Wednesday, 19 December 2007

Vietnamin kirjallisuudesta

Harmittaa, kun öisiin webbiseikkailuihin
tuntemattomien kirjojen & kirjallisten kulttuurien
kanssa on nykyään koko ajan vähemmän paukkuja.

Vietnam on kiinnostanut minua monesta syystä
viime aikoina, ja olen päättänyt lomalla lukea
heidän kansalliseepoksensa,
Kieun tarinan.

Huhutaan, että teos on kauttaaltaan feministisiä
viestejä täynnä.

En yhtään epäile tätä.

Back soonish.

Meri Kurisumasu


Unikkoja kasvaa sitä tiheämmin, mitä kauemmas matkataan Beetlehemistä itään.

Mistä Itämaan tietäjät olivat kotoisin oikeasti,
sen aion vielä joku päivä selvittää omin jaloin.

Hyvää ja kaunista Joulun aikaa,
Kwanzaata, Solsticea
ja Pakkasukkojuhlaa
kaikille Shivanin keittiön ruokailijoille!

Friday, 14 December 2007

Kurdistanin kulmakarvat

Nyt naistenlehtitavaraa täysillä, pidäkkeettömästi! Olen tänään, 35-vuotiaana, noussut naiseudessani korkeammalle tasolle kuin ennen: annoin ammattilaisen nyppiä kulmakarvani Leonida Breznev-tyylistä keveämpiin kyyhkysen siipiin! Eikä paikka ollut mikä tahansa keskivertokauneushoitola, vaan kurdistanilainen kampaamo.

Kampaajani ottaa esiin noin metrin mittaisen puuvillalangan ja sitoo sen lenkiksi kaulansa ympärille. Annan hänelle vapaat kädet, sanon, en tiedä mitään kulmakarva-asioista. Hän lupaa vetää rivi riviltä, kunnes pääsemme konsensukseen kulmien leveydestä.

Ensimmäisten vetojen aikana kirkaisen ja säpsähdän niin, että hoitajani on vetää kaikki karvat kerralla. Sitten kipukynnys madaltuu, kivun oppii nielemään sisäänpäin. Gulps, gulps. Radikaalein vedoin hän työstää kulmiani, keskeltä kohti ohimoja. Loppuvaiheessa hän pyytää minua auttamaan työskentelyä omakätisesti kiristämällä luomia niin, että lanka osuu oikealle kohdalle. Lopputulos: puolet vähemmän karvoja, mutta dramaattinen Milla Magia-efekti, linjakas ja vähän pelottava. Aiemmat puskani kaikessa kaaoksessaan taisivat kiinnittää vähemmän huomiota.

Suosittelevat minulle myös kulmakarvani värjäystä, koska kulmat eivät matchaa uuden tumman burgundinväristen hiusteni kanssa, ovat liian laimeat, kampaajan naiset väittävät. Nyppijäni laittaa kulmiini vahvan kerroksen tummanruskeaa väriä, joka leviää pelottavasti silmieni ylle. Näytän samalta kuin maalaisnaiset Ivar Lassyn 1900-luvun alun skandaalinkäryisissä kuvissa, viiksekkäät ja siivekkäät Keski-idän himottaret, joita suomenruotsalainen etnografi lahjoi poistamaan huivinsa ja huntunsa eurooppalaista tiedettä varten.

Pelkään ensin, että kaikki väri jää minuun ja olen neliulotteinen Mata Hari, joka on syönyt tripla-annoksen steroideja. Helpotuksekseni ylimääräinen väri pestään pois pumpulitupoilla ja jäljelle jää tumma , mutta suht geometrinen kokonaisuus.

Positiivista lankametodissa oli se, etteivät kulmat jääneet punottamaan puoleksi päiväksi, kuten käy pinsettimetodilla. Prosessi kesti vähemmän aikaa kuin pinseteillä, mutta kipu oli intensiivisempää. Keski-idässä lankaa käytetään myös huulten yläpuolisen nukan poistamiseen, Itse olen niin taikauskoinen, etten pyydä tätä hoitoa: uskon, että karvat palaavat pian kolminkertaisina - että viiksien kanssa ei kannata pelleillä, ennen kuin on viimeinen pakko, ja silloinkin on parempi, että joku muu huolehtii siitä puolestasi.

Kulmien naruttamiseen saatoin silti jäädä koukkuun. Tiedän, että narumetodia on käytetty Arabian maissa ja Keski-Aasiassa vuosisatoja tai -tuhansia - miksi siis hakea jotain monimutkaisempaa, kun asian voi hoitaa käsipelin?

Saturday, 1 December 2007

Jennifer Fox learns how to fly

I haven't really had a chance to discuss Jennifer Fox's documentary film series Flying: Confessions of a Free Woman (2007) with any girlfriend yet, or maybe my friends don't watch the Finnish national TV on Thursday nights. YLE has been sponsoring Fox's project with other Nordic national TV stations, and in an interview Fox admits that only her Nordic audiences have actually "got" her point. In other countries, the feedback has been more negative, controversial or mixed.

I have seen three episodes out of five, there is yet one to come. The klezmer-type of music is wonderful, it really captures the viewer. I am suffering from extreme travel-deprivation, which is why I was instantly captured by the idea of the documentary: Fox has been travelling for 4 years in 19 countries and discussed with her friends and colleagues about love, sexuality and inner life. And this is exactly my idea of travel: to go and hang out in faraway kitchens with people willing to share their lives with me at least for a moment. It's so soothing to watch these encounters - the women she meets are very much like my friends in faraway places.

I already discussed the series in my ethnography class with a group of international students. None of them had seen the documentary, but they got interested in the idea. I would call Fox's project visual ethnography: she manages to get inside the life of the communities she films, she often creates confusion and acts as a mirror for the interviewees, making them ask new questions about their own lives.

As a filmmaker, Jennifer Fox believes in brutal honesty about her personal life. In fact, one of the film's key missions is to bring her own messy love life into scrupulous focus, and she uses her friends to make up her mind about men. While filming Flying, Fox has a married lover and a single boyfriend in different countries. The boyfriend participates in the film-making as a figure with a real name, the lover not so much, he has a pseudonym and we can only see bits of his chest, hands, arms. What Fox wants to share with her female friends, not all of who are as affluent and internationally mobile as herself, is that life is a hell of a mess even for an independent career woman who has no children.

I've been reading viewers' comments about Flying. Many women viewers have been outright offended by Fox's "egocentrism", navel-gazing, problems that only a minority of the world's women can "afford". I wouldn't judge her so harshly, although some moments in the film are bizarre. She is visiting rural Pakistan, Taliban-areas, and meets women who are in constant control by the extended family and villagers. She even gets these women to talk about their personal lives, women who are so far removed from Jennifer's reality that the category "womanhood" doesn't make any sense at all. I would consider her an extremely skillful interviewer, especially when she uses the "pass the camera" technique. Even after such filming days, Jennifer is upset by the South African boyfriend's text messages. (If I got on such trips, I'd switch off the phone and goddamned forget about the lousy lover. Forget him! Delete him! I shout to Jennifer. Go on! What you are doing there is much more interesting!)


As I happen to work regularly with immigrant and refugee women from the same countries as Fox's interviewees, there are many things I instinctively recognize from the cross-cultural encounters. Jennifer chooses the same "going native"-method I am also prone to take on. She dresses in the clothes her informants give her, and tries to share everything. She doesn't just go out there and squeeze answers from her informants, but tries to build an atmosphere of reciprocity. All talk happens in pretty equal terms with the local people. Much of the problems discussed seem universal, not as strictly culture-bound as one would assume.

The result is at least a momentary intimacy, but what has happened, and what will happen after the filming, seems more interesting than the product as such. Did some of Jennifer's informants get negative responses on opening their hearts in such a bold documentary? Did this film endanger someone's career or private life? The questions are similar to what for example the US sociologist Carolyn Ellis discusses when writing about portraying the lives of "intimate others": how do we find an ethical way to bring about issues that are not only personal but also political in larger society?

I am sure Fox has used all the arts of her trade and made sure that all interviewees have consented to be seen in the final product. The film's problem is probably not research-ethical at all, but it deals with feminist politics. Some aspects of the film are distinctly post-feminist: Fox takes up the personal trouble (boyfriends and marriages) as the key cause of women's discontent, when the women in faraway places probably would have liked to share with her deeper political, environmental, health-related etc. concerns. The women she interviews are the kind of women who probably have read their Hardt and Negri from cover to cover. Chatting in kitchens about boyfriends is all very fine. But I would like her next film to deal with what she obviously cut out from Flying. The bigger picture. The brutality of everyday life beyond boyfriend trouble.

Älä osta mitään-kuukaudet

Taiteilijoiden ja apurahatutkijoiden sosiaaliturvaan ja verotukseen on tulossa parannuksia, vihdoinkin. Uusi verovapauden katto tulee olemaan 25 000 euroa (HS 30.11.2007). Se on iso raha se, onnea vaan kaikille, jotka onnistuvat keräämään moisen taxfree-potin. Suurin osa freelancereistä tulee toimeen paljon pienemmällä summalla. Veroalennus tuskin lämmittää, jos saa vain hajanaisia toimintatonttuja vuodessa.

Olen itse sinnitellyt pienellä apurahalla puolisen vuotta. Tästä näkökulmasta pidin koomisena eilistä Älä osta mitään-päivää (ÄOM), sillä suurelle kansanosalle näitä päiviä kertyy taatusti enemmän kuin kerran vuodessa. Perheessäni on normaalia, että ainakin kaksi viikkoa kuusta kuluu ilman käteistä - ja silloin on katastrofaalista, jos lapsi pyytää kymmenen euroa partioleiriä varten. Kahviakin oppii juomaan ilman maitoa. Tulee iloiseksi siitä, että on palkkatyöaikoina hamstrannut erilaisia terveysvaikutteisia teelaatuja. Vessapaperia pitää silti aina olla. Länsimainen elämäntapa kristallisoituu siihen. On vaikea ajatella pyyhkivänsä ilmaisjakelulehteen, esimerkiksi LIDL:in mainokset ovat tarkoitukseen aivan liian liukkaita. Olen kuullut, että Afganistanissa käytetään pyllyn pyyhkimiseen kiviä.

Olen osallistunut, rahakkaana tai ilman rahaa, ÄOM-päivään jo monena vuonna tavalla tai toisella. Kannatan lämpimästi aktivistien halua nostaa päivittäinen kulutus debatin aiheeksi. Silti hankkeessa on jotain sinisilmäisen naiivia. Mittasuhteet unohtuvat helposti, jos lähin piiri koostuu toisista maailmankauppalaisista ja luomuruokapiiriläisistä. Hehän ovat tulevaisuuden vaikuttajia, ostovoimaista eliittiä, joka pystyy jo opiskelijabudjetistaan maksamaan neljä euroa spelttileivästä. Ikävä kyllä, ÄOM:stä tietoisia ovat vain ne ihmiset, jotka pohtivat kulutustaan päivittäin muutenkin. Todellinen ÄOM järjestettäisiin idioottiparkkien sisääntuloauloissa, ja se olisi muodoltaan jotain muuta kuin tietoiskunomaista. Mitä erikoista metrin levyisiin kärryihin saakaan mahtumaan. Pieni yhteisötaiteilija minussa nostaa ärhäkkää päätään...

Hesarin Nyt-liitteessä oli eilen hyvä juttu Suomen uudesta luokkajaosta. Toimittaja Katja Martelius tapasi viisi kansalaista eri tuloluokista, jotka ovat ehkä tavallisen epätavallisia luokkansa edustajia. Viitosluokkaan, eli alle 800 euroa kuussa nettoaviin, kuuluu suomalaisista 18,9 prosenttia, ykkösluokkaan eli yli 7000 euroa ansaitseviin vain noin prosentti. Viitosilla ja nelosilla on vaikeuksia elää normaalisosiaalista elämää, tavata ihmisiä kodin ulkopuolella ja kustantaa lapsilleen harrastuksia. Omassa lapsuudessani 70-80-luvuilla en muista kenenkään kaverin kokeneen tällaista syrjäytymistä.

Monille meistä rahakas päivä pitkän paaston jälkeen on todellinen siunaus. Voi käydä riettaasti kahvilla tai jopa lounaalla. Voi ostaa kolme litraa maitoa ja uudet sukkahousut. Tämän vuoksi liittäisin ÄOM-kampanjaan ekologisuuden lisäksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden viestin: monille meistä todellista iloa voisi tuottaa Tasajako-päivä, jolloin ykköset luopuisivat päivän ansioistaan viitosten hyväksi.

Wednesday, 21 November 2007

No Less than Lessing

OK, I had to admit that I was disappointed that Doris Lessing got this year's Nobel Prize for Literature instead of Margaret Atwood, my all-time favourite feminist writer, CanLit icon and scifi-queen. Then a fellow traveller started analysing Lessing's novels in a way that contested my stubborn, predetermined views, and the subtle persuasion continued and continued until I had to get The Golden Notebook for closer inspection.

Perhaps millions of readers worldwide are now wondering whether Lessing's pioneer ideas on women's liberation are now outdated, if there is even a nugget of feminist message left that would still make sense. I would say, "yes, the world hasn't changed that much at all, the same power struggles between men and women still take place, although the settings may be different. People are still mean and evil to one another. In most cases, it makes more sense to work on friendships than heterosexual love."

Reading the recent Nobelist's works because she goddamned got the prize is a cultural-snobbish act- especially if her works haven't caught your eye otherwise. So I'm not even going to explain my reasons other than a friendly influence and a willingness to talk back.

I remember some of Lessing's novels in my parents' bookshelf in the 70s. A few summers back, I remember reading Martha Quest. It seemed surprisingly fresh to be a Bildungsroman, this is why I had positive expectations of The Golden Notebook. Would the women grow up mature and independent agents of their own lives or would their lives remain messy as ever? From a glance I could already guess that The Golden Notebook was too complex to contain a single message.

There are two main characters, Anna and Julia, who are basically the same woman seen from two angles. Anna and Julia are single mothers living in London, trying to combine writing, politics and love. All the men they see are either married or emotionally unstable. They are forced to keep tenants in their flats, mostly gay men who bring in their boyfriends. The American and the Singalese tenants are straight, Anna/Julia has an affair with both of them, but the single men treat her worse than the married ones. Most straight men are potential, ongoing or ex-lovers - the possibility of a platonic friendship doesn't quite exist, and sex is used as a political weapon - most situations boil down to the question of emotions in sexual encounters.

Lessing writes in almost see-through language - she is not brilliant in metaphors and poetic language. What I loved most in my first encounter with The Golden Notebook was the sense of political and historical time and the vivid portrayal of dreams. Anna/Julia's long involvement with the British Communist Party, and before this, the communism of her youth in Rhodesia, are themes that speak to me in another political context: how is a woman's political agency possible at the grassroots level, and to whom voluntary party work has been possible in the first place. Anna/Julia is a middle-class writer, who lives off the royalties of one successful novel. She can afford to take time off and do the typing in the party office for years. When she goes canvassing for votes in East London, she is told not to wear her better clothes - in case the local women get offended by her "posh" style. Class matters also inside a revolutionary communist party. Communist activists and other working-class elite groups have always built their own subcultures and styles, which cannot be the same as the euro-store cheap chic or ghetto sportswear without the sports. The same story could be written again, maybe in direct dialogue with Lessing's personae. I would love it to be a play.

I had interesting dreams while reading Lessing. Very rarely novels, when read in bed before crashing, seep into my dreams as effectively as Lessing's storylines did. In my dreamscape, the local communist headquarters was so pittoresque I have an urge to paint it. The green tapestries and the glass vitrines with only German original texts of Marx in them have become a kind of shrine in my mind. Lessing made me dream in the boldest lushest colours, equivalent to Wong Kar-Wai's films. I wrote many of the "Doris Lessing dreams" down the moment I woke, sometimes in the middle of the night, in a Chinese notebook, covered with golden-and-purple silk printed with dragon figures. All that seems quite precious. She has given me a gift that gives me material to work on for years.

Monday, 12 November 2007

To Whom The Bell Tolls

Gertrude Bell was a British mountaineer, Orientalist philologist, lover of poetry, a travel writer and a modern stateswoman, who just "happened" to be heavily involved in the drafting of the borders of contemporary Iraq. I'm half-way through reading Georgina Howell's biography of her, Daughter of the Desert (2007). I haven't yet got to the interesting bits, the actual political drama involved, but I've learnt a lot about British imperialist history and the idea of the exceptional woman (unmarried, educated and independent).

It's a gripping story, how someone could become so passionate in the Arabic language and Bedouin lifestyles, and how she could combine her imperialist interests and some aspects of the anthropological "going native" attitude. But no matter what, she would always bring on her travels proper porcelain dinnerware and have her table set in style in every tent.

The biography is carefully researched and vividly written but it bothers me that it doesn't include any theory. This is where the academic perspective becomes a burden: one would expect at least a few references to Edward Said, some aspects of the colonized "talking back" to the representatives of the Empire.

Biography is becoming a difficult genre for me to read. This autumn, I've read less than for ages, and the little value time I have for reading, I prefer to use it on fiction or poetry. Autobiography is another matter, because it rarely involves heavily researched archive materials. I have never thought of writing anyone's biography, so I can't understand the writerly passions involved in it. Georgina Howell is a first-class biographer, with a distinctive voice and determination to make sense of another woman's life, but something is happening inside me - I cannot finish the book right now. If I do, I might write a proper review.

Sunday, 11 November 2007

Selkokielen saloja

Sain viime viikolla käsiini tutkijakollegani Saraleena Aarnitaipaleen kirjoittaman selkokielisen romaanin Toinen toisilleen (BTJ Kustannus, Tampere, 2007). Romaani on tarkoitettu suomea toisena kielenä opiskeleville aikuisille maahanmuuttajille ja se kertoo suomalaisen kirjastonhoitajan Siljan ja afganistanilaisen aikuisopiskelijan Mirzan romanttisesta kohtaamisesta Tampereella tässä ja nyt. Olin ilahtunut siitä, että joku ylipäänsä on keksinyt kirjoittaa erityisesti maahanmuuttajille aihepiireistä, jotka ovat heille läheisiä - tämä on kulttuuriteon lisäksi poliittinen teko, viesti kustantamoille uudenlaisten tekstien tarpeesta. Lisää tällaista!

Romaani on kerronnaltaan raikas ja ennakkoluuloton, siinä korostuvat reaalimaailman kokemukselliset erot hyvinvoivan pohjoisen ja ns. "lähtömaiden" ja pakolaisleirien niukkuuden ja turvattomuuden välillä. Kantaaottavia momentteja on paljon, ne liittyvät ennen kaikkea työmarkkinoiden avoimeen rasismiin ja b-lupalaisten asemaan yhteiskunnan totaalisina ulkopuolisina. Romaanissa törmäillään vahvassa humalatilassa ja sivuhenkilöinä on venäläinen lesbopari, jotka päätyvät odottamaan vauvaa. Silja kamppailee syömishäiriöiden ja työpaikkakiusaamisen kanssa; myös hänellä on rankka historia eikä esiinny maahanmuuttajien keskuudessa pelkkänä epäitsekkäänä hyväntekijänä.

Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Aarnitaipaleella on selkeä pedagoginen näkemys lukijakuntansa täysvaltaisuudesta ja aikuisuudesta: mikään asia suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole sellainen, etteikö siitä voisi keskustella myös vasta tulleiden maahanmuuttajien kanssa.

Kaikki tämä tekee kirjasta erilaisen kuin mitä normaalit suomen kielen oppimateriaalit sisältävät: kirja purkaa tiettyjä yhteiskunnan normatiivisia kuvastoja, ei pelkää lähestyä arkoja aiheita sellaisina kuin ne esiintyvät. Luen tätä romaania samaan aikaan, kun Syyriassa vaahdotaan Leena Landerin romaanin arabiannoksen ympärillä ja pohdin, onko esimerkiksi eurooppalaisen lesboparin arjen esittäminen loukkaavaa joidenkin muslimiryhmien käsityksille perheestä. Kun lesboromaanit saattavat kuohuttaa kristittyä fundamentalistisiipeä ihan täällä kotimaassa, kuinka tällaisille representaatioille käy muunuskoisten maahanmuuttajien parissa?

Tätä voi vain testata, viedä kirjaa luettavaksi erilaisille ihmisille. Ainakaan kirjaa ei kannata etukäteen tuomita liian "radikaaliksi" -voi olla, että juuri seksuaalisuuteen ja perhe-elämään liittyvät erimielisyydet motivoivat maahanmuuttajia keskustelemaan enemmän suomeksi suomalaisten ja muunmaalaisten ulkomaalaisten kanssa enemmän kuin keskustelu KELA:n etuuksista.

Päähenkilöiden välinen rakkaustarina on miedohko, heteroseksuaalinen ja viaton, se ei kesyydellään loukkaa kenenkään tunteita, mutta saattaa jättää lukijan odottamaan vahvempia käänteitä. Romaanin sivuhenkilöistä taas löytyy suurempaa särmää, heidän rosoisuutensa yllättää positiivisesti - Aarnitaival osoittaa, että selkokielelläkin voi saada aikaan psykologisesti monimutkaisia henkilöhahmoja.

Romaani ei ole liian helppo, sen sanavarasto on paikoitellen hämmentävän rikasta ollakseen romaani maahanmuuttajille. Selkokieli näkyy enemmän lauserakenteissa ja kieliopissa. Toinen toisilleen soveltuu keskitason opiskelijoille (mikä on keskitaso?), niille, jotka seuraavat jo itsenäisesti suomalaisia medioita ja ovat jo olleet lukuisilla kielikursseilla ja työharjoitteluissa. Sitä voi käyttää sekä lukemistona kurssilla tai markkinoida itseopiskeluun.

Wednesday, 31 October 2007

(Inter)national novel writing month

I got inspired, goddess forbid, by something each and every one of us should avoid: NANOWRIMO, the writing month project in which one should come up with 175 sheets or 50 000 words of prose within the month of November. I'm overloaded with other jobs, and I happen to have quite a spartan weekly schedule nowadays - how on earth am I going to fit novel writing in this life?

If anyone else gets inspired, the weblink to the project is:
www.nanowrimo.org

See you there!

Tuesday, 30 October 2007

Painonnoston estetiikasta

Kaunokirjalliset teokset neuvostoajan painonnostosta jahtaavat minua. Luen tänä vuonna jo toista. Aloitin kauden jo keväällä Zinaida Lindénin huikealla romaanilla Ennen maanjäristystä (2005), jonka ruotsinkielinen alkuperäisteos sai samana vuonna Runeberg-palkinnon. Tarina Suomessa asuvasta venäläisnaisesta ja olympiatason painonnostajasta, jotka tapaavat Tolstoi-junan ravintolavaunussa ja mies kertoo naiselle matkan aikana elämänsä tarinan.

Lindén on ilmiömäinen kertoja, paikoitellen jopa poeettinen, ja hänen juonenkäänteensä ovat lievästä Sovjet-nostalgiasta huolimatta epätavallisia. Romaanin päähenkilö, entinen painonnostaja Ivan päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen sumopainijaksi Japaniin, jossa hänelle aukeaa uusi maailma, uusi mahdollisuus ylittää omia rajoja. Kaikki tarinassa on jatkuvassa liikkeessä. Kertomus lonksahtee eteenpäin kuin turkoosit rautavaunut. Se kutsuu mukaan pitkälle matkalle Siperian yli ja soveltuu siksi erinomaisesti kaikille matkakuumeisille.
Erityisen otettu olin siitä, että kategorinen "maahamuuttajanainen" on oppinut toisen kotimaisen kielen niin sujuvasti, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Uusi romaani Kirjeitä Japanista (2007) tuntuu jatkavan samaa kolmen kulttuurin välistä vuoropuhelua.

Olisin jättänyt Lindénin romaanin muistojen arkkuun kirjoittamatta siitä mitään, ellen olisi äskettäin törmännyt toiseen kaunokirjalliseen teokseen, missä myös käsitellään neuvostoliittolaista painonnostoa. Latvialais-kanadalainen David Bezmozgis on kirjoittanut puoliomaelämäkerrallisen novellikokoelman Natasha (2005), jossa myös muistellaan samaa hypnoottista voimalajia. Lindénin ja Bezmozgisin teoksissa on kummassakin painonnostajia, jotka nauttivat huomattavista materiaalisista eduista edustaessaan suurta ja mahtavaa - he pääsevät länteen ostamaan farkkuja ja kalliita merkkipaitoja koko suvulle. Urheilijan sosiaalinen status on järkkymätön. Aktiiviuran jälkeen hänelle yleensä järjestyy lupaava ura valmentajana tai urheilun hallinnossa.

Bezmozgis vetää painonnostaja-KGB-parodiansa pidemmälle kuin runollinen Lindén - hän pilkkaa urheilijoiden vartijoita, jotka tekivät kisamatkoilla mitä tahansa päästäkseen kunnon hammaslääkärille. Autot odottavat urheilijoita aina ovella, vaikka aamuun asti, sillä urheilijoiden loikkaaminen länteen on jatkuva riski. Kanadassa asuvat maahanmuuttajat ovat jo melkein unohtaneet, miltä tuntuu olla jatkuvan valvonnan alaisena. Bezmozgisilla on terävä tapa havainnoida itään ja länteen liittyviä stereotypioita ja myyttejä - jos pilkka osuu omaan nilkkaan, se on aina pilkkaa sisältä päin. Jos siis sovjet-kansalaisten kultahampaille nauretaan, se tehdään hyväntahtoisessa hengessä.

Bezmogzisin Latviasta Kanadaan loikanneet juutalaispakolaiset ovat tuoneet mukanaan jopa neuvostoaikaiset emalimukit ja puudelit - minua miellyttää näissä kertomuksissa pienet yksityiskohdat, piikikkäät havainnot. Latvian juutalaisia ei ole suurkaupungissa pilvin pimein, he erottuvat muista entisistä neuvostoliittolaisista ja muista juutalaisista - kirjan perheellä on vain kourallinen lähisukulaisia ja yksi ystäväperhe, jonka kanssa seurustellaan päivittäin. Perhe asuu Toronton halvimmissa kortteleissa Bathurstin ja Finch-katujen risteyksessä ja maksavat ylimääräiset 20 dollaria vuokraa, etteivät satu samaan taloon ei-juutalaisten venäläisten kanssa.

Jos on nähnyt elokuvan Lilja4ever, novellikokoelman nimikkotarina "Natasha" tuskin kolahtaa. Se on tarina teinitytöstä, joka joutuu muuttamaan Moskovasta äitinsä kanssa Torontoon asumaan uuden aviomiehen kanssa. Tyttö on tienannut Moskovassa hyvät rahat pornotähtenä ja vihaa uutta maata, jossa ei eletä samalla intensiteetillä kuin kotona. Natasha päätyy harrastamaan seksiä kaikkien miesten kanssa, päähenkilö Markin, joka on hänen uusi serkkupuolensa, Markin huumediilerin ja jopa isäpuolen kanssa. "Natasha" vain toistaa venäläisnaisiin liittyviä stereotypioita, se ei kuljeta lukijaa uusiin paikkoihin eikä järkytä poliittisesti kuten Lukas Moodysson onnistui elokuvallaan tekemään.

Minua puhutteli tässä kokoelmassa eniten tarina "Minyan", jossa kahden vanhan juutalaismiehen homosuhde paljastuu vasta toisen hautajaisissa. Mitä miesten yhteisö synagogassa lopulta merkitsee, ja kuinka rabbi voi hyväksyä kaksi homomiestä sisäpiiriinsä epäilyistään huolimatta, koska ilman heitä kymmenen miehen minyan-rukouspiiri ei koskaan täyttyisi. Vanhukset ovat saaneet asua samassa palvelutalon yksiössä vuosikaudet, nukkua samassa parivuoteessa vedoten toisen varattomuuteen.

En tiedä, onko Kanadassa jo erillisiä sateenkaariväen senioriasuntoja, mutta David Bezmozgis ainakin osaa kohdata aikansa haasteet alleviivaamatta itsestäänselvyyksiä (paitsi prostituutioon ja muuhun naiskauppaan liittyviä). Pienten vihjeiden kautta hän kirjoittaa suurempaa sosiaalihistoriaa kuin äärimmäisyyksiin asti politisoitunut queer-tutkija koskaan onnistuisi tekemään. Aloittaen painonnostajista ja päätyen juutalaisten homovanhusten oikeuksiin hän onnistuu kutakuinkin purkamaan oman yhteisönsä maskuliinisuuksia tavalla, joka myös kutsuu satunnaisen matkailijan mukaan.

Monday, 22 October 2007

Kristiina Ehinin runoista

Jos haluaa aistillista ja älyllistä piristystä harmaimpaan kaamokseen, kannattaa hankkia käsiinsä
virolaisen Kristiina Ehinin kaksikielinen runokokoelma Noorkuuhommik - New Moon Morning (2007). Sen on kääntänyt englanniksi Ilmar Lehtpere ja se sai äskettäin Britanniassa merkittävän käännösrunopalkinnon.

Ehin on hämmentävän antropologinen runoilija, joka yhdistää suomalais-ugrilaisia ja kaukaisempia, Siperiaan viittaavia folklore-elementtejä, Neuvostoajan lapsuusmuistoja ja nykyajan ekologista pohdintaa. Hän kutsuu lukijan mukaansa Itämeren rannoille keräämään neoliberalistisia roskia, pitkille junamatkoille transsiperialaisella radalla, jonka varrella kultahampaiset mummot myyvät rahkapiiraita ja mustinta teetä. Tunnelmat, värit, tilanteet ovat kirkkaita ja omituisuudessaan hykerryttäviä: nuoruus maistuu seesamille, unet ovat ujoja ja itseriittoisia peuroja ja Neuvosto-Venäjä on tapettejen jäännöksiä vanhojen talojen seinillä - muistoja, joita ei kokonaisuudessaan voi koskaan repiä pois.

Kokoelma on kooste runoja useammasta vironkielisestä kokoelmasta, jonkinlainen poikkileikkaus nuorena kirjoittamisen aloittaneen, jo etabloituneen runoilijan tuotannosta. Ehin on vasta nyt kolmikymppinen, voimme siis odottaa häneltä vielä paljon. Myös hänen vanhempansa ovat merkittäviä kulttuurivaikuttajia Virossa, isä on myös runoilija ja äiti kääntäjä. Tarkkasilmäiset ovat ehkä nähneet hänen esiintyvän YLE:n Runoraadissa, mutta en ole koskaan muuten kuullut puhuttavan hänestä lahden tällä puolen.

Joku runoissa saa minut ajattelemaan esimerkiksi Björkin laululyriikkoja ja joidenkin irlantilaisten naisrunoilijoiden kuten Eavan Bolandin tekstejä. Ne vievät minut myös toisten merten rannoille, samalla lähelle ja kauas. Ehinin rakkausrunoissa on samanlaista outouttavaa ehdottomuutta kuin Björkin rakkauslauluissa, ne puhuttelevat lukijaa suoraan, ilman kompromissejä. Toisaalta Ehinin poliittisemmat runot, ne joissa hän pyrkii purkamaan liian yksioikoisia naiseuden ja mieheyden myyttisiä kuvastoja, muistuttavat minua Irlannista - myyttejä ja legendoja voi kirjoittaa uudelleen itselleen sopivammiksi, niiden kauneus voidaan säilyttää, vaikka ei uskoisi niiden status quota säilyttävään sanomaan. Erityisesti kultanaisesta kertova runo, "Kuldnaine", on yritys luoda jotain uutta heteroseksuaalisuudesta:

"your gold
is the husk
we shake off with a laugh
there's no point in shaping and sculpting
forgive me
you're wasting your time
one day I'll be dried up and wrinkled anyway

but never bowed"

Nautinnollisinta tässä kokoelmassa on itse viron kieli, vaikkei siitä paljoa ymmärtäisikään. Luen runoja englanniksi, yritän sitten ymmärtää yksittäisiä sanoja viroksi. Huomaan, kuinka pirun vaikeaa kääntäminen on ollut ja kieltämättä Lehtpere on tehnyt ensiluokkaista työtä. Hyvän kääntäjän on aina tehtävä runoista omiaan - tässäkään käännökset eivät ole kirjaimellisia, vaan Lehtpere on joutunut keksimään olevaa olemattomasta. Olen lukenut runoja viroksi ääneen ja maistellut sanoja, joihin voisi rakastua:

"raiperoheline
noore südame valu
kooljakollane
kaaslaseleidmisepiin"

Kuunnelkaa, kuinka omituiseksi säkeistö muuttuu englannissa:

"carrion-green
the pain of a young heart
cadaver-yellow
the anguish of finding a companion"

Kutkuttavaa, ja niin erilaista kuin suurin osa suomeksi kustannetusta runoudesta. Odotan, että saisin lukea koko Ehinin tuotannon. Näiden kautta voisi vaikka oppia viron kielen!

Wednesday, 17 October 2007

Puuhoroskoopeista

Voi tuota kelttiläistä nerokkuutta, keksiä nyt puuhoroskooppi kilpailemaan intialaisen astrologian kanssa. En tiedä, kuinka paljon muinaiset druidit ja intialaiset astrologit olivat tietoisia toistensa saavutuksista tuhat-tuhatviisisataa vuotta sitten, mutta kahden elementin, taivaan ja maan, vuoropuhelu tuntuu nerokkaalta jälkikäteen. Jos yksi selitys ei toimi, voi aina tarkistaa toisen ja tilanteeen mukaan valita, olisiko minulla tänään puu vai tähtimerkki...

Olen suomea-toisena-kielenä - opetuksessani käynyt viime aikoina opiskelijoiden kanssa läpi suomalaisia havu- ja lehtipuita. Opetuksen kevennykseksi vein luokkaan kelttiläiset puuhoroskoopit. Osa opiskelijoista tunsivat merkit hyvin etukäteen, sillä Venäjällä kaikki tulevaisuuden ennustaminen ja okkultismi saavat aivan eri mittasuhteet kuin Suomessa. Kun googletin englanniksi sanan "tree horoscopes", löysin enemmän venäläisiä osumia kuin englantilaisia tai irlantilaisia. Koskaan Irlannissa matkustaessani tai irlantilaisiin törmätessäni puumerkit eivät ole tulleet puheeksi. Luulen, että puiden palvonta liittyy Venäjällä shamanismin uudelleennousuun ja kelttiläinen perinne sulautuu vaivattomasti paikallisiin.

Sain selvää, että olen itse jasmiini. Se oli ihana löydös, paljon parempi kuin tähtimerkkini skorpioni, jonka kuvauksesta en ole aina löytänyt itseäni. Jasmiini pitää kiinni riippumattomuudestaan ja viihtyy parhaiten lasten seurassa. Orientalisti minussa hyppii riemusta - mikä kaunis, herkkä ja runollinen merkki!

Miksi ihmisten eroja ei voisi tulkita maasta käsin? Eikö puuhoroskooppi ole maailmanselityksenä aivan yhtä pätevä kuin astrologia? Minua miellyttää puuhoroskoopeissa merkkien läheisyys ja lähestyttävyys. Vaikka jasmiini ei kasvakaan Suomessa kuin trooppisissa kasvipuutarhoissa, silti puuta on (edes ideoiden tasolla) helpompi halata kuin tähtiä. Voimme jutella puiden kanssa päivittäin, olla yhteydessä niihin aivan eri tavalla kuin tähtien. Varsinkin kaupunkien valosaasteessa yhteys tähtiin on katoamassa. Nykymaailmassa on siis helpompi muodostaa henkilökohtainen suhde puumerkkeihin kuin tähtimerkkeihin.

Siperiassa ja Irlannissa puilla on aivan erityinen merkitys. Uskotaan, että puut muistavat asioita vuosisatojen päähän ja että suhteella puiden kanssa voi olla myös parantavia vaikutuksia. Kuunnelkaa vaikka 90-luvun pop-ikonia Enyaa, niin pääsette jyvälle. Menee New Ageksi ja hissimusiikiksi, mutta menköön. Kaamosaikana elämänkevennystä kaivataan.

Tuesday, 16 October 2007

Forugh Farrokhzad: spitaaliset ja elävä kuva

Kävin tänään katsomassa iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvista tehdyn animaatioelokuvan Persepolis. Se on niitä ikimuistoisia elokuvia, jotka saavat katsojan itkemään ja nauramaan samaan aikaan, vellomaan ihastuksen ja epätoivon maanis-depressiivisillä aalloilla. Katsoja oppii moshaamaan Iron Maidenin tahtiin ja samalla hän miettii lännen ja idän välisiä suhteita yhtä syvällisesti kuin lukemalla postkoloniaalin teorian klassikkoja. Nostan hattua sarjakuvataiteilijalle, joka on onnistunut menestymään omasta elämästä kertovilla kuvilla. Tuntematta kaikkia sarjakuvan genrejä uskallan väittää, että Satrapin kirjallisessa näkemyksessä on jotain todella innovatiivista. Voimme tietysti pohtia ikuisuuskysymystä, onko kenenkään kolmikymppisen elämässä tarpeeksi omaelämäkerrallista materiaalia. En olisi välttämättä jaksanut lukea Persepolisia pelkkänä tekstinä. Mielestäni Satrapin vahva kuvataiteellinen näkemys pelastaa tarinan, joka on yhteinen monelle lännessä asuvalle iranilaiselle naiselle ja jonka moni meistä on saattanut jo kuulla, jos on ollut tekemisissä sieltä päin tulevien maahanmuuttajien kanssa.

Satrapin siivin innostuin taas palaamaan Iranin historiaan, siihen kappaleeseen, jossa kerrotaan kapinallisista naisista. Ihastuin jo vuosia sitten runoilija Forugh Farrokhzadin (1935-1967) tarinaan ja joihinkin runoihin, jotka oli käännetty englanniksi. Myös Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut hänen runojaan persialaisen nykyrunouden kokoelmassa Vain ääni jää (1999, WSOY). Forugh kirjoitti suorasukaisesti, tukeutui modernismiin kaataen monia persialaisen runouden normeja. Hän kirjoitti kuten eli, kiivaasti ja raivokkaasti, repien rikki oman yhteiskuntansa kaksinaismoraalia sisältä päin.

Farrokhzadin elämäkerta paljastaa, ettei hän ollut pelkästään kuuluisa runoilija, eronnut nainen ja feministinen kapinallinen, vaan myös kulttuurintutkija. Hän oli kiinnostunut Iranin maaseudusta, paikallisista kulttuureista, luku-ja kirjoitustaidottomista kylistä, jotka olivat kaukana hänen omasta elämänpiiristään ylempään keskiluokkaan kuuluvan teheranilaisperheen vesana. 1950-luvun lopulla hän matkusti Englantiin opiskelemaan elokuvaa ja palasi sieltä Iraniin tekemään dokumenttielokuvia. Kuuluisin niistä oli palkittu "The House is Black", joka kertoi syrjäisen lepraparantolan arjesta.

Näkemättä elokuvaa haluan väittää, että elokuva on äärimmäinen runo, sen viimeinen terminaali. Ehkä oman aikansa Iranin poliittisessa ilmapiirissä Forugh koki, ettei saanut kaikkea sanottua pelkin sanoin, että elokuva voi viedä katsojan tehokkaammin oman aikansa marginaaleihin, sinne, minne Teheranin valtaapitävien maastojeepit eivät koskaan uskaltaneet ajaa. Matkustamalla elämään kuolemansairaiden pariin Forugh rikkoi suurempia rajoja kuin seksuaalimoraaliin liittyviä -hän kirjoittaa etnografisen runon poissulkemisen politiikasta siinä vaiheessa, kun suljettujen sukupuolella ei enää ole niin suurta väliä.

Marjane Satrapin sarjakuvarunossa itsenäisen naisen ainoa varteenotettava tulevaisuuden vaihtoehto on muutto Länteen; Forugh Farrokhzad, joka eli shaahin länttä ihannoivassa järjestyksessä, pystyi taistelemaan kuolemaansa asti järjestelmän sisällä. 2000-luvulla Farrokhzadista on tullut iranilaisen nuoren polven kulttuuri-ikoni, feminismin ja sananvapauden pioneeri. Teheranin liberaali nuoriso kokoontuu hänen haudalleen joka vuosi viettämään muistopäivää. Erityisesti diasporassa asuvat iranilaiset järjestävät Farrokhzad-seminaareja, lähin esimerkki löytyy Ruotsista, jossa äskettäin pidettiin Forugh Farrokhzad-elokuvamatinea. Farrokhzadin elämä on inspiroinut uusia elokuvaohjaajia tekemään dokumentteja feministin elämästä, mutta jo 60-luvulla Bernando Bertolucci teki dokumentin elävästä runoilijasta.

Luenpa Farrokhzadin säkeitä millä tahansa osaamallani kielellä, runojen elävä voima vetää aina jalat alta. Nämä säkeet jatkoivat elämistä läpi Iranin vallankumouksen tiukimmat sensuurit; aina löytyi mustan pörssin kauppiaita, jotka möivät Farrokhzadia tiskin alta. Teheranin Lolitat sikseen, ajatus mustan pörssin runoudesta piristää kummasti aina. Kielletty laulu soi aina asteen kirkkaammin kuin sallittu.

Tuesday, 9 October 2007

Puuterintekijän päiväkirjasta

Viime viikkoina lohtulukemistooni on kuulunut amerikkalaisen antropologin Hortense Powdermakerin klassikkoteos Stranger and Friend (1966), joka on koristanut hyllyäni vuosikaudet avaamattomana. Hankin sen Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä ja olen suunnitellut sen avaamista vuosikaudet. Tänä syksynä toteutin suunnitelmani. Opetan feminististä etnografiaa ja olen ottanut projektikseni sisällyttää kurssiin ainakin mainintoja antropologian klassikoista.

Powdermaker (1896-1970) oli juutalainen toisinajattelija, joka jo nuorena tyttönä kapinoi perheensä porvarillisuutta vastaan äänekkäästi kannattamalla sosialismin perusajatuksia. Nuorena tyttönä ennen yliopisto-opintoja hän työskenteli vuosikaudet tekstiiliteollisuudessa ammattiliittojyränä ja opiskelujen aikana hän siirtyi Lontooseen, harrastamaan London School of Economicsiin uutta ainetta, sosiaaliantropologiaa. Professori Bronislaw Malinowski ei pitänyt siitä, että hän kertoi seminaarissa opiskelevansa harrastuspohjalta - kaikkien opiskelijoiden kuului harjoittaa antropologiaa vakavasti loppututkinto mielessä. Siksi Powdermakerista tuli antropologian tohtori, eikä hän katunut valintaansa päivääkään jälkikäteen.

Olen päässyt Powdermakerin kenttäkuvauksissa vasta neitsytmatkaan Papua Uuden-Guineanlle, Lesun saarelle, paikkaan, joka oli antropologin ensimmäinen "oma" kohde. Tänne hän matkusti yksin Australiasta, mukanaan ohjaajiensa Malinowskin ja Radcliffe-Brownin siunaus. Radcliffe-Brown kehotti opiskelijaansa lähettämään niin usein kuin mahdollista kalkkikopiot kenttämuistiinpanoista siltä varalta, että hän kuolee. Edellinen Papua-Guinean stipendiaatti oli kuollut kentällä ja akatemia oli jäänyt ilman arvokasta raporttiaan, kun kalkkikopiot olivat unohtuneet. Lesun saarelle tuli laiva kerran kuudessa viikossa, ja ensimmäisen kuuden viikon aikana Powdermaker suunnitteli vakavasti pikaista pakoa.

Antropologin työhön kuuluu väistämättä jonkin tason lahjojen vaihto paikallisten ihmisten kanssa. Paikalliset antavat hänelle aikaansa ja tietoa, josta hänen projektinsa on riippuvainen; olisi epäinhimillistä olettaa, että he tekisivät sen puhtaasta hyvästä tahdosta ilman vastalahjan odotusta. Siis mitä tapahtuu, kun tupakkakartongit ehtyvät ja antropologi joutuu elämään saarellaan kuten natiivit? Kun hän ei enää saa ostettua ihmisiltä aikaa, ostettua tarinoita?

Powdermaker ei aikansa lapsena ehtinyt mukaan toisen aallon naisliikkeseen, eikä hänen tutkimusotettaan voi kutsua erityisen feministiseksi. Tästä huolimatta hän kirjoittaa ruumiillistunutta, mikrotason valtasuhteet huomioonottavaa etnografiaa, jossa paikalliset naiset pääsevät subjektin asemaan. Hän kirjoittaa juhlista, joissa naiset pukivat hänet lannevaatteisiin ja tekivät kilpikonnan kilvistä asuun sopivat rintaliivit. Jos Powdermaker olisi jättänyt tanssimasta juhlissa, kuinka tämä olisi vaikuttanut aineiston keruuseen?

Tässä maailmassa ei enää ole paikkoja, jonne tutkija voisi tehdä neitsytmatkoja, ei kansoja, joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Salaisuudet ovat toisenlaisia, ihmisen sisältä löydettäviä. Fyysisissä matkoissa ei enää ole samanlaista hohtoa kuin Powdermakerin aikoina, lentokentät ikävystyttävät meitä. Siksi täytyy kysyä, kuinka voisimme säilyttää tuoreen näkökulman paikkoihin, joiden kartat on jo moneen kertaan piirretty ennen meitä, joiden tarinat on jo kerrottu ja joiden asukkaat osaavat itse puhua oikeuksiensa puolesta. Kuinka oppisimme näkemään ja näkemään taas?

Sunday, 23 September 2007

The meaning of good news?


Jyskyjärvi Meteorology Station, Russian Karelia, Summer 2007


Good news is the umbrella we keep in our bags on a sunny day - it eliminates the possibility of rain. The bearer of good news is a non-character, her fate is to be invisible because goodness is something one is not supposed to reveal in today's society. Nobody is interested in those who don't cheat, lie or manipulate others; no-one wants to hear the story of a near-perfect, lifelong marriage.

I'm interested in the theme of good news, both philosophically and from the perspective of writing fiction. I want to know what happens to people who despite societal pressures to participate in the reality tv-type collective embarrassment insist on finding good news from their everyday surroundings. What could "good news" mean, if we divorce the concept from pure naïveté? Can good news consist irony, parody, even black humour? Can we laugh at ourselves and others while telling the good tale?

As someone whose mind is pretty bipolar, I'm allergic to positive thinking fans, who think goodness is a package one can purchase on a weekend course. I'm allergic to all kinds of born-again movements, in which healing happens in a moment's thunder and lightning. I love my moments of darkness afterwards, if they don't lead me doing things I will later regret. And I think arguing is necessary in all relationships, one just has to learn the arts.

Good news for me consist of surprises. They are moments that make us see the world in fresh eyes. Instead of giving the usual body count in Iraqi bombings, I would truly enjoy reading the news: "No-one died violently in the city of Baghdad today." This doesn't mean that we should avoid knowledge about human misery, but we should keep our perspective in balance. To be distantly upset about the state of the world is always a fake position, if it doesn't lead to concrete action. To not only think about misery means that we should always try to find the loopholes to laughter, even in the midst of civil wars, oppression and hand- to-mouth poverty.

So I'm writing a story about the bearer and receiver of unusual good news in a community in which such communication is not really tolerated. The setting could be 21st century Finland or 15th century Istanbul, it could be Mao's China or a refugee camp in Darfur. I'm studying what it means to tell good news to someone who is not used to hearing anything positive about him or herself; when good news about a friendship or a blooming love affair is easily interpreted as manipulation, a cunning effort to ask something bigger in return. And what has happened to us if we automatically expect someone else's good news to be something else in disguise?

I'm starting my journey from the premise that holding good news inside as a secret is like poison, it is near-criminal in a world that is dominated by catastrophes, emergencies and emotional neglect. The main character in the story is teaching herself to tell her positive feelings about people she truly feels for, and this journey is full of unexpected pain. She believes that she'll grow up as a happy old woman this way, but there are serious obstacles to her belief when people start treating her as a creepy opportunist. Many people cut ties with her after she's showered them verbally with compliments, and her love life becomes a terrible mess after she stops acting distant and hard-to-get. Good news often leads to a public loss of face, and public courage always has a price-tag hidden somewhere. It is a story of existential loneliness and an extension in our thinking about minorities.

Suljettu osasto/Isolated ward

Ikävää sulkea ovet foorumille, jonka tarkoitus on herättää keskustelua myös niiden parissa, joita ei vielä tunne. Shivanin keittiö on nyt suljettu osasto. Tiedän, että jotkut ihanat hullut lukevat tätä, siis puhukaa minulle suoraan tai hankkiutukaa minulle blogiystäviksi luomalla itsellenne omat sivut tänne. Voimme sopia kommentoinnista kutsumalla toisemme toistemme blogeihin. Haluan ja kaipaan palautetta, mutta en voi sallia rasistista materiaalia omalla saitillani edes kommenttiosastolla.

It's miserable to close doors to a forum, the meaning of which is to raise discussions also amongst those whom one doesn't yet know. Shivani's kitchen is now an isolated ward. I know some lovely crazy people out there reading my blog, so please talk to me directly or become my Blogger friends by creating your own pages here. We can agree to become each other's commentators by inviting one another. I do want - or actually crave - some feedback, but I can't allow racist material appearing on my site, not even in the Comments section.

Saturday, 22 September 2007

Rasistisen vihapuheen linnakkeet

Olen harkitsemassa blogini siirtämistä suojatummalle saitille. On masentavaa palata tänne ja löytää joka kerta kommenteista rasistista vihapuhetta pursuavia epärelevantteja purkauksia. Niiden kirjoittaja spämmää ihmisten blogeja sadoilla eri tunnuksilla. Saatuaan jostain porttikiellon yhdellä salanimellä hän luo aina uuden. Hänellä tuntuu olevan yhden miehen pyhä sota maamme "monikulttuurisuususkovaisia" vastaan. "Monikulttuurisuususkovainen" on hänelle kuka tahansa, joka on tekemisissä Suomessa asuvien maahanmuuttajien kanssa tai ilmaisee kiinnostusta Suomen ulkopuolisiin kulttuureihin. Ja hänellä on aikaa ja rahaa värkätä satoja blogeja, häiritä hänelle tuntemattomien ihmisten sivuja järjettömällä hysteriallaan, jonka edessä Freud olisi joutunut luomaan aivan toisen kaliiberin teorian. Kutsua tätä hysteriaa "akkamaiseksi" olisi suuri loukkaus maamme naisenemmistöä kohtaan.

Jokainen Seppo Lehdon Blogspotissa julkaisema "mielipidekirjoitus", joissa hän heittää scheissea nimeltä mainittujen ihmisten niskaan, on törkeästi näiden ihmisten kunniaa loukkaavaa ja antaisi aiheen viedä kunnianloukkaussyytteen oikeuteen. Lehto pelaa likaista peliä hyökkäämällä ihmisten kimppuun suoraan puskasta. Hänen lukutaitonsa ei riitä niiden blogien lukemiseen, joita hän "kommentoi", vaan hän vain käyttää toisten sivuja oman autistisen paskapuheensa levittämiseen.

Mietin vakavasti, kuinka tälle maalle käy seuraavina vuosikymmeninä. Monikulttuurisuus ja monikielisyys ei ole Suomessa "monikulttuurisuususkovaisten" tänne väen vängällä tuoma etninen piriste, vaan poliittis-taloudellinen välttämättömyys. Me asumme Euroopan umpisuolessa ja me tulemme kuolemaan nälkään ja sukupuuttoon, jos aiomme pitää "Suomen suomalaisilla". Kaikki tulevaisuuden menestys riippuu talouselämän monikulttuurisesta lukutaidosta ja poliittisten päättäjien tahdosta katsoa kohti tulevaisuutta, ei kohti mytologista menneisyyttä, jossa puukko puhui enemmän kuin kaikki sanat yhteensä.

Olen taipumassa ajattelemaan, että äänekäs rasistis-natsihenkinen sodankäynti on merkki ihmisen torjutusta olemuspuolesta, jonka juuret ovat aina seksuaaliset. Miksi siis natseilla ei nykymaailmassa koskaan käy flaksi naisten keskuudessa? Miksi natsit viihtyvät parhaiten poikaporukoissa? Ja miksi emme pysty suoralta kädeltä mainitsemaan tässäkään maassa yhtään naispuolista maahanmuuttajien vihaajaa, heteroa tai lesboa, joka tekisi vihastaan itselleen työtä vastaavan toimenkuvan?

Vihan, pelon ja ahdistuksen politiikka sulkee kaiken inhimillisen ulkopuolelleen, kuten voitte lukea Lehdon tälle sivustolle postittamista "kommenteista". Jos annamme tällaisten ihmisten meuhkata vapaasti keskuudessamme, jos kohautamme olkapäitämme ja lakaisemme heidän vihansa maton alle toivoen salaa, että he päätyisivät joku päivä suljetulle osastolle, se merkitsee vihreää korttia avoimelle muukalaisvihalle ja rasismille.

Sunday, 16 September 2007

Counterpoints

Today I'm miserable over the fact that after many years of dreaming, I haven't even yet reached the economic status of buying my own pianogrande. Or even the cheapest Russian piano available in local music stores, which would be enough to soothe my fiercest longings. Or even a used one from the Salvation Army store. But not an electric one - the bottom line goes there.

The sudden pain was caused, of course, by Edward Said, whom I'm reading again this weekend after some months' break. Edward the postcolonial theorist who makes perfect sense, and Edward the master pianist, who developed his methodological notion of contrapuntal reading while listening to Glenn Gould. Both men could be identified as masters of endless variations of a single theme.

The beginnings of contrapuntal reading could be traced from Said's dramatic biography. As a Palestinian exile in the US, his whole life was haunted by the idea of displacement. Said had no single home, but he had spent his childhood between Cairo, Jerusalem and his ancestral village in Palestine. New York was his most permanent home, and Columbia University the intellectual centre of his activities, but he never stopped writing as an exile. The benefit of this position was that it enabled Said to keep on resisting dominant patterns of thought, and dominant ways of reading a literary text. To read contrapuntally is not only to look at what went into the text but to learn to listen to its inner contradictions, and particularly silences. It is always more interesting what the text doesn't say than what it says. Here Said acknowledged indebtedness to French poststructuralist thought, particularly Foucault and Althusser. What was special to Said's understanding was the methodological rigor, his insistence that combining the intellectual energy of big poststructuralist theorists can produce a reading strategy - a strategy that can be applied in empirical studies. Said doesn't leave his students helpless - he always manages to offer ways of working in real life. Whether one agrees with his practical approach or not, at least within the realm of postcolonial theory one should notify that there is at least one iconic figure who was never hopelessly difficult. One can have the illusion of getting inside Said's head by doing some extra studies on his key informants (varying from Shakespeare, Kierkegaard, Gianbattista Vico, Gramsci, of course Marx and Engels, Frantz Fanon, Raymond Williams etc. etc.). The same cannot be said about the other two iconic postcolonial writers, Gayatri Spivak and Homi Bhabha. Not even swallowing a few university libraries helps to get you there.

Said's metaphor of "worldliness" explodes all attempts to form narrow academic ghettos, area studies or think-tanks. He means seriously that all students, disregarding their field, should have some basic knowledge of both Arabic poetry and the classical European novel. When I started reading Said in the 1990s I was overwhelmed and enthusiastic about what he promised in Culture and Imperialism (1993): it is indeed possible to read Jane Austen from a postcolonial perspective, and one can put William Butler Yeats, Faiz Ahmed Faiz and Aimé Césaire side by side and find common elements of resistance in their works. When working with Said, I remember promising myself that I'm never going to become a single issue or area specialist, that such a self-definition would be an eternal burden. I think I've kept the promise so far - my interests keep changing with the flow of time and through encounters with people.

In private life, I'm currently more interested in Said's literary theoretical texts rather than the highly politicized ones such as Orientalism. I find the literary critical pieces inspiring from the perspective of creative writing. As a wannabe writer of fiction, like most amateurs, I am stuck with hundreds of budding stories, which I always have the energy to work for the maximum time of two nights. What he writes about beginnings is truly soothing: the novel is an institutionalization of the human intent to begin. So one never knows which one of our many beginnings carries the jackpot. I believe that one day one of my budding beginnings will have the narrative force to run to its conclusion, that the best stories always write themselves through the body of the author.

PS: The image was downloaded from Salon Magazine's website. Please notify me if I've done wrong - I don't know if it is common property or not.

Thursday, 13 September 2007

Vaaleanpunaiset munat

Vietnamissa, ennen kuin kansalla oli varaa leipoa kakkuja, oli tapana juhlistaa lasten syntymää tarjoamalla koko kylän väelle keitettyjä kananmunia. Munat värjättiin vaaleansinisiksi tai -punaisiksi riippuen lapsen sukupuolesta. Eilen aloitin urani vapaaehtoisena suomen kielen opettajana ikääntyville maahanmuuttajanaisille. Toinen kursseistani alkoi kananmunajuhlilla.


Munan symboliikka on universaalia, siinä on jotain, mikä ylittää kulttuuriset detaljit. Me myös maalaamme munia, meillä on tuoreessa muistissa historia, jossa voita jatkettiin munahakkeluksella, yksi perinneruoistamme, karjalanpiirakka munavoilla, yhdistää riisin ja kananmunan. Mitä vastasyntyneen äidille on viety rotinoiksi, siinä on varmasti paljon yhteistä vietnamilaisten käytäntöjen kanssa.


Naisten ilo oli niin hersyvää, ettei minulla ollut varaa siinä tilanteessa laittaa kriittisen feministin silmälaseja päähäni ja kysyä, miksi tytön väri on kaikkialla vaaleanpunainen. Mitä pinkissä sitten on vikana, voisi kysyä vastakysymyksenä. Miksi ruotsalaiset miehet pukeutuvat mielellään pinkkiin kauluspaitaan siinä missä suomalaiset miestenvaatekauppiaat tietävät pinkkien paitojen päätyvän löytökoriin kuukaudessa? Onko pinkki muutakin kuin Barbie-maailmaa ja donitsien ylitsepursuavaa kuorrutusta? Tässä vaiheessa idolini Tori Amos varmaan kysyisi, mitä on pinkin alla (yksi hänen levyistään on nimeltään Under the Pink).


Pidän vaaleansinistä yhtä herkkänä värinä kuin vaaleanpunaista, liitän siihen samanlaiset unelmat, samanlaisen herkkyyden, viattomuuden ja koskemattomuuden kuin pinkkiin. Vaaleansinisessä ei ole tippaakaan äijäkulttuuria, se ei pullistele eikä näytä habaa.

Värit ovat värejä, jokaisen värin tehtävä on rikastuttaa tätä maailmaa, eikä mikään väri sinänsä voi olla ihmisen elämää rajoittava. Ongelman tuotamme me ihmiset, meillä on tapana koodata värimme suurilla merkityksillä, liittää niihin attribuutteja, jotka elävät omaa elämäänsä tässä sfäärissä, jota kulttuuriksi kutsutaan. Kun värit alkavat rajoittaa elämää esimerkiksi sukupuoleen liittyvien merkitysten kautta, silloin olemme menettäneet jotain ihmisyydestämme. Ongelma ei ole se, jos tyttövauva puetaan vaaleanpunaiseen potkupukuun, vaan se, jos tyttöyteen ei enää voi lukea myrkynvihreä-mustaraitaista asua.

Menipäs semioottiseksi, mutta menköön. Hauskaa oli ja naurettiin paljon, kaksostyttöjen kunniaksi, joista varmasti kasvaa upeita ja arvonsa tuntevia naiskansalaisia.

Sunday, 9 September 2007

Turkish delights and postcolonial theory


Last week I visited Turkey for the first time in my life. Everything about Istanbul was mind-blowing, sophisticated and intriquing, but due to some extra-curriculum stress not caused by Turkey or the conference I visited, I came home devastated by the usual stomach flu, peppered with high fever, and basically had to take the whole week off.

Today is the first clear day I see after Istanbul, and tomorrow I'll start my lectures on Postcolonial Theory. This is already the second full course I give on the topic and xnd introductory lecture. However, I don't rely on last year's notes , they seem totally flat and outdated, as usual, so I have to start creating a new Product from the scratch.

In a panicky situation like this, one has to use the sassiest tools available. Yesterday, when I was still holding on to tables and chairs in waves of dizziness, I managed to read a truly clear-headed article by Irad Malkin (2004), "Postcolonial Concepts and Ancient Greek Colonization", in which he re-read the history of Greek city-states through the "middle ground" metaphor, which has also become fashionable in postcolonial theorizing, alongside with "creolization", "hybridity" and "contact zones". As a metaphor, "the middle ground" seems most suitable for any research approaches focused on narration and memory.

One of the great differences between Greek colonies and later European settlements was, of course, the polytheist-monotheist-axis: it is often not emphasized enough in postcolonial theory that most European imperialist projects were deeply Christian projects, and without the deep-seated "civilizing mission", or need to convert the poor heathens, European conquests may have had dramatically different agendas. Malkin, from his classical Mediterranean Civilizations"perspective, has the ability to shake postcolonial theory's conceptual domino game to unexpected horizons.

Today I got inspired by a visit to theorist-novelist Amitava Kumar's blog (www.amitavakumar.com), where I was hinted to get new novels to read and heard the sad news of a brilliant Indian woman writer, Qurratulain Hyder's, passing away. First I got to know about Kumar by reading his book Passport Photos (2000), which is a fascinating combination of theory, fiction and photography. It always warms my heart to find another academically based writer, who is not afraid to keep his writerliness in the closet, who has the ability to let go at least of some layers of conceptual snobbery. So I've been an on and off visitor in Kumar's blog for a couple of years now. In class, I use Kumar (alongside 10-20 other names) as an example of academic writing that can be also aesthetically pleasing and inspiring.

Malkin reminded us of the historical Mediterranean continuum towards the Black Sea, which was not considered as the frightening Other by the Greeks, but a part of oikoumene, the "inhabited" world. This commonness, the lack of epistemological barriers, between the East and West, came somehow flesh to me during the few days in Istanbul. When looking at the mosaics designed in the honour of Alexander the Great, I was reminded of the blonde and blue-eyed Pakistanis I met some years ago, who claimed ascendance from the great Greek forefather and his armies. The same kinds of shivers of recognition from the past happened in Istanbul, too.

All this crystallized on the last night in a discussion with two sophisticated carpet sellers, who were able to give to me the basic information I wanted to find about the Mevlevi Sufi Lodge. Now I know where to find the most knowledgeable young dervish in town, and where the buses to Konya leave. The many possible Silk Roads opened up in front of me. The Sufi wisdom is to pick the road in full consciousness, and to make one aware of the possible consequences of one's choice - but the sweetness about it is that you have absolutely no say about the stops on the way. And the final stop is the ultimate mystery.

Wednesday, 5 September 2007

Speechless in Istanbul

Bosphorus from the boat, August 30


Sultanahmet Gallery, August 31

The Blue Mosque in the afternoon, September 1

Tuesday, 4 September 2007

A Finnish racist has found my blog



It looks like one of Finland's leading racist, anti-immigrant NON-thinkers Seppo Lehto has found this site.

He argues that I should also find as my argument "Finland for the Finns" and that he is laughing at my profile.

A brief glance at his own website confirms my deepest fears about publishing in Finnish at Blogspot: there is no monitoring whatsoever, because no-one at the Blogspot administration understands the Finnish language. He would get thrown out immediately from any Finnish service providers sites. I checked the Blogger ethical rules, and although hate speech is strictly forbidden, Blogger makes it extremely difficult to complain about abusers.

Throughout his entries, he engages in violent verbal abuse against "the niggers" and "the ähläms" - the imagery is psychotic and repetitive, dull and draining. I don't even wish to translate in English what complete DOGSHITE he has managed to produce. After such a bitter slap in the face, one is reminded that anti-racist battles have not even yet begun in this country, and that the most extreme figures indeed seem dangerous for the national health.

And how is it so common in this country that these racist paranoias are connected with another unbelievable slogan, "Bring us Back Karelia"? Whose Karelia? Who the HELL are us?

Thursday, 23 August 2007

What is passion?

In the Aristotelian rhetorics, passion equals to pathos, a mode of speaking opposed to ethos and logos. Speaking passionately, raising feelings. Listening to a lecture this week, I was suddenly asked how I understand passion, and the question struck me truly.

Passion is not simply knowledge or feeling, it's a way of being in this world wholeheartedly, deeply. I think people of all cultures, walks of life and temperaments can be passionate, their ways of expressing passions just differs. There are shy and quiet Pasionarias, and there are those who talk for hours foam coming from their mouths. There are passionate lovers and passionate miniature railway collectors, passionate gardeners and passionate militarists - what matters is the degree of devotion to one's passion: the long hours devoted to cultivation, the risks, the obstacles, the small pleasures, the sweetness of success after hard work and struggle.

Passion is mostly about faith, and quite much about spirit. It means trusting in the constant emergence of life, walking barefoot and admiring the weakest buds, talking equally to people and flowers, the visible and the invisible. A passionate person is sensitive to the fact that our everyday life consists of endless choices, and that small choices may matter more than big ones. When we breathe well and stop to think for a second before saying possibly catastrophical things, then we are walking on the path of passion. When we are able to focus on the essentials in our lives, when we feel our day hasn't been wasted, but we have done something to build on for tomorrow, then it's probably been a passionate day. And the wonder of waking up to the sound of fairy tinkles in our ears, that's even better.

The Persian poet Rumi's slogan was: "To hear the song of the reed, everything you have ever known must be left behind." These words are my wallpaper, the kind of phrase that translates to me every day in a different way. In relationships it means that you can't build lasting love without having courage to let go of past affairs - and we cannot expect to enter love with too many pieces of unclaimed luggage. In writing and other creative work passion means that every day is a promise, and the reed orchestra plays within only if we allow the unexpected to call in. I don't know much about other arenas, as my biggest passion seems to be writing with love, but my idea of devotion is crystallized in the figure of the swirling dervish: endless circles in the worship of the Beloved.

When the lecturer asked me about passion, all I could answer at that moment was that I understand passion not only as neverending talk but the ability to sometimes remain silent, and the skill to make this busy world quiet down, when necessary. Most people would argue that silencing people is totalitarian, and the end of politics, but I think the most political thing one can do nowadays is to calm oneself and others down, to make us stop running, buying things we don't need, getting hyped in the media, drunk by our own power, uninterested in the powers of others.

Being silent together with others is the biggest intimacy one can think of, the greatest honour you can give to the ones you love. And then, after silence, let's play some music that lifts us up.

Thursday, 16 August 2007

Kun Shivani otti rastat




















Miksi koskaan kiljuimme riemusta,
miksi ikinä tanssimme häitä,
meidän lintumme
lensi pesästä ja
hän lensi
kauas pois

Mistä astrologit kirjoittivat,
mitä kartoistaan lukivat,
että lintu naisi
jumalan ja
toisi sukuun kunnian

Kaikki päivät
he tanssivat
toreilla ja
viidakkokeihäs palaa


Kaikki yöt
he riekkuvat
katoilla ja
räkättävät turhaa

Vesipiippuja ja
paiseita,
tukka täynnä
märkää villaa

Lemmenpesäkin
pelkkä laatikko,
jonne sateet
saapuvat suojaan

Tuesday, 14 August 2007

Kanada tulee käymään


Ehkä Kanada tulee käymään tällä viikolla.

Mieleni seikkailee päivittäin mitä eksoimmissa paikoissa,
mutta kun kuulen sanan Kanada,
olen täynnä ristiriidatonta mielihyvää,
johon ei liity antropologinen uteliaisuus,
ei poeettinen draivi,
ei eroottinen lataus,
vaan joku lapsellinen Peek-a-boo,
joka saa koko kehon hytkymään.



Ehkä Kanada tulee käymään, mutta
pelkään pahoin,
mitä vierailu saa aikaan.

PS: Kirjoitelman tarkoitus oli opetella kuvien lisääminen Bloggeriin. Jos onnistuin, saatte lisää Kanadaa loppuviikkoon mennessä!

Sunday, 12 August 2007

Outrageous writing (Thrity Umrigar: The Space Between Us)

There are writers primarily motivated by beauty and other writers by social justice. There are writers burning with desire to explain their unknown culture to the outside world, and other writers writing from within that culture, focusing rather on what can be universally understood as social. Thrity Umrigar (b. 1961) is a social writer, who in an interview claims to write mainly of issues that cause in her rage and fury. The first such issue in The Space Between Us is class, which even in highly divided India remains an unspoken territory.

Although it took her only six months to complete The Space, Thrity Umrigar started writing her second novel in her mind already as a teenager. She was a self-proclaimed socialist since early teenage and rebelled against her relatives' ways to treat the servants. The first novel, Bombay Time, seems to be thematically interrelated, as a saga of the life of a middle-class Mumbai apartment building and its inhabitants. The Space is also situated in Mumbai, as a story of a mistress and maid. The protagonist is an elderly slum-dweller, Bhima, who travels daily to work for Serabai, a middle-aged widow living with her married daughter and son-in-law. Serabai's family belongs to the Parsi minority of India, an ethnic group originating from Persia, who escaped Muslim religious persecution, settling down in India ca. a millennia ago. Umrigar, herself a Parsi, does not write from a particular Parsi perspective as her more inward-oriented Parsi colleague, Bapsi Sidhwa, does. As a writer, her voice is more worldly than Sidhwa's; she seems to have worked out the issues of communal memory and belonging for herself before setting out to write. In a refreshing way, The Space Between Us, is not about minority rights or identity politics.

The protagonist Bhima is a lower-caste Hindu, which is not really a group denominator in India - Bhima's position in society is rather marked by the facts of her slum residence and lack of education. The space between the two women is not a gap both are eager to fill, but rather a space determined by hierarchical power relations and social distance. Umrigar portrays the mistress Serabai as the most benevolent and understanding employer, who even goes to the extreme of paying Bhima's granddaughter's college fees. However, this does not translate as an easy friendship across class. The notion of gratitude automatically steps in. The donor is not expected the same kind of loyalty as the recipient should express; the one who feeds can bite the hungry hand.

As class and caste are always intertwined in the Indian context, Umrigar tries to find more nuanced words to speak about the hierarchies. The keyword that feminist theorists nowadays cultivate, intersectionality, seems to be also on Umrigar's agenda. Brought to narrative, it becomes more than a mere political slogan. It becomes a way of studying details, such as why a domestic servant who has become a kind of family member is not allowed to sit on the sofa and is given separate utensils to eat with. Intersectionality helps us discover the content of "kind of, but not quite". It describes distance in people's bodies, how someone who through speech champions human rights can be disgusted by the lower class subject's ways of chewing tobacco or using foul language. Lack of hygiene, lack of sanitation. Universally, slums smell of shit. That's the bottom line.

Umrigar's "social" contains leftist messages, inasmuch as a writer based in the US and publishing through a high profile mainstream publishing house (HarperCollins) can do. She studies the possibilities of class struggle from the system within by asking, what are the limits of domestic servants' loyalty, where the loopholes for rebellion and opting out can be found. If in a country like India, there in fact are alternative jobs for illiterate elderly women like Bhima - the question is raised, but not answered. She also covers themes that are not particularly media-sexy in the neoliberalist literary marketplace: trade unionism (or its lack in India), literacy, domestic violence, abortion and HIV/AIDS (how many many HIV/AIDS-related novels or films have you come across since the higher availability of medication for patients in the West?). Her characters are not particularly politicized, not obvious change agents in their community, but people who perhaps in more ideal circumstances would have the power to mobilise others. Umrigar does not want to provide the reader easy characters, Hollywood heroines for white women to shed tears with, rather she gives us complexity, people with surprising edges. The political, then, is not demagogical, populist building of ideal types. It begins from what the reader makes out of such a novel, what kinds of afterlives it has "out there" at the street level.

As an ethnographer working with literacy issues, I admire Umrigar's courage to write from the perspective of an uneducated slum dweller. I would argue that the language she gives to Bhima is too fluent. However, the observations about class and power become crystallized, when Bhima examines her own helplessness with papers and language. Umrigar creates a pre-literate figure who is fully aware of her limitations as a worker and citizen, someone who monitors her speech in front of the more powerful and analyses her own difference from the educated in advanced ways. By living daily with the rich and powerful, she has the spectacles of reading power relations: her employers know exactly what to ask from the doctor, whereas she has never before heard the simple word "infection". The morning paper is one of the daily spaces that separates Serabai from Bhima; although Serabai sometimes reads the news out to her servant, it is the difficult words that build the gap. Bhima has, however, the meta-language to deal with her own situation. Many adults struggling with literacy problems don't.

If I were to include The Space Between Us in my teaching (which might indeed happen), it would not be a course on Indian women's writing. I find many affinities in Umrigar's writing with the African-American feminists (or some would prefer to be identified as "womanists"), who also write strongly about mixed emotions across race and class. Texts such as Maya Angelou's I Know Why the Caged Bird Sings, Alice Walker's The Color Purple, and bell hooks' various autobiographical works, would be excellent company for Umrigar's prose, with similar narrative force and political power beyond emotional identification. What happens beyond tears, what other force good literature has than to make us weep, these are the questions I would like to ask from my students. If Umrigar writes outrageously and makes also the reader outraged while reading, what is the afterlife of our emotions, where does rage lead us? Good literature never leaves us with mere phantom pain, it gives us tools to cope with everyday life and similar problems in our locality. Umrigar does this, she brings the reader from the box of tissues and boxing gloves to political analysis.

Saturday, 11 August 2007

Oh Hanif!

Oh Hanif, what a lousy fan of yours I've been! I thought I've gone through all of your writing, seen most of your films, but until last week I didn't know you've written a memoir. Since 1990, I have worshipped you, on and off. Your name even appears as an appetizer in the introduction of my PhD thesis, in a narrative of my pre-history with "all things Paki" - it was through you that British-Pakistani subcultures came alive in my mind. Both The Buddha of Suburbia and The Black Album were key novels in my growing up history of the 1990s. Lately, I have often returned to the lifeworlds of the more recent novel Gabriel's Gift, admiring your skills to write about the monotony and depression of middle age. And particularly, your sturdy grip on class questions. The politics that doesn't preach.

Secretly, my wildest dream is to learn to write a novel in your guidance. I must have read your work in that light since The Buddha of Suburbia. I would like to cause an anonymous nobody at the other edge of Europe the same kind of worshipping effect that you have caused in me. So apart from name-dropping, I've made the wise decision never to mess up my Hanif Kureishi fanhood with things academic. This is why I can still write about you, or even to you, with such pleasure now.

My Ear at His Heart (2004) is, in fact, a biography of Kureishi's father, or, more accurately, a coming of terms with the father-son relationship more than a decade after the father's death. This seems to be a universal genre in memoirs: middle-aged authors turning inwards to examine family history and pondering about the ethics of writing. If the parent is dead, the child is suddenly freed from fear of hurting the parent, but the death is also a haunting territory: when the parent is not there to give his or her approval to the writing, there is a risk of being grossly unethical. Like Kureishi asks: "What have I been doing, opening up father like this, examining, diagnosing, operating on him, so that this work feels like a cross between love-making and an autopsy?" (114)

Kureishi has clearly succeeded in his quest. He does reveal many family secrets, out of which the most painful ones are not his male relatives' likes of alcohol and extramarital affairs, but his father's lifelong dream to become a successful novelist. In a typical South Asian upper middle class manner, he dreams his dreams soaked in the classics of English literature, and his ways of writing are obsessional, pedantic and almost self-destructive. From the son's point of view, the father led a more artistic life than himself, although he became successful young and has made a brilliant career by the age of 50.

Kureishi's dad spent a lifetime working as a clerk in Pakistan's embassy in London, without diplomatic ambition as he poured all his energies to writing. The story circles around the inevitable sadness of never getting one's voice through, despite one's deep love and passion for literature. Such stories of misunderstood artists can perhaps be found in most families, so the question remains, what can the coming generations learn from them?

It seems Kureishi is writing the memoir as a gift to his own sons, who may not otherwise become interested in the complexity of their South Asian past. So what kind of gifts are there to be found in the family archives? Wouldn't it be every child's right to have a skilled storyteller parent like Kureishi as a mediator between generations? The memoir is built around the father's rejected novel manuscripts, and through reading and re-reading them, Kureishi engages in a conversation with his father - a conversation without closure, as finally there is no fundamental secret out there to be revealed.

I was reading this memoir soon after Vikram Seth's Two Lives (2005), another London-based South Asian family saga. Though fascinated by Seth's family's unbelievable connections to world history (far wilder than Kureishi's), I have not managed to finish it yet. I enjoyed the story but his way of writing didn't appeal to me directly; I had to work very hard to enter the story, and I remained in it as a polite outsider. Seth's way of memoir-writing is encyclopedic, so full of details the writer becomes easily exhausted. Kureishi, on the other hand, invites the reader right in, without recourse to distancing politeness. He has the skill to stick to the essentials, work deeper on the psyche and relationships, and weave the inner journeys together with philosophy that is not transcendental, but a kind of theory of human creativity, a theory of writing. For example:

"I came to see groups as a "third" space, between being alone and losing oneself in a large organisation. The purpose - writing - was still personal, but you saw where others fitted in." (170)

In this memoir, I particularly loved the "theoretical" bits: his relationship with Freud and Jung as introduced to him by his psychotherapist uncle, the meditations on immigration and exile, the abstractions that were never dry. The history of British left-wing and anarchist movements of the 1970s and 80s are also there, as well as a delicious element of cultural studies.

There is no perfect text, which which one would feel unanimously in harmony. For me, a satisfying reading experience always involves irritation. Here I was intriqued by Kureishi's ambivalent relationship with feminism: having dated and lived with many, he embraces feminism as a political movement and acknowledges its effect on his personal life: "If feminism released women from the exclusive maternal function, it enabled men to reclaim that place. Being a good father means being a good mother too, and more puzzlement about the respective role of both parents." (239) With this autobiographical political statement in mind, it truly puzzles me that in a literary-oriented memoir, Kureishi does not acknowledge a single woman writer as an influence, either to him or to his father.

The literary history in this memoir is pure Boyology, segregated from the everyday lives of women, and the ideal type of the serious writer is an angst-ridden, solitary male. I would expect more from an author with obvious feminist sympathies at many (sexual? socio-political?) levels, that he would also include women in his intellectual history. Women relying only on women writers as intellectual references are usually considered militant man-haters; male writers doing the same in the gallery of male authorities still seem to be doing the "normal" thing, based on some millennia of canonical practice.

Teatterikesästä

Noloa tunnustaa, että asuttuani neljä vuotta Suomen teatterimekassa osallistuin ensimmäistä kertaa Tampereen Teatterikesän antiin eilen. Kyseessä oli off-ohjelmiston kappale, teatteri Undan esittämä, Taija Tuomisen romaaniin pohjautuva Tiikerihai. Tiikerihaita esitettiin kahtena eri versiona, toinen kuului varsinaiseen ohjelmistoon, ja tämä, pienempi produktio, oli osana festivaalien alternative-osastoa.

Äidin ja tyttären väkivaltaisen kipeä dialogi käytiin moniäänisesti, viiden äiti-tytär parin voimistamana. Pidin suunnattomasti tästä ohjauksellisesta ratkaisusta: katsoja sai kuvitella tapahtumat kymmenestä eri perspektiivistä, kuulla erilaisia äänen sävyjä, vaihtaa silmälaseja ja asettua tarinaan eri kulmista. Kielenkäyttö oli rankan räävitöntä, sanat sattuivat (ja samalla viihdyttivät) moninkertaisesti verrattuna muutamiin lyönteihin ja tönäisyihin, ja naisten välinen kiroilu oli jotenkin vanhakantaisella tavalla matrilineaarista. Näytelmän maailmassa mies oli lähinnä lapsen siittäjä, kiimainen ori tai keinodildo. Yksi isähahmo ja tyttären poikaystävät häivytettiin lähes statistin asemaan.

En ole ehtinyt lukea Tiikerihaita tekstinä, joten en edes yritä saada aikaan syvällistä teatterikritiikkiä. Olen tavannut Tuomisen kirjoittajakurssillani ja saanut taustoitusta tekstin syntyyn. Ilokseni bongasin kirjailijan itse myös Vuoltsun intiimissä katsomossa - kaikki tuotantovoimat olivat esimerkillisesti läsnä. Olisin halunnut kysyä Tuomiselta hänen suhteestaan suomalaisiin feminismeihin: mihin kohtaan suomalaisen naisen historiaa Tiikerihai asettuu, onko tragikoomisessa mustassa maaperässä mahdollinen emansipaation elementti?

Itse pidin Tiikerihaissa eniten juuri sen historiallisesta momentista: Suomen nopean kaupungistumisen sosiaalisesta analyysista. Näytelmän aikana ehdin kelata mielessäni erilaisia kuvia äideistä ja tyttäristä, meiltä ja maailmalta, ja sana rakennemuutos kiteytyi näin: en ole reissuillani kohdannut missään niin raivokkaan erilaisia maailmoja kuin suomalaisten 60-70-lukujen kasvattien suhteessa vanhempiinsa. Kun sikatalouskoulun kasvatin tyttärestä tulee tohtorisnainen, historiallisesti siinä on jotain hurjaa, jonka käsittelyyn voi hyvin mennä monta sukupolvea. Voisi puhua radikaaleista luokkahyppelyistä, jotka tätä nykyä ovat vaihtamassa suuntaa: moni tohtorisnaisen lapsi valitsee ammattikoulun kommenttina äitinsä sisäsiistiin, analyyttiseen elämäntapaan.

Undan esityksessä oli paljon viehättävää kotikutoisuutta, jotain keskeneräistä, mutta lukematta alkuperäistekstiä oletan, että sen henki pysyi uskollisena Tuomisen tarkoitusperille. Esitys tavoitti ainakin nuoremman katsojan, siinä oli räsymattojen ja maitotonkkien keskellä absurdia vääntöä ja irtiottoa kaikesta, mitä kaupunkilainen maalaiselämään mielessään liittää. Rekvisiittaa oli riittävästi, yhtään enempää en olisi kaivannut. Musiikkia olisin toivonut näytelmään enemmän, jopa Tiikerihai-iskelmän parodista toistoa, niin että kotiin lähtiessään katsojan korvissa soisi sen paikallisen sovelluksen kakofoninen melodia.

Sunday, 5 August 2007

Direct speech from the HLM (review of Faïza Guene: Kiffe Kiffe demain)

During the past few years, I've become acquainted with different varieties of immigrant Swedish through recent fiction. Unfortunately, the same cannot be said about immigrant French. Its varieties still seem unavailable to me. There isn't much of a market for French novels in the original where I now live. Instead, I found a Finnish translation of the young Moroccan-French author Faîza Guëne's Kiffe Kiffe Demain (2004; Finnish: Hällä väliä huomisella, LIKE, 2005). Such novels always end in bargain bins within a few months of their publication. However, they do get translated, due to state sponsorship, and the small minority who enjoys them gets to buy them for next to nothing (less than 2 euros).

I really fell in love with this novel's voice. The story is not that exceptional. It is almost monotonous. This is the reality that most of us who work with low-income immigrants are faced with throughout Europe: welfare dependency, school drop-outism, drug addiction, high rates of divorce. The young narrator Doria, however, makes a hell of a difference: one virtually swims in her pants and starts to analyse the whereabouts of suburban Paris according to her system of values, according to her points. The humour is pitch black, and Guëne doesn't let anyone get away with it - everyone gets their share of ridicule and shame.


There is the Moroccan father who escapes back home to marry a youngster who will produce a male heir. There is the middle-class native social worker, who is only interested in her own forthcoming wedding. There is the drug dealer who tries to change, and there is the illiterate mother, who learns how to read. And all this can co-exist peacefully, if the voice is fresh and wicked.

There is the new phenomenon of Muslim comediennes in most Western countries struggling with distorted representations of Islam. All this is more than welcome. I don't think Guëne even tries to build any particular image of Islam; she is working on a common reality shared by all recently arrived immigrants living in the Parisian HLM districts. Guëne works at the level of Euro Miracle stores, with people who might even sometimes feel proud about being able to make ends meet. The protagonist Doria goes to school dressed up in the euro miracles and flea market treasures, pink t-shirts with sleepytime bunnies on them. She doesn't particularly dream of being dressed up like everyone else, which makes her a genuine oddity. She also drops out from the hairdressing school she is assigned to because of her low marks.

I expect a lot from Guëne. Her narration seems ideal for TV series, or documentary films. I wish someone in this country wrote like her, directly from the "roots", without snobbery, without any desire to impress. The class perspective makes Guëne's narrative differ from the usual upwardly mobile multicultural jargon. When the point is not providing second generation immigrants a recipe of how to get out of the ghetto, we may be moving towards new directions in postcolonial literatures. How to intervene in language, how to find new ways to speak about life right here and now, where it is currently being lived, that is really something that will give hope to us all.

On sensual writing (review of Marsha Mehran: Pomegranate Soup)

Could anything be more mass-media-sexy than writing about Iranian refugee women trying to settle down in rural Ireland by running a steamy kitchen called Babylon Café? Just follow the recipe and the next summer's total girlie-relaxation-on-the-beach-novel is in your hands.

I bought Marsha Mehran's Pomegranate Soup on the hols, from the tax free shop of a Viking Line ship, because I was bored and needed some distraction from bingo and the ball sea. I was ecstatic about the recipes (baklawa! elephant's ears!) and am going to experiment with them as winter approaches, because many of the dishes seem ideal, when it's -20 degrees outside and the wind storms in from the porous window frames. The book was certainly worth buying, just for the nutritious value. But what do I have to say about the story itself?

Something positive. The novel was historical. It taught (in a light and entertaining way)ignorant Western readers about the social conditions of the Iranian revolution of 1979. There were even poems by the feminist poet Forrugh Farrokhzad, with whom everyone should get acquainted with without delay. It was a gripping narrative of tight escapes, which didn't reveal everything. Knowing something about Iran, I thought the Iranian side of the narrative (the personal refugee's account) was quite OK, a bit of change from the usual girlie novel content, but then to the Irish side...

Full of touristic clichés about Catholicism, pubs, Irish masculinity. Parochial attitudes, superstition, church-going ladies watching the heathen Amazons from behind their lace curtains, wishing ill for the young women's notorious restaurant. A Catholic priest seduced by foreign food. Culinary metaphors used when dealing with sexuality. You who have read Laura Esquivel's Like Water for Chocolate, or seen the film Chocolat, can already guess the plot.

Pomegranate Soup is not desperately bad writing, it is just easy and predictable, faithful to the genre of women's holiday fiction. It teaches me something about the over-use of sensual elements in texts dealing with cultural difference: the description of food and clothes is always the safest way to approach difference, but it is also dangerously essentialist, freezing cultures on their predetermined planes.

What happened in the city of Mariehamn while I was reading Pomegranate Soup? There in the middle of the faraway island town, right on the main street, I happened to walk in an Iranian grocery store, decorated all over with plastic pomegranates arranged in bowls just like in the novel's cover image. Of course it sold the selfsame herbs that the novel described. It was the only "ethnically" oriented grocery store in town. Coming home with my packages of gorme sabzeeh and cinnamon tea, imported via Sweden from Tehran, I again realized how easy it is to shop for cultures, and how difficult it is to write about them in a way that would put us in motion instead of locking us in.

Monokulttuuria purkamassa (arvio Marianne Backlénin teoksesta Linnoitukset)

Olen Marianne Backlénin romaanien ihanteellinen esilukija, akateeminen, keski-ikää lähestyvä kaupunkilaisnainen, joka on innostunut Euroopan ulkopuolisista kulttuureista tässä ja nyt. Siksi minun ei pitäisi arvioida hänen romaaniaan Linnoitukset (2005), ja sisäisestä varoituksesta huolimatta teen sen silti.

Backlénin romaanit ovat saaneet hämmästyttävän vähän huomiota suomenkielisissä medioissa. Olettaisin, että Backlénin kaltainen yhteiskunnallinen kriitikko olisi kysytty kommentaattori suomalaista monikulttuurisuutta käsittelevissä ohjelmissa ja seminaareissa. Vaikka olen viime vuodet lähes asunut ko. tilaisuuksissa, en ole koskaan tavannut Backlénia livenä. Edelliseen suomennokseen, Karmaan, olen törmännyt juuri siellä, missä olettaakin törmäävän, yliopistolla keskusteluissa nuorten monikulttuurisuudesta kiinnostuneiden naisten kanssa. Onko hänen teostensa maailma liian erikoistunut? Kuvaako hän tuntemiensa vähemmistöjen elämää liian sisältäpäin, jotta aihepiiriin vähemmän vihkiytynyt lukija pääsisi niihin sisälle? Backlénin romaanit ovat kompleksisia, monisyisiä ja taatusti ajankohtaiskeskustelua ruokkivia - miksi sitten niin harva lukija on ne löytänyt?

Linnoitukset kuvaa keski-ikäisten, maailmaa paljon nähneiden, korkeasti koulutettujen aikuisten arkea pääkaupunkiseudulla ja Loviisassa. Romaanin luokkaperspektiivi on vahva, näkökulma on hyvinvoiva, keskiluokkainen, vaikka sivuhenkilöinä on myös turvapaikanhakijoita ja lähiöissä asuvia hanttihommien tekijöitä. Kuilu näiden todellisuuksien välillä on selkeä, eikä Backlén yritä kerronnallisesti tasoittaa sitä. Miksi pitäisikään?

Päähenkilö Ulrika Nurminen on kaksikielinen teatteriohjaaja ja kirjailija, jonka kolmella lapsella on kaikilla eri etnisen taustan omaava isä. Yksinhuoltaja-Ulrika asuu prameasti Eirassa, viettää aikaansa naisystäviensä kanssa kantakaupungin terasseilla ja sukunsa huvilalla Loviisassa. Hänellä on enemmän aikaa pohtia monikulttuurisuuteen ja rasismiin liittyviä yhteiskunnallisia kysymyksiä kuin huonommin toimeentulevilla kanssasisarillaan. Ulrika on monikulttuurisuuden spesialisti, pioneeri ja avainhenkilö, joka on elänyt suomalaisen etnisen moninaisuuden keskellä 1970-luvulta asti.


Romaanin tapahtumien siirtäminen pääkaupunkiseudulta Loviisaan on onnistunut ratkaisu. Näin Backlén onnistuu näyttämään, ettei kaikki monikulttuurisuus ole Mogadishu Avenueta, etteivät kaikki kohtaamiset eivät tapahdu itähelsinkiläisen vuokrakasarmin rappukäytävillä. Ja koska Backlén ei valitse valtaväestöä kosiskelevaa jaritervomaista kerronnallista strategiaa, jossa kulttuurieroilla revitellään ja niitä liioitellaan, hänen kirjojaan myydään vähemmän eikä romaaneja ole filmattu.

Teos ei ole murhamysteerio, vaikka yksi pääjuonista onkin afrikkalaisen näyttelijämiehen murha. Romaani ottaa vauhtia murhasta, mutta päätyy lopulta tutkimaan pikkukaupungin sisäisiä sosiaalisia jännitteitä, rasismia, piilorasismia ja paikallishistoriaa. Erityisesti Loviisan kaupungin vaiheiden auki kirjoittaminen osana tsaarinaikaista Venäjää räjäyttää oletuksen suomalaisesta monokulttuurista. Kun paikkakunnalle saapuu kaksi äärioikeistolaista amerikkalaista rotututkijaa, jotka etsivät Suomesta kadonnutta myyttistä valkoista voimaa, ja erityisesti kun päähenkilö Ulrika ajautuu suhteeseen toisen heistä kanssa, ei soppa voisi olla sekavampi. Näin Backlén rakentaa ristiriitaisia, itsensä kanssa kroonisessa epäharmoniassa olevia henkilöitä, joista kaikilla on oma historiallinen likapyykkinsä pestävänä. Postkoloniaalissa teoriassa tätä voisi kutsua koloniaaliseksi osasyyllisyydeksi: ymmärrys maailman postkoloniaalista tilasta lähtee oletuksesta, ettei kukaan siitä keskusteleva ole historiallisten valtasuhteiden uusintamisen ulkopuolella. Siksi itseään edistyksellisenä pitävä, transkulttuurisen perheen äiti sekaantuu rasistiin, jopa siihen pisteeseen asti, että miesystävän saapuessa vierailulle hän siivoaa kirjahyllystään kaikki liian poliittisesti kantaaottavat teokset.

Backlén kuvaa onnistuneesti transkulttuurisia heteroseksuaalisia suhteita, eri kulttuureista tulevan miehen ja naisen välistä arkista valtataistelua, valkoisen naisen voimaa ja voimattomuutta ja epätyypillisiä perhejärjestelyitä. Hänen vahvuutensa on rehellisyys: hän ei pelkää näyttää, mikä taloudellisesti ja kielellisesti epäsuhtaisissa parisuhteissa mättää. Siksi hänen romaanejaan voisi pitää sosiologisina minitutkimuksina suomalaisten perheiden arkeen, arkeen, joka alkaa olla todellisuutta yhä useammille meistä sekä maalla että kaupungeissa. Linnoitukset, ja erityisesti tätä edeltävä Karma, puhuttelee kaikkia, jotka itse elävät transkulttuurisessa todellisuudessa. Perhesuhteet leviävät maailmalle ja lapset lentävät lomille New Yorkiin ja Kuala Lumpuriin. Sen kanssa on elettävä. Toiset elävät sujuvammin, toisille arki aiheuttaa hankaluuksia, pelkoa ja paniikkia.

Kerronnan kosmopoliittisuus on paikoitellen myös uuvuttavaa: moniulotteisia sivuhenkilöitä pursuaa joka nurkan takaa, jokaisesta sähköpostiviestistä, joka Atlantin ylittävältä lennolta ja kaikista juhlista. Henkilöiden runsaudensarvi vaatii lukijaltaan ilmiömäistä muistia. Vaikka olin itse kovin kiinnostunut Backlénin tavasta muistella päähenkilöiden 1970-ja 80-lukujen ulkomaanvierailuja, erityisesti opiskeluja Iowan yliopiston kirjoittajakoulussa, olisin lukenut tästä aihepiiristä mieluummin erillisen romaanin kuin kappaleen romaanissa, joka on paikoitellen halkeamassa liitoksistaan.

Olisin viihtynyt Linnoitusten kanssa erinomaisesti puolella siitä informaatiosta, minkä romaani nyt välitti. Backlén pyrkii pysymään uskollisena moniarvoiselle ja hyvin monimutkaiselle todellisuudelle, jossa monet transkulttuuriset perheet reaalimaailmassa elävät. Hän ei pyri siloittamaan tätä hankalaa maailmaa tai lakaisemaan maton alle lieveilmiöitä, jotka kuuluvat tematiikkaan. Lukija oppii kautta rantain myös Afrikan mantereen kielitilanteesta, USA:n afroamerikkalaisen eliitin elämäntavoista, unohdetuista karibialaisista kirjailijoista. Häneltä voisi silti kysyä, onko kaunokirjallisuuden tehtävä paljastaa henkilöhahmojen koko seksuaalinen historia, ja kaikkien eksien tämänhetkiset olinpaikat. Tai onko romaanin tarkoitus luennoida kulttuureista, joita emme vielä tunne? Mitä tapahtuu romaanille, kun kulttuuriset yksityiskohdat alkavat taistella huomiosta itse tarinan kanssa? Kuinka sosiologinen romaani voi olla tullakseen arvostetuksi taidemuotona, kertomakirjallisuutena?

Backlén on renessanssityylinen kirjailija, jonka runsaudensarvesta pulppuaa riemukasta poliittista analyysia ihmissuhdehetteikönkin keskellä. Hän noudattaa uskollisesti kirjoittajapiirien tunnettua ohjenuoraa: romaani on sika, joka syö kaiken. En usko, että kukaan hänen romaaneihinsa tarttuva jää kylmäksi. Ajankohtainen, puhutteleva romaani voi herättää myös paljon negatiivisia tunteita. Riitasoinnuissaan ja rosoisuudessaan Backlén on kirjoittanut romaanin, johon on helppo tarttua. Siksi nostaisin Linnoitukset lukemistoksi kaikkialle, missä monikulttuurisuuskysymyksistä keskustellaan jokapäiväisen elämän tasolla.