbaerin kaupunginosan joulukirppikseltä. Maksoivat kaikki 750 kruunua kipale.
Ensin näin Karan Joharin ohjaaman leffan Kabhi Alvida Naa Kehna (2006). Pääosissa kaikista tunnetuimmat starat, Amitabh Bacchan, Shahrukh Khan, Preity Zinta, Rani Mukjerji ja Amitabhin poika Abhishek Bacchan. Leffa sijoittuu New Yorkiin ja Philadelphiaan, siinä ei ole yhtään intialaista kohtausta. Ekspatriaattien elämä on mutkikasta, perhekuviot rakoilevat, kaikki on yhtäkkiä mahdollista niin intialaisille kuin amerikkalaisillekin. Leffan motto on "Love that broke all relationships".Siinä kaksi pariskuntaa kärvistelee epätyydyttävissä liitoissaan, kunnes Dev alkaa törmäillä Mayaan Central Stationilla ja kahvittelu syvenee hotelliöiksi. Onneksi ohjaaja ei ota vahvaa moraalista kantaa, vaan esittää liittojen tilanteen sellaisina kuin ne ovat. Bollywood-leffaksi tässä taitaa olla poikkeuksellisen rohkeita kohtauksia, ja siksi leffa ei koskaan saanut niin suurta menestystä Intiassa kuin ulkomailla.
Ainoan näyttelijänsuorituksen leffassa tekee Amitabh Bacchan iloisen leskimiehen roolissaan, muut hahmot, nuoret pariskunnat, jäävät auttamattoman latteiksi hahmoiksi - heidän uskollisuutensa tai uskottomuutensa ei liikuta, sillä he eivät vakuuta ihmisinä. Leffan aikana mietin lähinnä, onko Shahrukh Khan oikeasti komea ja missä hänen charminsa oikeastaan piilee. Lievän ironinen, ylimielinen asenneko se on? Vai tarpeeksi vaalea iho?
Toinen sessio kului Yash Chopran ohjaaman Veer-Zaaran (2005) parissa. Tämä ilmeisesti tositarinaan pohjautuva rakkausdraama oli juonellisesti aivan toista luokkaa kuin New York-tarina - tässä oli poliittista ja historiallista uskottavuutta. Taas samat näyttelijät, kaikki paitsi Amitabhin poika, melko samansuuntaisissa roolihahmoissa, mutta hieman raikkaammin näyteltyinä. Rani Mukherji loisti pakistanilaisena asianajajana, jonka missio oli saada 22 vuotta vankilassa syyttömänä virunut Veer Pratap Singh takaisin kotimaahansa. Pääsin elokuvan siivillä unelmieni Punjabiin, nautin jopa laulu- ja tanssikohtauksista. Ainoa asia, jota en ymmärrä, on kuvaustekniikka, jossa rakastava pari vaihtaa vaatteita sata kertaa yhden laulun aikana. Monsuunisateen symbolista merkitystä olen jo alkanut ymmärtää. Petyn, jos vaatteet eivät liiskaudu ihoon kiinni ainakin kerran leffan aikana.
Kolmas näkemäni oli Subhash Ghain ohjaama Taal (vuosi epäselvä). Taalissa sympaattista oli matalampi budjetti - se oli suttuisempi kuin kaksi aiempaa, mutta samalla se ei sortunut samanlaiseen kuvaukselliseen kikkailuun, silmä ei väsynyt. Taal oli myös rakkausdraama (mikä Bollywood-elokuva ei olisi?), tällä kertaa rakastuminen tapahtui Himachal Pradeshin hill stationilla. Miljardöörin poika rakastui paikallisen folklaulajan tyttäreen. Suurin osa leffasta oli kommentääriä Mumbain viihdeskenen paradokseista, siinä oli paljon itseironiaa. Taalissa oli sellainen jännä kuvio, että kilpakosija osoittautuikin hyvikseksi, joka antoi omissa häissään morsiamensa sille, jolle tämän sydän oikeasti kuului. Ihastuin Anil Kapooriin tässä roolissa, hän on jo viisikymppinen äijä ja täydessä terässä, esitti kolmikymppistä musiikkimogulia uskottavasti ja moni-ilmeisesti. Rakkaustarina oli täysin lattea, mutta Anil Kapoor pelasti ontuvan narratiivin.
Ylhäällä vasemmalla Kapoorin kuva jossain muussa roolissa. What a darling!
Neljäs leffa odottaa vielä katsomista, se näyttää taiteellisesti kunnianhimoisemmalta kannen perusteella kuin nämä kolme jo näkemääni. Vir Chopran Parineeta (2006), 60-luvun Kolkatan taidepiireistä kertova kuva. Jo se, että se on saatu tiivistettyä 129 minuuttiin normaalin kolmen tunnin sijaan, lupaa paljon.
Hapy Bollywood Christmas to you all!
Subscribe to:
Posts (Atom)
