Viime viikkoina lohtulukemistooni on kuulunut amerikkalaisen antropologin Hortense Powdermakerin klassikkoteos Stranger and Friend (1966), joka on koristanut hyllyäni vuosikaudet avaamattomana. Hankin sen Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä ja olen suunnitellut sen avaamista vuosikaudet. Tänä syksynä toteutin suunnitelmani. Opetan feminististä etnografiaa ja olen ottanut projektikseni sisällyttää kurssiin ainakin mainintoja antropologian klassikoista.
Powdermaker (1896-1970) oli juutalainen toisinajattelija, joka jo nuorena tyttönä kapinoi perheensä porvarillisuutta vastaan äänekkäästi kannattamalla sosialismin perusajatuksia. Nuorena tyttönä ennen yliopisto-opintoja hän työskenteli vuosikaudet tekstiiliteollisuudessa ammattiliittojyränä ja opiskelujen aikana hän siirtyi Lontooseen, harrastamaan London School of Economicsiin uutta ainetta, sosiaaliantropologiaa. Professori Bronislaw Malinowski ei pitänyt siitä, että hän kertoi seminaarissa opiskelevansa harrastuspohjalta - kaikkien opiskelijoiden kuului harjoittaa antropologiaa vakavasti loppututkinto mielessä. Siksi Powdermakerista tuli antropologian tohtori, eikä hän katunut valintaansa päivääkään jälkikäteen.
Olen päässyt Powdermakerin kenttäkuvauksissa vasta neitsytmatkaan Papua Uuden-Guineanlle, Lesun saarelle, paikkaan, joka oli antropologin ensimmäinen "oma" kohde. Tänne hän matkusti yksin Australiasta, mukanaan ohjaajiensa Malinowskin ja Radcliffe-Brownin siunaus. Radcliffe-Brown kehotti opiskelijaansa lähettämään niin usein kuin mahdollista kalkkikopiot kenttämuistiinpanoista siltä varalta, että hän kuolee. Edellinen Papua-Guinean stipendiaatti oli kuollut kentällä ja akatemia oli jäänyt ilman arvokasta raporttiaan, kun kalkkikopiot olivat unohtuneet. Lesun saarelle tuli laiva kerran kuudessa viikossa, ja ensimmäisen kuuden viikon aikana Powdermaker suunnitteli vakavasti pikaista pakoa.
Antropologin työhön kuuluu väistämättä jonkin tason lahjojen vaihto paikallisten ihmisten kanssa. Paikalliset antavat hänelle aikaansa ja tietoa, josta hänen projektinsa on riippuvainen; olisi epäinhimillistä olettaa, että he tekisivät sen puhtaasta hyvästä tahdosta ilman vastalahjan odotusta. Siis mitä tapahtuu, kun tupakkakartongit ehtyvät ja antropologi joutuu elämään saarellaan kuten natiivit? Kun hän ei enää saa ostettua ihmisiltä aikaa, ostettua tarinoita?
Powdermaker ei aikansa lapsena ehtinyt mukaan toisen aallon naisliikkeseen, eikä hänen tutkimusotettaan voi kutsua erityisen feministiseksi. Tästä huolimatta hän kirjoittaa ruumiillistunutta, mikrotason valtasuhteet huomioonottavaa etnografiaa, jossa paikalliset naiset pääsevät subjektin asemaan. Hän kirjoittaa juhlista, joissa naiset pukivat hänet lannevaatteisiin ja tekivät kilpikonnan kilvistä asuun sopivat rintaliivit. Jos Powdermaker olisi jättänyt tanssimasta juhlissa, kuinka tämä olisi vaikuttanut aineiston keruuseen?
Tässä maailmassa ei enää ole paikkoja, jonne tutkija voisi tehdä neitsytmatkoja, ei kansoja, joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Salaisuudet ovat toisenlaisia, ihmisen sisältä löydettäviä. Fyysisissä matkoissa ei enää ole samanlaista hohtoa kuin Powdermakerin aikoina, lentokentät ikävystyttävät meitä. Siksi täytyy kysyä, kuinka voisimme säilyttää tuoreen näkökulman paikkoihin, joiden kartat on jo moneen kertaan piirretty ennen meitä, joiden tarinat on jo kerrottu ja joiden asukkaat osaavat itse puhua oikeuksiensa puolesta. Kuinka oppisimme näkemään ja näkemään taas?
Powdermaker (1896-1970) oli juutalainen toisinajattelija, joka jo nuorena tyttönä kapinoi perheensä porvarillisuutta vastaan äänekkäästi kannattamalla sosialismin perusajatuksia. Nuorena tyttönä ennen yliopisto-opintoja hän työskenteli vuosikaudet tekstiiliteollisuudessa ammattiliittojyränä ja opiskelujen aikana hän siirtyi Lontooseen, harrastamaan London School of Economicsiin uutta ainetta, sosiaaliantropologiaa. Professori Bronislaw Malinowski ei pitänyt siitä, että hän kertoi seminaarissa opiskelevansa harrastuspohjalta - kaikkien opiskelijoiden kuului harjoittaa antropologiaa vakavasti loppututkinto mielessä. Siksi Powdermakerista tuli antropologian tohtori, eikä hän katunut valintaansa päivääkään jälkikäteen.
Olen päässyt Powdermakerin kenttäkuvauksissa vasta neitsytmatkaan Papua Uuden-Guineanlle, Lesun saarelle, paikkaan, joka oli antropologin ensimmäinen "oma" kohde. Tänne hän matkusti yksin Australiasta, mukanaan ohjaajiensa Malinowskin ja Radcliffe-Brownin siunaus. Radcliffe-Brown kehotti opiskelijaansa lähettämään niin usein kuin mahdollista kalkkikopiot kenttämuistiinpanoista siltä varalta, että hän kuolee. Edellinen Papua-Guinean stipendiaatti oli kuollut kentällä ja akatemia oli jäänyt ilman arvokasta raporttiaan, kun kalkkikopiot olivat unohtuneet. Lesun saarelle tuli laiva kerran kuudessa viikossa, ja ensimmäisen kuuden viikon aikana Powdermaker suunnitteli vakavasti pikaista pakoa.
Antropologin työhön kuuluu väistämättä jonkin tason lahjojen vaihto paikallisten ihmisten kanssa. Paikalliset antavat hänelle aikaansa ja tietoa, josta hänen projektinsa on riippuvainen; olisi epäinhimillistä olettaa, että he tekisivät sen puhtaasta hyvästä tahdosta ilman vastalahjan odotusta. Siis mitä tapahtuu, kun tupakkakartongit ehtyvät ja antropologi joutuu elämään saarellaan kuten natiivit? Kun hän ei enää saa ostettua ihmisiltä aikaa, ostettua tarinoita?
Powdermaker ei aikansa lapsena ehtinyt mukaan toisen aallon naisliikkeseen, eikä hänen tutkimusotettaan voi kutsua erityisen feministiseksi. Tästä huolimatta hän kirjoittaa ruumiillistunutta, mikrotason valtasuhteet huomioonottavaa etnografiaa, jossa paikalliset naiset pääsevät subjektin asemaan. Hän kirjoittaa juhlista, joissa naiset pukivat hänet lannevaatteisiin ja tekivät kilpikonnan kilvistä asuun sopivat rintaliivit. Jos Powdermaker olisi jättänyt tanssimasta juhlissa, kuinka tämä olisi vaikuttanut aineiston keruuseen?
Tässä maailmassa ei enää ole paikkoja, jonne tutkija voisi tehdä neitsytmatkoja, ei kansoja, joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Salaisuudet ovat toisenlaisia, ihmisen sisältä löydettäviä. Fyysisissä matkoissa ei enää ole samanlaista hohtoa kuin Powdermakerin aikoina, lentokentät ikävystyttävät meitä. Siksi täytyy kysyä, kuinka voisimme säilyttää tuoreen näkökulman paikkoihin, joiden kartat on jo moneen kertaan piirretty ennen meitä, joiden tarinat on jo kerrottu ja joiden asukkaat osaavat itse puhua oikeuksiensa puolesta. Kuinka oppisimme näkemään ja näkemään taas?
No comments:
Post a Comment