Forugh Farrokhzad: spitaaliset ja elävä kuva

Kävin tänään katsomassa iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvista tehdyn animaatioelokuvan Persepolis. Se on niitä ikimuistoisia elokuvia, jotka saavat katsojan itkemään ja nauramaan samaan aikaan, vellomaan ihastuksen ja epätoivon maanis-depressiivisillä aalloilla. Katsoja oppii moshaamaan Iron Maidenin tahtiin ja samalla hän miettii lännen ja idän välisiä suhteita yhtä syvällisesti kuin lukemalla postkoloniaalin teorian klassikkoja. Nostan hattua sarjakuvataiteilijalle, joka on onnistunut menestymään omasta elämästä kertovilla kuvilla. Tuntematta kaikkia sarjakuvan genrejä uskallan väittää, että Satrapin kirjallisessa näkemyksessä on jotain todella innovatiivista. Voimme tietysti pohtia ikuisuuskysymystä, onko kenenkään kolmikymppisen elämässä tarpeeksi omaelämäkerrallista materiaalia. En olisi välttämättä jaksanut lukea Persepolisia pelkkänä tekstinä. Mielestäni Satrapin vahva kuvataiteellinen näkemys pelastaa tarinan, joka on yhteinen monelle lännessä asuvalle iranilaiselle naiselle ja jonka moni meistä on saattanut jo kuulla, jos on ollut tekemisissä sieltä päin tulevien maahanmuuttajien kanssa.

Satrapin siivin innostuin taas palaamaan Iranin historiaan, siihen kappaleeseen, jossa kerrotaan kapinallisista naisista. Ihastuin jo vuosia sitten runoilija Forugh Farrokhzadin (1935-1967) tarinaan ja joihinkin runoihin, jotka oli käännetty englanniksi. Myös Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut hänen runojaan persialaisen nykyrunouden kokoelmassa Vain ääni jää (1999, WSOY). Forugh kirjoitti suorasukaisesti, tukeutui modernismiin kaataen monia persialaisen runouden normeja. Hän kirjoitti kuten eli, kiivaasti ja raivokkaasti, repien rikki oman yhteiskuntansa kaksinaismoraalia sisältä päin.

Farrokhzadin elämäkerta paljastaa, ettei hän ollut pelkästään kuuluisa runoilija, eronnut nainen ja feministinen kapinallinen, vaan myös kulttuurintutkija. Hän oli kiinnostunut Iranin maaseudusta, paikallisista kulttuureista, luku-ja kirjoitustaidottomista kylistä, jotka olivat kaukana hänen omasta elämänpiiristään ylempään keskiluokkaan kuuluvan teheranilaisperheen vesana. 1950-luvun lopulla hän matkusti Englantiin opiskelemaan elokuvaa ja palasi sieltä Iraniin tekemään dokumenttielokuvia. Kuuluisin niistä oli palkittu "The House is Black", joka kertoi syrjäisen lepraparantolan arjesta.

Näkemättä elokuvaa haluan väittää, että elokuva on äärimmäinen runo, sen viimeinen terminaali. Ehkä oman aikansa Iranin poliittisessa ilmapiirissä Forugh koki, ettei saanut kaikkea sanottua pelkin sanoin, että elokuva voi viedä katsojan tehokkaammin oman aikansa marginaaleihin, sinne, minne Teheranin valtaapitävien maastojeepit eivät koskaan uskaltaneet ajaa. Matkustamalla elämään kuolemansairaiden pariin Forugh rikkoi suurempia rajoja kuin seksuaalimoraaliin liittyviä -hän kirjoittaa etnografisen runon poissulkemisen politiikasta siinä vaiheessa, kun suljettujen sukupuolella ei enää ole niin suurta väliä.

Marjane Satrapin sarjakuvarunossa itsenäisen naisen ainoa varteenotettava tulevaisuuden vaihtoehto on muutto Länteen; Forugh Farrokhzad, joka eli shaahin länttä ihannoivassa järjestyksessä, pystyi taistelemaan kuolemaansa asti järjestelmän sisällä. 2000-luvulla Farrokhzadista on tullut iranilaisen nuoren polven kulttuuri-ikoni, feminismin ja sananvapauden pioneeri. Teheranin liberaali nuoriso kokoontuu hänen haudalleen joka vuosi viettämään muistopäivää. Erityisesti diasporassa asuvat iranilaiset järjestävät Farrokhzad-seminaareja, lähin esimerkki löytyy Ruotsista, jossa äskettäin pidettiin Forugh Farrokhzad-elokuvamatinea. Farrokhzadin elämä on inspiroinut uusia elokuvaohjaajia tekemään dokumentteja feministin elämästä, mutta jo 60-luvulla Bernando Bertolucci teki dokumentin elävästä runoilijasta.

Luenpa Farrokhzadin säkeitä millä tahansa osaamallani kielellä, runojen elävä voima vetää aina jalat alta. Nämä säkeet jatkoivat elämistä läpi Iranin vallankumouksen tiukimmat sensuurit; aina löytyi mustan pörssin kauppiaita, jotka möivät Farrokhzadia tiskin alta. Teheranin Lolitat sikseen, ajatus mustan pörssin runoudesta piristää kummasti aina. Kielletty laulu soi aina asteen kirkkaammin kuin sallittu.