Modestly Christian

Today I thought of writing something about "the modesty movement" in different Christian churches. Most of the evidence was found on US sites; I was curious to find European modesty sites, but so far haven't found any. I must have visited hundreds of websites, and I am too confused. Some modesty sites are "interfaith", as the point is to cover up as much skin as possible, doesn't matter if a Christian, Muslim or Jew has stitched them.

The most ladylike items were found at Lydia of Purple's site:

http://www.modestapparelchristianclothinglydiaofpurpledressescustomsewing.com/

The so-called "cape dresses" are specially meant for homeschooling moms and daughters. There were also father-and-son pyjama sets.

Here a sample of "dress without a cape". Go and check the rest yourselves!

Anu Kaipainen RIP

Koska meille ei tällä hetkellä tule aamulehteä, enkä TV-uutisiakaan ehdi joka päivä seurata, minulta jää huomaamatta esim. kuolinilmoitukset.

Tänään kuulin, viikon myöhässä, että kirjailija Anu Kaipainen on poistunut tuonilmaisiin. Tämä sävähdytti siksi, että olin juuri hänen viimeisinä aikoinaan lukenut hänen tuotantoaan "apinanraivolla".

Nuorempana Kaipainen kuului äitini hyllyn lukemattomiin aarteisiin. Niputin hänet mielessäni "Karjala-kirjailijoihin", joihin kuuluivat myös Eeva Kilpi ja Laila Hietamies. Kilpeä ja Hietamiestäkin olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää sekavin tuloksin. Kaipaista minulle on vinkattu moneltakin taholta, ja jossain vaiheessa aloin kantaa kirjastojen poistokärryistä hänen teoksiaan "pahan päivän varalle". Kirjoja on myyty pilkkahintaan, epäilisin siksi, ettei Kaipainen ainakaan vanhemmilla päivillään ollut samanlainen mediapersoona kuin esim. edellä mainitut kirjailijattaret ovat olleet. Vaikuttaa siltä, että hän on antanut romaaniensa puhua omaa kieltään. Osaako suomalainen lukija enää tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja ei ole Uutisvuodossa, Mark Levengoodin haastateltavana tai messuilla hymyilemässä?

Olen yrittänyt aloittaa hänen kirjojaan moneen kertaan, mutta aloitin väärästä päästä. Arkkienkeli Oulussa (1967) ja Magdaleena ja maailman lapset (1969) olivat hänen romaaneistaan vaikeaselkoisimpia ja monisyisimpiä. Pääsin niihin käsiksi vasta luettuani pari-kolme helpompaa teosta. Varsinkin Arkkienkelin historiallinen kerroksellisuus on huikea.

Toistaiseksi hauskin lukemani Kaipais-romaani on Kellomorsian (1977). Se on maagis-realistinen kertomus teollisuuskaupungista ja lomautettujen työläisten henkisestä heräämisestä karismaattisen kuoronjohtajan johdolla, jonka ympärille kasvaa kaupallisestikin kannattava kultti. Kellomorsiamessa ei ole mitään vanhentunutta, sitä lukee kuin tapahtumat sijoittuisivat 2000-luvulle.

Kuin kuulta kummultansa (1991) muistutti minua monista paremmista amerikkalaisista romaaneista ja elokuvista, joissa teemana on kiitospäivän juhla. Tämä on suomalaisen sukujuhlan kuvaus, jossa ikäpolvilla on vuosikymmenten aikana hampaankoloon jäänyttä kaunaa. Moni voisi pitää aihepiiriä kuluneena. Kaipaisen käsittelyssä tästä kumpusi kuitenkin uudenlaisia juonenkäänteitä, joita voisi vuonna 2009 sanoa "näkemiseksi". Ihmettelen esimerkiksi, kuinka tarkkaan Kaipainen näki monikulttuurisuuden haasteet perheiden tasolla tuona aikana, kun ei vielä joka perheessä ollut vähintään yhtä muualta tullutta vävyä tai miniää.

Kaihoja kukkuvat käet (1983) ja viimeiseksi kirjaksi jäänyt Vihreiksi poltetut puut (2007) ovat Kaipaisen omaelämäkerrallisimmat teokset. Ensimmäinen on kirjoitettu fiktion muotoon, toista hän kutsuu "autofiktioksi". Omaelämäkerran tutkijoille jää näistä kahdesta tekstistä pohdittavaa. Mikä sai Kaipaisen kirjoittamaan saman tarinan uusin sanoin?

Olen lukenut vasta 5 Kaipaisen teosta ja olen täysin koukussa. "Autofiktion" aloitin vasta tänään ja seuraavaksi haluan lukea Larin Parasken elämästä kirjoitetun romaanin Poimisin heliät hiekat (1979). Toistaiseksi jaksan vain ihmetellä, kuinka näin tuottelias kirjailija on onnistunut olemaan toistamatta itseään. Vaikka lähestulkoon kaikkia kirjoja yhdistää joku mytologinen ulottuvuus, niissä ei ole tyypillisiä paljon julkaisseen tuotantokoneiston manerismeja.

Tässäkin blogissa olen tilittänyt vaikeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti naiskirjailijoiden tuotantoon. Olisinko koskaan ihaillut ketään muuta kuin Minna Canthia? Nyt tuntuu, että ihailen vähän Kaipaista. Hänen romaaninsa ovat hämmentävän poliittisia, mutta ei dogmaattisella tavalla. Uskonnon, politiikan, historian ja mytologian yhteenpunojana hän on täysin omanlaisensa mestari suomalaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

Lusomania

Innostuin portugalinkielisestä kulttuuripiiristä lyhyen Lissabon-visiitin aikana niin, että keittiössäni minua viihdyttää nyt Teach Yourself Portuguese-CD-kurssi.

Mitään en vielä ymmärrä, mutta maistelen sanoja.
Ja Cesaria Evora laulaa.

Mietin paikkoja, joista en tiedä oikeastaan mitään: Cap Verde, Angola, Goa, Itä-Timor, Macao. Mosambikista tiedän Portugalin siirtomaista eniten ja Brasiliasta toiseksi eniten. Kielen opiskelua motivoi ehkä eniten haave lukea Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa alkukielellä.
Portugalilaisten maine hallitsijoina oli kammottava, he jättivät taakseen verisiä sisällissotia ja keskeneräisiä luksushotelleja. Kielipiiri on silti edelleen olemassa.

Mosambikin itsenäistymisen aikaiset julisteet puhuvat omaa kieltään.

Oriente

I left my soul in Oriente, the furthest stop on the red metro line in Lisbon. I have never before been tempted by science fiction landscapes, but in Oriente I saw a high tech future that did not look threatening at all. The Park of Nations at the shoreline was the kind of landscape that automatically calmed people down, and the acoustics was so designed that one mainly heard the cries of seabirds. Somehow the noise of traffic was eliminated.

I hope not to bore anyone in this blog about the technical details of the construction of the place - actually that side doesn't interest me either, but I am interested in the soul food aspect.

And the political aspect: building beautiful places for all people to enjoy, without charging fees, is a socialist cornerstone. There was of course a high-tech mall at Oriente station, but after seeing the sublime park the mall didn't depress me. The antithesis of socialist architecture is a mall that has plenty of Securitas guys monitoring that no-one takes photos or distributes illicit leaflets.

During four days in Lisbon I had a feeling that the city was quite tolerant of activists. And the feeling of being constantly under surveillance was not there.

After Oriente, I have become a fan of water sculptures. You can say so much more in a fountain than in an academic thesis.

Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.

Poistokirjoista

Tänä kesänä olen hengaillut erityisesti Hervannan ja Kaukajärven lähiöiden kirjastoissa. Hervannan kirjastossa poistokirjat maksavat 50 centtiä, Kaukajärvellä kokonaisen euron. Lisäksi kirjastojen auloissa on nykyään asiakkaiden kierrätyskori, josta usein tekee parempia löytöjä kuin poistomyyntikärryistä.

Jos muovitus ja rumat leimat eivät häiritse bibliofiiliä, poistokirjat kannattavat enemmän kuin kirja-alet. Poistokärryistä löytää ainakin klassikkojen saralta laadukkaampaa kamaa kuin esim. Kirjatorilta, joka keskittyy vain uusimpaan jämäkirjallisuuteen. Minulla ei tule läheskään niin paha mieli kirjailijoiden puolesta hankkiessani kirjastojen jämiä kuin kirjakaupassa. Kirjaston poistokirja on todennäköisesti elänyt rikkaamman elämän kuin se Kirjatorin kahden euron epätoivoinen yritys, johon kukaan ei ole koskenut ja joka ei luultavasti kelpaisi kenellekään ilmaiseksikaan. En olisi kirjailijana surullinen, jos teokseni päätyisivät poistokärryyn. Mutta jos se olisi vuoden päästä julkaisusta Kirjatorin kahden euron laarissa, silloin itkisin katkerasti.

Vain kerran olin tänä kesänä pahoillani Hervannassa, kun he olivat päättäneet realisoida puolet runohyllystä. Runokirjoja mahtuu yhteen kärrylliseen satoja tai tuhansia. Minulle runokirjat ovat jotenkin pyhiä. Kaiken muun saisi dumpata paitsi ei runoja. Muutamaa viikkoa myöhemmin tosin huomasin, että melkein kaikki runokirjat olivat löytäneet uuden kodin.

Poisto-ja ilmaiskirjojen hamstraamisen ainoa haittapuoli on kämpän muuttuminen museoksi. Onnistuin keväällä muuttaessani roudaamaan yli puolet kirjoistani yliopiston työhuoneelle, kotiin jätin vain ne teokset, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimusteni kanssa. Pari kuukautta täällä näyttikin väljältä ja inhimilliseltä. Nyt kirjoja on taas kaikkialla.

Kesän parhaita poistokirjalöytöjä ovat olleet mm. Walter Benjamin-suomennokset, Chinua Acheben kootut, hieman vanhenneet matkaoppaat paikoista, joihin olen menossa. Esim. ensimmäinen versio Pietarin sankarimatkailijan oppaasta auttoi kovasti, vaikka baareja ja kauppoja ei enää voinutkaan paikantaa niillä ohjeilla. Paljon japanilaista ja kiinalaista kirjallisuutta on löytynyt myös. Paras hankkimani kotimainen romaani, jonka olen jo lukenut ja jonka muistan tämän kesän kirjoistani parhaiten, on Anita Konkan Johanneksen tunnustukset.

Miksi en sitten lainaa kirjoja? Koska en muista palauttaa niitä. Joudun maksamaan enemmän sakkoja kuin mitä olen koskaan tuhlannut poistokirjoihin.