Wednesday 19 December 2007

Vietnamin kirjallisuudesta

Harmittaa, kun öisiin webbiseikkailuihin
tuntemattomien kirjojen & kirjallisten kulttuurien
kanssa on nykyään koko ajan vähemmän paukkuja.

Vietnam on kiinnostanut minua monesta syystä
viime aikoina, ja olen päättänyt lomalla lukea
heidän kansalliseepoksensa,
Kieun tarinan.

Huhutaan, että teos on kauttaaltaan feministisiä
viestejä täynnä.

En yhtään epäile tätä.

Back soonish.

Meri Kurisumasu


Unikkoja kasvaa sitä tiheämmin, mitä kauemmas matkataan Beetlehemistä itään.

Mistä Itämaan tietäjät olivat kotoisin oikeasti,
sen aion vielä joku päivä selvittää omin jaloin.

Hyvää ja kaunista Joulun aikaa,
Kwanzaata, Solsticea
ja Pakkasukkojuhlaa
kaikille Shivanin keittiön ruokailijoille!

Friday 14 December 2007

Kurdistanin kulmakarvat

Nyt naistenlehtitavaraa täysillä, pidäkkeettömästi! Olen tänään, 35-vuotiaana, noussut naiseudessani korkeammalle tasolle kuin ennen: annoin ammattilaisen nyppiä kulmakarvani Leonida Breznev-tyylistä keveämpiin kyyhkysen siipiin! Eikä paikka ollut mikä tahansa keskivertokauneushoitola, vaan kurdistanilainen kampaamo.

Kampaajani ottaa esiin noin metrin mittaisen puuvillalangan ja sitoo sen lenkiksi kaulansa ympärille. Annan hänelle vapaat kädet, sanon, en tiedä mitään kulmakarva-asioista. Hän lupaa vetää rivi riviltä, kunnes pääsemme konsensukseen kulmien leveydestä.

Ensimmäisten vetojen aikana kirkaisen ja säpsähdän niin, että hoitajani on vetää kaikki karvat kerralla. Sitten kipukynnys madaltuu, kivun oppii nielemään sisäänpäin. Gulps, gulps. Radikaalein vedoin hän työstää kulmiani, keskeltä kohti ohimoja. Loppuvaiheessa hän pyytää minua auttamaan työskentelyä omakätisesti kiristämällä luomia niin, että lanka osuu oikealle kohdalle. Lopputulos: puolet vähemmän karvoja, mutta dramaattinen Milla Magia-efekti, linjakas ja vähän pelottava. Aiemmat puskani kaikessa kaaoksessaan taisivat kiinnittää vähemmän huomiota.

Suosittelevat minulle myös kulmakarvani värjäystä, koska kulmat eivät matchaa uuden tumman burgundinväristen hiusteni kanssa, ovat liian laimeat, kampaajan naiset väittävät. Nyppijäni laittaa kulmiini vahvan kerroksen tummanruskeaa väriä, joka leviää pelottavasti silmieni ylle. Näytän samalta kuin maalaisnaiset Ivar Lassyn 1900-luvun alun skandaalinkäryisissä kuvissa, viiksekkäät ja siivekkäät Keski-idän himottaret, joita suomenruotsalainen etnografi lahjoi poistamaan huivinsa ja huntunsa eurooppalaista tiedettä varten.

Pelkään ensin, että kaikki väri jää minuun ja olen neliulotteinen Mata Hari, joka on syönyt tripla-annoksen steroideja. Helpotuksekseni ylimääräinen väri pestään pois pumpulitupoilla ja jäljelle jää tumma , mutta suht geometrinen kokonaisuus.

Positiivista lankametodissa oli se, etteivät kulmat jääneet punottamaan puoleksi päiväksi, kuten käy pinsettimetodilla. Prosessi kesti vähemmän aikaa kuin pinseteillä, mutta kipu oli intensiivisempää. Keski-idässä lankaa käytetään myös huulten yläpuolisen nukan poistamiseen, Itse olen niin taikauskoinen, etten pyydä tätä hoitoa: uskon, että karvat palaavat pian kolminkertaisina - että viiksien kanssa ei kannata pelleillä, ennen kuin on viimeinen pakko, ja silloinkin on parempi, että joku muu huolehtii siitä puolestasi.

Kulmien naruttamiseen saatoin silti jäädä koukkuun. Tiedän, että narumetodia on käytetty Arabian maissa ja Keski-Aasiassa vuosisatoja tai -tuhansia - miksi siis hakea jotain monimutkaisempaa, kun asian voi hoitaa käsipelin?

Saturday 1 December 2007

Jennifer Fox learns how to fly

I haven't really had a chance to discuss Jennifer Fox's documentary film series Flying: Confessions of a Free Woman (2007) with any girlfriend yet, or maybe my friends don't watch the Finnish national TV on Thursday nights. YLE has been sponsoring Fox's project with other Nordic national TV stations, and in an interview Fox admits that only her Nordic audiences have actually "got" her point. In other countries, the feedback has been more negative, controversial or mixed.

I have seen three episodes out of five, there is yet one to come. The klezmer-type of music is wonderful, it really captures the viewer. I am suffering from extreme travel-deprivation, which is why I was instantly captured by the idea of the documentary: Fox has been travelling for 4 years in 19 countries and discussed with her friends and colleagues about love, sexuality and inner life. And this is exactly my idea of travel: to go and hang out in faraway kitchens with people willing to share their lives with me at least for a moment. It's so soothing to watch these encounters - the women she meets are very much like my friends in faraway places.

I already discussed the series in my ethnography class with a group of international students. None of them had seen the documentary, but they got interested in the idea. I would call Fox's project visual ethnography: she manages to get inside the life of the communities she films, she often creates confusion and acts as a mirror for the interviewees, making them ask new questions about their own lives.

As a filmmaker, Jennifer Fox believes in brutal honesty about her personal life. In fact, one of the film's key missions is to bring her own messy love life into scrupulous focus, and she uses her friends to make up her mind about men. While filming Flying, Fox has a married lover and a single boyfriend in different countries. The boyfriend participates in the film-making as a figure with a real name, the lover not so much, he has a pseudonym and we can only see bits of his chest, hands, arms. What Fox wants to share with her female friends, not all of who are as affluent and internationally mobile as herself, is that life is a hell of a mess even for an independent career woman who has no children.

I've been reading viewers' comments about Flying. Many women viewers have been outright offended by Fox's "egocentrism", navel-gazing, problems that only a minority of the world's women can "afford". I wouldn't judge her so harshly, although some moments in the film are bizarre. She is visiting rural Pakistan, Taliban-areas, and meets women who are in constant control by the extended family and villagers. She even gets these women to talk about their personal lives, women who are so far removed from Jennifer's reality that the category "womanhood" doesn't make any sense at all. I would consider her an extremely skillful interviewer, especially when she uses the "pass the camera" technique. Even after such filming days, Jennifer is upset by the South African boyfriend's text messages. (If I got on such trips, I'd switch off the phone and goddamned forget about the lousy lover. Forget him! Delete him! I shout to Jennifer. Go on! What you are doing there is much more interesting!)


As I happen to work regularly with immigrant and refugee women from the same countries as Fox's interviewees, there are many things I instinctively recognize from the cross-cultural encounters. Jennifer chooses the same "going native"-method I am also prone to take on. She dresses in the clothes her informants give her, and tries to share everything. She doesn't just go out there and squeeze answers from her informants, but tries to build an atmosphere of reciprocity. All talk happens in pretty equal terms with the local people. Much of the problems discussed seem universal, not as strictly culture-bound as one would assume.

The result is at least a momentary intimacy, but what has happened, and what will happen after the filming, seems more interesting than the product as such. Did some of Jennifer's informants get negative responses on opening their hearts in such a bold documentary? Did this film endanger someone's career or private life? The questions are similar to what for example the US sociologist Carolyn Ellis discusses when writing about portraying the lives of "intimate others": how do we find an ethical way to bring about issues that are not only personal but also political in larger society?

I am sure Fox has used all the arts of her trade and made sure that all interviewees have consented to be seen in the final product. The film's problem is probably not research-ethical at all, but it deals with feminist politics. Some aspects of the film are distinctly post-feminist: Fox takes up the personal trouble (boyfriends and marriages) as the key cause of women's discontent, when the women in faraway places probably would have liked to share with her deeper political, environmental, health-related etc. concerns. The women she interviews are the kind of women who probably have read their Hardt and Negri from cover to cover. Chatting in kitchens about boyfriends is all very fine. But I would like her next film to deal with what she obviously cut out from Flying. The bigger picture. The brutality of everyday life beyond boyfriend trouble.

Älä osta mitään-kuukaudet

Taiteilijoiden ja apurahatutkijoiden sosiaaliturvaan ja verotukseen on tulossa parannuksia, vihdoinkin. Uusi verovapauden katto tulee olemaan 25 000 euroa (HS 30.11.2007). Se on iso raha se, onnea vaan kaikille, jotka onnistuvat keräämään moisen taxfree-potin. Suurin osa freelancereistä tulee toimeen paljon pienemmällä summalla. Veroalennus tuskin lämmittää, jos saa vain hajanaisia toimintatonttuja vuodessa.

Olen itse sinnitellyt pienellä apurahalla puolisen vuotta. Tästä näkökulmasta pidin koomisena eilistä Älä osta mitään-päivää (ÄOM), sillä suurelle kansanosalle näitä päiviä kertyy taatusti enemmän kuin kerran vuodessa. Perheessäni on normaalia, että ainakin kaksi viikkoa kuusta kuluu ilman käteistä - ja silloin on katastrofaalista, jos lapsi pyytää kymmenen euroa partioleiriä varten. Kahviakin oppii juomaan ilman maitoa. Tulee iloiseksi siitä, että on palkkatyöaikoina hamstrannut erilaisia terveysvaikutteisia teelaatuja. Vessapaperia pitää silti aina olla. Länsimainen elämäntapa kristallisoituu siihen. On vaikea ajatella pyyhkivänsä ilmaisjakelulehteen, esimerkiksi LIDL:in mainokset ovat tarkoitukseen aivan liian liukkaita. Olen kuullut, että Afganistanissa käytetään pyllyn pyyhkimiseen kiviä.

Olen osallistunut, rahakkaana tai ilman rahaa, ÄOM-päivään jo monena vuonna tavalla tai toisella. Kannatan lämpimästi aktivistien halua nostaa päivittäinen kulutus debatin aiheeksi. Silti hankkeessa on jotain sinisilmäisen naiivia. Mittasuhteet unohtuvat helposti, jos lähin piiri koostuu toisista maailmankauppalaisista ja luomuruokapiiriläisistä. Hehän ovat tulevaisuuden vaikuttajia, ostovoimaista eliittiä, joka pystyy jo opiskelijabudjetistaan maksamaan neljä euroa spelttileivästä. Ikävä kyllä, ÄOM:stä tietoisia ovat vain ne ihmiset, jotka pohtivat kulutustaan päivittäin muutenkin. Todellinen ÄOM järjestettäisiin idioottiparkkien sisääntuloauloissa, ja se olisi muodoltaan jotain muuta kuin tietoiskunomaista. Mitä erikoista metrin levyisiin kärryihin saakaan mahtumaan. Pieni yhteisötaiteilija minussa nostaa ärhäkkää päätään...

Hesarin Nyt-liitteessä oli eilen hyvä juttu Suomen uudesta luokkajaosta. Toimittaja Katja Martelius tapasi viisi kansalaista eri tuloluokista, jotka ovat ehkä tavallisen epätavallisia luokkansa edustajia. Viitosluokkaan, eli alle 800 euroa kuussa nettoaviin, kuuluu suomalaisista 18,9 prosenttia, ykkösluokkaan eli yli 7000 euroa ansaitseviin vain noin prosentti. Viitosilla ja nelosilla on vaikeuksia elää normaalisosiaalista elämää, tavata ihmisiä kodin ulkopuolella ja kustantaa lapsilleen harrastuksia. Omassa lapsuudessani 70-80-luvuilla en muista kenenkään kaverin kokeneen tällaista syrjäytymistä.

Monille meistä rahakas päivä pitkän paaston jälkeen on todellinen siunaus. Voi käydä riettaasti kahvilla tai jopa lounaalla. Voi ostaa kolme litraa maitoa ja uudet sukkahousut. Tämän vuoksi liittäisin ÄOM-kampanjaan ekologisuuden lisäksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden viestin: monille meistä todellista iloa voisi tuottaa Tasajako-päivä, jolloin ykköset luopuisivat päivän ansioistaan viitosten hyväksi.