Siskodisko

Jos joku kysyis multa, mikä on paras nuortenkirja koskaan, vastaisin Jacqueline Wilsonin Tatuoitu äiti. Jacqueline Wilsonin eri-ikäisille suunnattuja perhedraamoja olen parin viime vuoden aikana saanut käsiini jo kolme. Niissä on sopivaa 70-lukulaista sosiaalirealismia käännettynä postmodernimmalle kielelle. Koen suurta sielujen sympatiaa maanisdepressiivisen tatuoidun äidin kanssa, joka halutessaan hyvittää lapsilleen binge drinking-keikkansa tyhjentää pankkitilinsä ja ostaa kymmenillä punnilla kakunkoristeita ja -kuorrutteita sateenkaaren kaikissa väreissä. Perheellä ei muuten ole rahaa ruokaan, mutta kakkuihin on aina. Nämä ovat äärimmäisen urbaaneja tarinoita, joissa maisemat ovat lähinnä ostoskeskuksten ja huvipuistojen valomerta. Pieni tyttö minussa kiittää, koska en ikinä pitänyt Viisikkojen nummimaisemista (eväskoreista puhumattakaan) enkä hevoskirjoista.

Muutama päivä sitten luin ahmimalla Sue Townsendin Cappuccinovuodet, jossa Adrian Mole on varttunut kolmikymppiseksi yh-isäksi. Kymmenisen vuotta sitten, kun kirja ensin ilmestyi, en olisi jaksanut ottaa selvää, mitä nuoruuden antisankarille kuului. Kirjassa on paljon näkymää tulevaisuuteen: Townsend esittää Adrianin wannabe-TV-kokkina, jonka Sikahyvää sisälmyksistä! ei saavuta sitä kaupallista menestystä, jonka sen odotettiin saavuttavan. Jamie Oliverin, Nigella Lawsonin ja Gordon Ramsayn kaltaisten starojen aika onkin ollut vasta 2000-luvulla. Kun kokeista ja sisustajista tulee kansakunnan ikoneita ja johtohahmoja, jotain outoa ja ihmeellistä on tapahtumassa yhteiskunnassa. Townsend kertoo omalla pinttymättömällä tyylillään juuri tästä. En tosin tiedä, haluaisinko lukea Adrianin viidenkympin villityksestä, jos Townsend on vielä silloin läppärinsä ääressä luomassa.

Koska vielä lukemattomat kirjani ovat diasporassa yliopistolla ja vaikeissa paikoissa muuttolaatikoiden pohjalla, on pitänyt tarttua tyttäreni kokoelmiin. Tutustuin Kariston Siskodisko-sarjaan, joka kaupallisuudellaan ja teinejä kosiskelevalla tyylillään ärsyttää jo ennen kuin on lukenut sanaakaan. Luin Rhian Traceyn Neljän tytön kirjakimpan ja Sue Limbin Tyttö 15 vee, hurmaava, mutta hullu . Ensimmäinen oli muodikas lukupiirikertomus neljästä tytöstä, jotka pääsivät paikallisradioon raportoimaan lukemisiaan ja ystävystyivät ristiin rastiin, raadollisesti ja dramaattisesti. Poikaystävän varastamissotkun aikana aloin kokea suurta ikävystymistä, ja mielestäni muutenkin kirjan maailma oli ennalta-arvattavan lattea. Lukupiiriaiheisia kirjoja on noussut kuin sieniä sateella sekä pienemmille että isommille tytöille. Aihe tuntuu brändätyltä. On hauskempaa osallistua lukupiiriin kuin lukea kirjoja muiden ihmisten lukupiireistä.

Sue Limbin Tyttö, 15 vee oli laadukkaampaa siskodiskoa kuin lukupiiritematiikka. Siinä päähenkilö jopa suunnittelee kolmatta sukupuolta ja päähenkilön äiti on radikaalifeministi-kirjastonhoitaja. Limb kirjoittaa keskiluokkaisten teinien maailmoista, joissa ei ehkä ole samanlaista sosiaalipoliittista vääntöä kuin Wilsonilla. Wilsonin lapset ja nuoret ovat aina jotenkin heitteillä; Limbin maailmassa vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtijan roolissa, vaikka kuinka ärsyttäviä. Ehkä Sue Limb antaa enemmän tilaa nuorille itselleen ja jättää vanhemmat sivurooleihin, kun taas Wilsonin kirjoissa hullut, addiktiiviset, parinvaihtoon keskittyneet vanhemmat nousevat niin keskiöön, että kirjoja lukevatkin (salaa tai vähemmän salaa) mieluummin vanhemmat kuin teinit itse.

Maailmani oli lapsena ja nuorena brittiläisvaikutteinen, ja näin se jatkuu. Yöpöydällä on myös Tuija Lehtisen teoksia, mutta pelkään, ettei niissä sotketa tarpeeksi laventelinvärisellä kakunkuorrutteella.

The Best of Boyology

Review of Mohammed Hanif 2008: A Case of Exploding Mangoes. Jonathan Cape, London.

I’m doing some comparative exercises here on post 9/11 South Asian literature, and suddenly remembered The Mango Book. A delicious cover I had seen in the autumn, by someone named Mohammed Hanif. In the cover, an evil-looking crow was peeling a mango, with some nuclear ballistics and paisley motifs in the background.

Now, it’s been a bit tiring to encounter novels with obvious orientalist/sensualist titles, usually referring to tigers, mangoes, jasmine, saffron or whatever might trigger the optimal Western reader’s imagination. Aravind Adiga’s The White Tiger won the Man Booker prize last year. Hanif’s A Case of Exploding Mangoes was only longlisted. Of course, both novel titles are extremely ironic and weaved in complex metaphorical layers of meaning. Both authors play with the obvious, looking for language that would distance us from usual imageries of lush, pittoresque, tradition-bound South Asia (and its clashes with Western-imported modernity). One powerful way is to lay the most obvious clichés on the table and see what there is to be done to them.

If The White Tiger is a malestream novel, A Case of Exploding Mangoes is doubly so. Before embarking on a career as a journalist, Hanif served in the Pakistani Air Forces, and the novel is set in his youth’s military context. The novel is about ultramasculine militarism and the segregated gender order of the Zia rule, a time when soldiers used the images of Readers’ Digest as pornographic stimulation. There are only two remarkable female characters of note in the novel, The First Lady and a blind prisoner Zainab, who was sentenced for fornication as she could not identify the gang that raped her. The rest is pure Boyology, with predictable homoerotic dimensions.

I wrote my doctoral thesis on Pakistani women’s autobiographies, and alongside kept on reading their men’s memoirs. Most of them are military memoirs, or memoirs from prison. I have collected boyish writing in khaki, and from the outset it looks like a fetish. An embarrassing one. I have always wondered what to do with the silent knowledge gained from them.

When Sara Suleri published her second memoir, Boys Will Be Boys (2003), dedicated to the memory of her father ( a civilian, a journalist), I felt the khaki shelfful came somehow of use. Now, finding a story of exploding mangoes, I feel all those pompous, self-congratulatory texts pave way for closer reading (“You can blame our men for anything, but you can’t blame them for being imaginative”, p.4). I probably wouldn’t have read the Mango Book with such ease without that background knowledge. The novel demands more cultural and historical knowledge from the reader, than, for instance Adiga’s The White Tiger, or another recent Pakistani bestseller, Mohsin Hamid’s The Reluctant Fundamentalist. It is not clearly written with Western audiences in mind, but rather it serves mixed groups of people, who already know something about Pakistan. One cannot get all the jokes without having some kind of living memory of 1980s Pakistan.

Hanif knows how to play with Pakistani obsessions with conspiracy theories and horoscopes. The notion of consultation in politics – consultation from the Koran, astrologists, Saudi doctors or whatever higher powers – is a delicious sub-theme. The whole nation’s problematics is being mapped out during a rectal examination, in which a Saudi prince’s “dick doctor” finds General Zia having tapeworms feasting on his sugary diet. But this is done in a good-humoured, almost forgiving way: through a carnivalistic parody of “the best of” Zia repertoire Hanif humanizes the villain. The future is ever-present in parties on the American Embassy lawn in Islamabad: Zia is a pitiable puppet of US diplomats and Saudi millionaires, out of which one, the heir of a constructor empire, is smugly called OBL.

This debut novel has been compared with Mario Vargas Llosa, Philip Roth, Wole Soyinka, John le Carré, Haruki Murakami, and unsurprisingly, Salman Rushdie’s Shame (1983), an early parody of Zia rule. I dare claim that The Mango Book is more successful as a political portrait than Shame, and wonder whether it is even possible to write about political emergencies while they are happening. With the 20 years’ hindsight it is possible to play with time, introduce hilarious after-wisdoms and anachronistic pieces, the truth value of which is not important at all. In Shame, Rushdie tries too hard to produce a literary masterpiece, introducing layers after layers of pedantic word-play to the extent that the reader feels like choking. Hanif, on the other hand, does not seem to try anything, but is immersed in the pleasures of telling of the story.

In other words, there is a clear turning back from postmodern/postcolonial forms of narration. Hanif too retorts to magic realism through the symbolism of the crow and the mangoes, but he doesn’t overburden the reader with it. I am reminded of a genre “resistance literature”, an early 1980s notion before postcolonial theorizing truly broke through in the academia (cf. Barbara Harlow 1987). This is a genre that has been quietly living during military regimes all over the world, but has never received the same hyped value as “all things postcolonial”.

It is quite interesting to compare The Mango Book, for instance, with Mohsin Hamid’s prose on Pakistan: it is relatively free of any kind of need of “writing back” to Britain or later superpowers, whereas Mohsin Hamid takes the post-colonial revenge to the extremes in The Reluctant Fundamentalist. The structure of feeling is different here: Pakistan with its then 130 million population, despite its role as a Cold War mediator, seems to be living a life of its own, developing its own sub-cultures (eg. the feminist movement and politicized trade unionism) despite military dictatorship and Islamist-inspired censorship. Hanif’s narration is more nation-state oriented than for instance Mohsin Hamid’s, who still insists on bringing the colonial phantoms out from the closet.

If at some stages the military jargon bored me, the reading experience was saved by weird, nostalgic details that most people grown in the 1980s can identify: Top Gun specs, Bruce Lee posters, George Michael lip-sync and rows of government-owned white Toyota Corollas, taking unruly soldiers to underground prisons.

Like Lahore Fort, which during Zia rule still served as a torture chamber; now it has been cleared for tourists. Here the protagonist Under Officer Ali Shigri’s arrival to the historical setting:

“In the historic city of Lahore, the Fort is a very historic place. It was built by the same guy who built the Taj Mahal, the Mughal king Shahjahan. He was thrown into prison by his own son, a kind of forced premature retirement. I have never been to the Fort but I have seen it in a shampoo ad.”

“Do I look like the kind of person who needs a lesson in history at midnight?”

(p. 75)

“I have seen it in a shampoo ad.” Only a Pakistani standup comedian could say so. The Under Officer’s lectures to himself in the prison cells and in transit from one prison to another are hilarious, considering that they also seriously serve as a testament of a torturous era.

Mukiloitu sukupuoli

Kun harjoittaa sukupuolen kriittistä dekonstruktiota työkseen, tulee eteen vaihe, jolloin mikään sillä saralla ei enää hetkauta. Viime aikoina, kun minulta on kysytty naistutkimuksen opetuksistani, vastaan rutiinilla: teen sitä työkseni, mutta välillä on myös hyvä keskittyä muihin kysymyksiin. Joo, opetan feminismiä, mutta opetan myös kaikkea muuta. Olen kokenut väsymystä naistutkimukseen, erityisesti ammatilliseen gender-teoretisointiin. Pitkiin aikoihin en ole lukenut mitään, mikä olisi liikuttanut.

Mark Simpsonin (2003) "psykobiografia" Pyhä Morrissey (eng. Saint Morrissey) palautti uskoni siihen, mikä naistutkimuksessa ja sukupuolen representaatioiden kriittisessä tutkimuksessa on aina ollut nautinnollista ja haastavaa. Hän lähestyy pop-ikonin elämää henkilökohtaisesta näkökulmasta: "kuinka Morrissey pilasi elämäni ja tuhansien muiden kaltaisteni nuorten elämän". Simpsonilta jäi Morrisseytä kuuntelemalla yliopisto-opinnot kesken, mutta on onnistunut elättämään itseään menestyksellisesti muoti- ja rockjournalistina. Hänet tunnetaan mm. metroseksuaali-käsitteen lanseeramisesta 1990-luvulla kauan ennen kuin Poshista ja Becksistä tuli ikoninen pari. Simpsonilla on tapana kommentoida ilkeästi sellaisten julkkisten elämää, joita ei ole koskaan tavannut. Tämä kirja on hänen tuotannossaan kirkas poikkeus.

Pyhä Morrissey on empaattinen lähiluenta, joka laajenee Mozin henkilökohtaisten omituisuuksien listaamisesta kohti kokonaisvaltaista pohjoisenglantilaisten työväenluokkaisten mieheyksien ja naiseuksien analyysia. Rodun, etnisyyden, sukupuolen ja luokka-aseman yhteenkietoumat tulevat tässä tekstissä lihaksi ilman väkisin väännettyä intersektionaalisuus-puhetta. Moz on irlantilaisen kirjastonhoitajan poika Manchesterin pahamaineisimmasta työväenluokkaisesta lähiöstä. Koulut jäivät häneltä kesken ja hän sivisti itseään elämällä työttömyyskorvauksilla ja eristämällä itsensä council housen ahtaaseen asuntoon siihen asti, kun Johnny Marr tuli hakemaan hänet bänditreeneihin miltei väkisin.

Minua kiinnostaa tässä kirjassa se tapa, jolla Simpson kertoo Morrisseyn elämän valinnoista: miksi Morrissey alkoi "mukiloida sukupuolta" ja sitä kautta löysi oman tapansa tehdä taidetta? Mitä tarkoittaa kasvaa työväenluokkaisessa ympäristössä ja valikoiden poimia siitä elementtejä, jotka antavat voimaa ja inspiroivat myös muita? Hyvin samalla tavalla kuin viimeaikaiset monikulttuurisuuden tutkijat myös Simpson pohtii yhteisöjen rajoja ja yhteisöstä poistumisen problematiikkaa. Kuinka lähteminen on mahdollista ilman, että minuus kolhiintuu tunnistamattomaksi? Mikä sai Morrisseyn kieltäytymään valtavirtaisista maskuliinisuuksista, sekä heteroseksuaalisista että homoseksuaalisista varianteista? Mikä mahdollisti totaalisen kapinan kaikkea sukupuolta ja sukupuolisuutta vastaan? Ja voidaan myös kysyä laajemmasta perspektiivistä: mitä tämä teksti kertoo 70-luvun Britanniasta ennen Maggie Thatcherin aikaansaamaa poliittista muutosta? Miksi uusliberaali Britannia ei enää tuota Morrisseyn kaltaisia itseoppineita neroja? Onko tällainen radikaali itseoppineisuus enää mahdollista siellä tai täällä?

Simpsonin mukaan Morrissey harjoitti 80-luvun alussa "eroottista terrorismia" kieltäytyessään sukupuolen totutuista kuvastoista, tai pyrkiessään keksimään sukupuolen uudelleen. Moz tunnettiin 80-luvulla selibaatin puolestapuhujana, melkein aseksuaalisena hahmona, jolla ei tuntunut olevan yksityiselämää. Simpson lukee Mozin haastattelusitaatteja ja laululyriikoita tästä kriittisesta sukupuolen dekonstruktio-näkökulmasta ja tarjoaa musiikkiin alaviitteitä, joita Britanniassa kasvamaton ei välttämättä itse osaa etsiä.

Erityisen onnistunutta kirjassa on pohjoisenglantilaisten matriarkaattien, naisikonien ja feminismien ruodinta. Tämä kirja kertoo Morrisseyn elämän tärkeistä naisista aivan melkein enemmän kuin Morrisseysta itsestään. Se on myös kertomus brittiläisistä feminismeistä ja naistutkimuksesta. Se kertoo siitä, kuinka naistutkimusta on harjoitettu Britanniassa ennen kaikkea yliopistojen ulkopuolella. Ja feminismin ja taiteiden salaliitoista...

Itse olen löytänyt The Smithsit ja Morrisseyn kunnolla vasta viime vuosina. Muistan, kuinka The Smithsin ympärillä kohkattiin 80-luvun puolivälissä Rockradiossa, silloin kuuntelin biisejä toisella korvalla delegoiden ne "tekotaiteellista ja liian älyllistä"-kategoriaan. Monet ihmiset ovat tunkeneet minulle The Smithsin best of-kokoelmia, olen kuljettanut niitä mukanani maasta ja elämäntilanteesta toiseen, mutten voi sanoa, että tuo musiikki olisi ollut keskeistä nuoruuteni mielenmaisemaa. Myöhäisherännäisenä olen alkanut fanittaa The Smithsiä ja Mozia vasta 2000-luvun puolessavälissä. Olen vasta hitaasti ymmärtämässä The Smithsiä, Mozin soolotuotantoon tutustuminen tulee viemään minulta useita vuosia, ennen kuin hiffaan. Ihanaa Morrisseyn lyriikoissa onkin se, etteivät ne painosta ymmärtämään yhtään mitään. Sellaisia tekstejä kutsun runoudeksi. "The rain falls hard on a humdrum town"...

Käyttäisin tätä tekstiä suomalaisessa kontekstissa esim. lukiessani Timo Soinin haastatteluja. Simpsonin tavassa kirjoittaa Morrisseysta ja pohjoisenglantilaisuudesta on potentiaalia käännöksiin muissa kulttuurisissa konteksteissa, kuten itätamperelaisessa redneck-lähiössä perjantai-iltana Valintatalon sulkeutumisen aikaan. Kysyn ohi kulkiessani jatkuvasti: mitä vaihtoehtoja maahan räkimiselle on? Onko olemassa muuta taivasta kuin moponrasva ja pussikalja?

Keräilen pyhimyksistä kertovia kirjoja. Tämä on yksi suuria aarteitani. Mutta ennen kaikkea, jos saisin suunnitella naistutkimuksen peruskurssia lähitulevaisuudessa, valitsisin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey-teoksen johdantotekstiksi ehkä Beverley Skeggsin antaman teoreettisen pohjan kanssa. Tällä pääsisi pitkälle, paikkoihin, joiden nimiä ei vielä ole painettu valmiisiin kyltteihin.

Viimeaikaiset Bollyt

*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***

*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***

*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.

*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***

*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****

*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.

Amerikkalaisia ajattelijoita, osa 1

Luin äskettäin kahta kirjaa rinnakkain ajattelusta, kummatkin kirjoittajat sattuivat olemaan yhdysvaltalaisia. Malcolm Gladwellin pop-psykologinen Blink(2005) löytyi Frankfurtin lentoasemalta ja Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (2005) Akateemisen viimeisestä alesta.

Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.

Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?

Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.

Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.

Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:

"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)

Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.

Sancharram - feminist filmmaking from Kerala

On my weekend trip to Jyväskylä I found Ligy J. Pullappally's film Sancharram - The Journey (2004). Pullappally is an US-based lawyer-filmmaker from Kerala, with a long background in feminist activism. In the year 2000, she received a letter from a Kerala college student asking for help in coming out as a lesbian. There had been sad cases of queer suicide in the province. In 2004, she returned to her home village to film Sancharram. The film is also a tribute to a young lesbian couple, the other party of which killed herself.

Sancharram is an indie film, made with a modest budget, with local Malayalam-speaking actors. Contrary to Bollywood, its music and dance scenes do not celerate couplehood and fulfilled love. The actors fill their roles almost quietly, without exaggerating any emotion. Nature engages in further dramaturgy than the people. There are some scenes that use the common Indian cinema codes: rain and thunder symbolize sexuality, the women play with their destiny at the edge of a steep cliff - but these episodes are not overdone.

I cannot compare Sancharram with Deepa Mehta's Fire (1996), a film I haven't yet seen. Fire caused violent outbreaks in and around cinemas all over India. What I gather from other reviews, it seems Fire was rather bold and graphic in the depiction of love scenes; Sancharram on the other hand engages in minimalistic poetic play, alluding more than showing. It is difficult to imagine that the film could offend someone as a love story or a portrayal of sexuality. One can easily watch this with children. If I were to choose one focus group to watch this with, I would show it to teenagers. Not as a film depicting exotic India, Third World or cultural differences, but as a universal story about love and boundaries. Cannot remember any good coming-out-of-closet film from Finland. Yet similar responses to queerness happen here on a daily basis.

Some points worth noting:

*Historical time. Because the film has been made with a low budget, it looks like the time frame is from 1970s to 1980s. It shows ancient cars and fashions that could be from earlier periods. There are no computers or mobile phones. But the characters discuss recent film stars like Shahrukh Khan and Rani Mukerji. This makes me guess the story happens from 1990s to early 2000s.

*Malayalam language. So refreshing, if one has mainly watched Hindi films. I can actually recognize some words, as I have listened to this language for years at my friends' place.

*Grandmother figure. She sees the two girls being intimate in the backyard, yet doesn't interfere. It looks like Delilah's falling in love with a girl isn't such a scandal historically and culturally at all. All scandal is based on what the neighbours think, what the church says, not on how the family members feel between themselves. Delilah's mother unsuccessfully uses the grandmother as a blackmailing device ("you choose her or your granny", implying the granny will die if she hears the news). Her bond with the grandmother is so deep not any love relationship could destroy it. If anyone has seen the Swedish film Hus i helvete, in which a young Iranian woman struggles for her independence through becoming a porn star, you will automatically grasp this grandmother-granddaughter complicity.

*Everydayness. Of course, the film is a visual treat especially for those of us who haven't been to Kerala. Nature speaks for itself. But Pullappally doesn't make a spectacle of the local village life. It shows quite realistically the everyday life of a multi-religious village, where Hindus, Christians and Muslims gossip about each other across communal divides. Kiran and Delilah also belong to different religious communities, but this dimension is downplayed. Delilah's Christianity is shown with more detail than Kiran's Hinduism. Kiran comes from a cultured cosmopolitan family, which has moved to the mother's ancestral home from Delhi. Basically, the two girls are like any village girls. Also other girls shock their parents by eloping with their loved ones. Pullappally shows that also heterosexual love affairs cause chaos in the community. The film is open-ended and leaves the audience to think of a possibility that the two women may even stay together in Kerala. If not in the village, then in some bigger city.

*School scenes. This makes me think I am truly looking for an Indian version of an ethnographic film on everyday school life, in the style of the French Être et avoir.

I would like to think of Sancharram as a call for honest discussion about homosexuality in Indian, or local Kerala society, or any given society. The way Pullappally shows young girls falling in love can make even the most homophobic viewer to acknowledge that queer folks have always existed in all societies. She is not portraying the girls' parents as homophobic monsters who feel disgusted by the daughter's sexual behaviour, but as parents worried about the community's response and the girls' futures, their possibilities to support themselves without a man. The film opens up a space where these different pressures, but also different empathies and sympathies can be discussed.

Knockout Fiction: Adiga's White Tiger

Aravind Adiga's The White Tiger (2008), which recently won the ManBooker prize, is a novel straight from India's gutters. Its most powerful episodes smell of shit. People have important political conversation while defecating together in a row in the slums of Delhi. And the dialogues work.

I picked up The White Tiger for academic reasons. I'm trying to write something about the materiaist/realist turn in Indian postcolonial fiction (in English). I heard about Adiga's victory in the ManBooker competition in the autumn; however, I was suspicious of any Indian piece of writing with the word "tiger" in the title. There are many such titles in my shelf already. Enough of Asian tigers.

The protagonist, The White Tiger of Bangalore, is an entrepreneur with a shady past. He begins telling his story in correspondence with His Excellency Wen Jiabao, the Chinese premier, who is soon visiting his city. The narrative strategy is one of the innovative points in this novel: gradually, the White Tiger becomes less formal and more chummy with his addressee, engaging in direct man-to-man talk.

I enjoyed most Adiga's way to pick and mix advertisements, political slogans and other "found" items. This is not new in postcolonial writing, but not everyone knows how to do it grippingly. Adiga surely does. The most ironic borrowing is the price list from "Jackpot" English liquor shop, with separate columns for first, second and third rate whiskies (and in small print: ask for cheaper varieties at the counter). The servants often pick up the alcohol for their masters from such shops. They might learn to drink the third rate or below themselves, while carrying the first rate status symbol bottles.

The White Tiger goes through his academy of entrepreneurship while working as a driver for a returned migrant businessman and his wife, Pinkie, who is betrayed by her husband by his promises to return to the US. The couple divorces, after which the husband starts living a wild bachelor life. The White Tiger is disgusted by the boss's behaviour, observing his ways from a viewpoint of moral superiority. Most of the working days are spent waiting in front of the Parliament and luxury hotels, while Mr. Ashok Sharma delivers bribes to the politicians.

From the outset, I thought the whole story might be too crudely realist to be enjoyable. But the novel turned out to be politically informative and funny at the same time. As a reader, I enjoyed hanging out with the White Tiger and his streetwise driver colleagues outside the fancy hotels of Delhi, spitting paan on the pavements, rather than knowing what exactly happened inside the walls of the Sheraton. The upper caste, upper middle class characters are made somehow redundant, Adiga tells about them just enough. No more is necessary.

If I were to give one keyword or key concept to describe The White Tiger, it would be complicity. To tell the story solely from the servant's point of view is a knock-out strategy, because very rarely do we find university-educated authors writing in English with the imagination to cross the caste-and-class divide. The servant is fully complicit in the master's plans, desiring his lifestyle and at the same time feeling superior, every day boiling up with more rage.

This is a very plain novel with nothing frilly, nothing decorative or "extra" in it. For instance, Indian village life (named as The Darkness) is not portrayed to reveal the foreign reader its richness, but Adiga mainly discusses the corruption of the schoolmasters and doctors. Boys never get the school uniforms they are being sent in aid packages; there are several hospital grounding stones in a single village but none of them materialized.

Adiga uses the metaphor of egg shells when portraying the lives of the rich, protected in their SUVs. The eggs are cracked for short moments, then sealed again. The Westernised élites like to listen to European pop to calm down their nerves in the worst traffic jams. I can never listen to Enya or Sting with a straight face after reading The White Tiger. Not that I'd be missing out on much upon such musical erasure.