Kolahti!

Alexandra Salmela Aamulehden kuvaamana

Mun tämän syksyn Finlandia-hevonen on Alexandra Salmelan romaani 27. Muita listattuja kirjoja en tosin ole lukenut, ja tuskin ehdinkään. Alexandrankin kirjasta kuulin kaverilta, joka valitsi sen lukupiirimme seuraavaksi keskustelunaiheeksi. Mutta joo, fiiliksissä olen, en pelkästään tämän mamu-kirjailijan loisteliaasta kielen tajusta, mutta ennen kaikkea hänen ilkeästä yhteiskunnallisesta satiiristaan, joka kohdistuu koko maamme hiippahuppukansaan.
Viimeistään nyt ymmärrän, että loistavan romaanin kirjoittamiseen tarvitaan outoja kertojia, kuten lapsen pehmolelupossu tai Opel Astra. Jos olisimme kuulleet suoraan kompostintuoksuista keski-ikäistä pariskuntaa, Piiaa ja Markoa, romaani ei olisi saanut lainkaan siipiä, vaan olisi jäänyt ennalta-arvattavalle tunnustukselliselle tasolle. Maailmalla on ihan tarpeeksi keski-ikäisiä keskiluokkaisia kirjailijoita, jotka antavat äänen yhteiskunnallisesti tiedostaville, omaa itseään pelottavasti muistuttaville protagonisteille (mieti esim. Siri Hustvedt ja Paul Auster, pariskunta, joka vuolee kultaa) ja näissä romaaneissa itseironia on niin hentoista, että sitä tuskin tunnistaa. Maailma tarvitsee kirjailijoita, jotka osaavat yhteiskunnallista ironiaa ja itseironiaa sopivasti yhdistäen nyrjäyttämään ihmisten sovinnaisia käsityksiä siitä, miten kunnon ihmisen kuuluisi elää.
Yleensä en pidä eläinhahmoista, mutta Salmelan Herra Possu, joka tarkkailee maailmaa parivuotiaan juuri puhumaan opettelevan Pikku Papsun kainalosta, oli se syy, miksi haluaisin tämän kirjan voittavan Finlandian. Herra Possu puhuu juuri sitä suomalaisten lastenohjelmien tekopirteää kieltä, johon tuoreet vanhemmatkin valitettavasti taantuvat. Herra Possu puhuu markettien käytävillä, kun kultalusikalla syötettyjä natiaisiamme kärrätään muovisissa autonmuotoisissa kärryissä ja vanhemmilla on liian kiire tutkia aamiaismurojen lisäainepitoisuuksia. Ja sitten kassalle: "Jono oli pitkä ja pikku Papsu alkoi itkeä, koska hänen vaippansa oli märkä ja hänen vaaleanpunaiset enkelisukkahousunsa olivat kastuneet. Yhtäkkiä Pikku Papsun äiti huudahti:
"Voi ei, linssit!" ja lähti juoksemaan takaisin kauppaan." (s. 82-3)
Tässä kohtaan aloin kadehtia Salmelaa, joka ehti kirjoittaa ennen minua kaikesta siitä, mistä olen itsekin halunnut kirjoittaa: tofusta, linsseistä, spelttikekseistä, kuukautiskupeista, hamppupaidoista, kangaskasseista, komposteista ja ihmissuhteista, jotka alkavat rakoilla, kun arki muuttuu mahdottomaksi loputtomien elämäntapaneuvottelujen keskellä. Romaanin pariskunta ei käy töissä, vaan keskittyy täyspäiväisesti kuluttamaan toisensa loppuun. Vaikka kyseessä on rankka satiiri, kaikki sen ainekset on revitty elävästä elämästä tässä ja nyt. Me kaikki tunnemme monta Piiaa ja Markoa, joille vaihtoehtoisuus on pyhä asia, ja jotkut meistä tunnistavat itsessämme tuollaisia siemeniä.
Kirjan toinen juonne, tsekkiläisen Angien rock'n'roll-pakkomielle kuolemasta 27-vuotiaana jää minun luennassani ohuemmaksi narratiiviksi kuin suomalaisen maatiaisen ekoperheen surkuhupaisa elämä, mutta Angieta tarvitaan kutsumattomana vieraana, joka tahtomattaan aikaansaa perheen kriisin kulminaation.
Odotan innolla vastaavaa pankin räjäytystä aasialaisen tai afrikkalaisen kirjailijan kynästä. Jos tsekkiläinen kirjailija saa näin robustia jälkeä aikaan opiskeltuaan suomen kielen perinpohjin, millaista kritiikkiä saisi aikaan sellainen kirjailija, joka ei ole ennen tänne tultuaan koskaan käyttänyt pankkiautomaattia tai esiintynyt julkisesti uima-asussa?

Carol Shields: Kuvitteellisten saarten todelliset leivät

Luin äskettäin Carol Shieldsin (1935-2003) suomennetut kootut novellit, Tavallisia ihmeitä (2008). Lukukokemus oli hengästyttävä. Missään nimessä ei saisi lukaista yli 600 sivua kompleksisia novelleja parissa-kolmessa päivässä. Olin hämmentynyt siitä, kuinka moni Shieldsin novelleista kertoi kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista, sorvin ääressä istuvista tekstityöläisistä. Ja sen vuoksi poimin kokoelmasta yhden, täysin poikkeavan novellin: "Lättyleivät: kaikkine muotoineen ja käyttötapoineen". Shields kirjoittaa:

"Papa Caileen saarella lättyleivät paistetaan yhteisvoimin, koska asukkaita on niin vähän. Perinne vaatii, että Caileen miehet sotkevat jauhot ja veden isossa padassa, minkä jälkeen naiset kokoontuvat ja lisäävät taikinaan rasvan ja suolan. Uunipellin pohjalle pannaan hevosenkenkä lisäämään makua ja herkullisuutta. Ennen kuin Papa Caileen saaren lättyleivät syödään, niille levitetään hunajaa ja ne taitellaan neljään osaan."

Samalla tavalla hän käy läpi koko saariryhmän, kaikkiaan kymmenen saaren omintakeiset leipomisrituaalit, jotka kaikki poikkeavat toisistaan. Kaikissa rituaaleissa kuitenkin käytetään hevosenkenkää onnea tuomaan, mutta myös manaamaan. Ilmeisesti ollaan jossain Atlantilla, anglo-skandinaavisella vyöhykkeellä, jossa pakanakulttuuri ei ole koskaan kadonnut arjen repertuaareista. Shields luo niin uskottavan narratiivin itse leipomisesta, että minun oli pakko tarkistaa, onko Papa Caileen saarta olemassa. No, ei ollut, mutta hänen antamillaan resepteillä onnistuisi luultavasti saamaan aikaan syötävän lopputuloksen.

Lättyleipä nyt on universaali kulttuurinen ilmiö, primitiivinen kakkunen, jonka lähin kotimainen variantti on rieska. Toissa syksynä asuin hetken Islannissa ja söin suurella ruokahalulla flatkakoja. Shieldsillä on kyky kyseenalaistaa etnologisen ja etnografisen kirjoittamisen normeja. Käyttäisin tätä tekstiä esimerkkinä uskottavuudesta kulttuurien kuvauksissa.

Mangrovemetsikön tarinat

Amitav Ghosh on ollut lukulistallani vuosikausia, mutta jostain syystä en ole aiemmin päässyt sisälle hänen maailmoihinsa. Muistaakseni romaanit, joita yritin aiemmin aloittaa, olivat The Calcutta Chromosome (1996) ja The Glass Palace (2000). Ensimmäinen kertoo kansainvälisestä malariantutkimuksesta, toinen Burman ja Intian historiallisesta suhteesta. Ennakkotietämykseni kummastakin aiheesta oli nollatasoa, eikä Ghosh tehnyt sisäänajoa helpoksi. Koin Ghoshin tavan kirjoittaa myös kielellisesti vaikeaksi. Pidin häntä raskassoutuisena ja sisäänpäinlämpiävänä kirjailijana, jota tietyntyyppiset lukijat rakastavat juuri näiden attribuuttien vuoksi. Olen itsekin aiemmin ihaillut muutamaa kirjailijaa heidän ”vaikeutensa” vuoksi. Ghoshin kanssa en ensi metreillä kokenut etnografista romanssia. Hylkäsin hänet, siirsin mappi Ö:hön odottamaan päivää, jolloin mieleni olisi kypsempi vastaanottamaan ylipitkiä salonkisivistyneitä lauseita.

            Ghoshin esikoisromaani The Circle of Reason (1986) on jopa suomennettu (Järjen ääni); sen jälkeen hänen teoksistaan ei ole paljoa kuultu tässä maassa. Maailmalla olen kuullut viittauksia Ghoshin tuotantoon erilaisissa seminaareissa ja konferensseissa. Viimeisin romaani, The Sea of Poppies (2008), on luultavasti Ghoshin menestyksekkäin teos, olen viime kuukausina bongannut sen lentokenttien top ten-hyllyissä monessa maassa.

            Minun piti matkustaa Kolkataan ”löytääkseni” Amitav Ghoshin. Vaikka kirjailija asuu nykyään pysyvämmin New Yorkissa kuin Intiassa, hän ei ole myynyt bengalilaisen kirjailijan identiteettiään. Ghoshin henkilöhahmot eivät ehkä edusta samansuuntaista urbaania masalakulttuuria kuin muutamien muiden amerikanbengalilaisten kirjailijoiden (vrt.esim. Bharati Mukherjee, Jhumpa Lahiri). Huomaan jo ensi lukemalta, että hänen henkilöhahmonsa kampaavat kulttuuria vastakarvaan. Ne muistuttavat, että ihmisillä voi olla muunkinlaisia ongelmia ja kriisejä elämässään kuin kulttuuriseen identiteettiin liittyviä.

            Tämän hetken suosituista intialaiskirjailijoista hän on akateemisimpia, antropologisimpia. Hänellä on raskas akateeminen tausta. Valmistuttuaan tohtoriksi Oxfordista hän oli vuosia kenttätöissä arabimaissa. Akateemisten töiden lisäksi hän on julkaissut esseitä matkoistaan Lähi-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Bibliografiaa tutkiessani saan kuvan sinnikkäästä puurtajasta, joka ei luultavasti jää kiinni historiallisista asiavirheistä. Lähteitä on käytetty mittavasti ja paikan päällä on asuttu. Natiiveja haastateltu, kansa- ja luonnontieteelliset museot koluttu. Ghosh ei ole jättänyt tutkijan identiteettiään taakse ryhtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen tapauksessaan seikkaperäisyydestä voi kirjailijanuran tässä vaiheessa olla enemmän hyötyä kuin haittaa.

            Kolkatassa kuulin paljon juttua Sundarbansin mangrovemetsistä ja luonnonsuojelualueista. Alue oli lähellä ja silti niin kaukana; paikalliset intellektuellit eivät tuntuneet käyvän siellä viikonloppupiknikeillä. Nyt, kun alue on häviämässä maailmankartalta ilmastonmuutoksen vuoksi, siihen aletaan suhtautua suuremmalla vakavuudella kuin aiemmin. Alue koostuu Ganges- ja Brahmaputra-jokien deltoista, niiden yhtymäkohdasta, joka ulottuu Kolkatan lähiöistä Bangladeshiin asti. Yksi kolmasosaa Sundarbansista on Intian puolella, kaksi kolmasosaa Bangladeshista. Alue on kulttuurisesti hyvin synkretistinen. Tärkein paikallinen jumalhahmo on naispuolinen Bonbibi, legenda, jonka juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa.  

            Tunnemme kaikki käsitteen Bengalin tiikeri, mutta harva meistä osaa paikantaa lajia tarkemmin alueen ekologiaan tai mytologiaan. Minulle Intian villi luonto on aina ollut mysteerio; olen lähinnä tuntenut kosmopoliitteja kaupunkilaisia, joiden kanssa yhteys on löytynyt siksi, että olemme lukeneet samat länsimaiset ja postkoloniaalit kirjat. Harva tuntemani intialainen kirjailija kirjoittaa syvällisesti luonnosta.

            Romaanissaan The Hungry Tide (2004) Amitav Ghosh vie lukijansa syvälle Sundarbansin metsikköön, paikkoihin, jonne eivät kaikki paikallisetkaan uskalla seilata. Hän onnistuu näyttämään lukijoilleen, kuinka suuri henkinen etäisyys Intiassa voi olla metropolin ja sen lähialueiden ihmisten välillä.

            Michael Ondaatjen Anilin varjo on tämän romaanin sukulaissielu, muttei häiritsevällä tavalla. Kummassakin on päähenkilönä länsimaissa elänyt, ”juurilleen” palanut tiedenainen äärimmäisen vaarallisissa kenttätöissä. Sri Lankan lähihistoria on Anilin varjossa verisempi ja traumaattisempi konteksti kuin Ghoshin kuvaama Bengalin kahtiajako. Pakolaisuus ja etniset konfliktit ovat kummankin kirjailijan keskeisiä teemoja. Amitav Ghosh esittää Sundarbansin alkuperäisväestön – kastittomat, alakastiset ja islamiin kääntyneet – rauhanomaisena, yhteiseen paikalliseen ekosysteemiin sidoksissa olevana väkenä. Kun saarille muuttaa joukko Itä-Pakistanin pakolaisia, eivät paikalliset asukkaat ole heitä häätämässä, vaan hallituksen miehet Kalkutasta. 

            Pidin The Hungry Tidessa siitä, että sen asetelma ei ole liian kunnianhimoinen: tapahtumat rajoittuvat melkein kokonaan Sundarbansiin, päähenkilöitä ei ole kuin muutama, luonto puhuu puolestaan voimallisemmin kuin ihmiset. Yksi pääteemoista onkin kommunikaatio: kuinka ihmiset voivat oppia tuntemaan toisensa myös sanojen ulkopuolella. Kuinka luottamus toisiin ihmisiin on loppujen lopuksi fyysistä, non-verbaalista. Tätä ihmisen on mahdollista oppia eläimiltä, vaikka makeanveden delfiineiltä.  

            Romaani herätti kaukokaipuun, halun nähdä Shivan rastapatukoita muistuttavan saariston ennen kuin se vajoaa meren alle. Uskon, että se tulee elämään merkittävänä matkaoppaana kaikille, joita uhanalaiset eläinlajit ja ekosysteemit kiinnostavat.

Anu Kaipainen RIP

Koska meille ei tällä hetkellä tule aamulehteä, enkä TV-uutisiakaan ehdi joka päivä seurata, minulta jää huomaamatta esim. kuolinilmoitukset.

Tänään kuulin, viikon myöhässä, että kirjailija Anu Kaipainen on poistunut tuonilmaisiin. Tämä sävähdytti siksi, että olin juuri hänen viimeisinä aikoinaan lukenut hänen tuotantoaan "apinanraivolla".

Nuorempana Kaipainen kuului äitini hyllyn lukemattomiin aarteisiin. Niputin hänet mielessäni "Karjala-kirjailijoihin", joihin kuuluivat myös Eeva Kilpi ja Laila Hietamies. Kilpeä ja Hietamiestäkin olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää sekavin tuloksin. Kaipaista minulle on vinkattu moneltakin taholta, ja jossain vaiheessa aloin kantaa kirjastojen poistokärryistä hänen teoksiaan "pahan päivän varalle". Kirjoja on myyty pilkkahintaan, epäilisin siksi, ettei Kaipainen ainakaan vanhemmilla päivillään ollut samanlainen mediapersoona kuin esim. edellä mainitut kirjailijattaret ovat olleet. Vaikuttaa siltä, että hän on antanut romaaniensa puhua omaa kieltään. Osaako suomalainen lukija enää tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja ei ole Uutisvuodossa, Mark Levengoodin haastateltavana tai messuilla hymyilemässä?

Olen yrittänyt aloittaa hänen kirjojaan moneen kertaan, mutta aloitin väärästä päästä. Arkkienkeli Oulussa (1967) ja Magdaleena ja maailman lapset (1969) olivat hänen romaaneistaan vaikeaselkoisimpia ja monisyisimpiä. Pääsin niihin käsiksi vasta luettuani pari-kolme helpompaa teosta. Varsinkin Arkkienkelin historiallinen kerroksellisuus on huikea.

Toistaiseksi hauskin lukemani Kaipais-romaani on Kellomorsian (1977). Se on maagis-realistinen kertomus teollisuuskaupungista ja lomautettujen työläisten henkisestä heräämisestä karismaattisen kuoronjohtajan johdolla, jonka ympärille kasvaa kaupallisestikin kannattava kultti. Kellomorsiamessa ei ole mitään vanhentunutta, sitä lukee kuin tapahtumat sijoittuisivat 2000-luvulle.

Kuin kuulta kummultansa (1991) muistutti minua monista paremmista amerikkalaisista romaaneista ja elokuvista, joissa teemana on kiitospäivän juhla. Tämä on suomalaisen sukujuhlan kuvaus, jossa ikäpolvilla on vuosikymmenten aikana hampaankoloon jäänyttä kaunaa. Moni voisi pitää aihepiiriä kuluneena. Kaipaisen käsittelyssä tästä kumpusi kuitenkin uudenlaisia juonenkäänteitä, joita voisi vuonna 2009 sanoa "näkemiseksi". Ihmettelen esimerkiksi, kuinka tarkkaan Kaipainen näki monikulttuurisuuden haasteet perheiden tasolla tuona aikana, kun ei vielä joka perheessä ollut vähintään yhtä muualta tullutta vävyä tai miniää.

Kaihoja kukkuvat käet (1983) ja viimeiseksi kirjaksi jäänyt Vihreiksi poltetut puut (2007) ovat Kaipaisen omaelämäkerrallisimmat teokset. Ensimmäinen on kirjoitettu fiktion muotoon, toista hän kutsuu "autofiktioksi". Omaelämäkerran tutkijoille jää näistä kahdesta tekstistä pohdittavaa. Mikä sai Kaipaisen kirjoittamaan saman tarinan uusin sanoin?

Olen lukenut vasta 5 Kaipaisen teosta ja olen täysin koukussa. "Autofiktion" aloitin vasta tänään ja seuraavaksi haluan lukea Larin Parasken elämästä kirjoitetun romaanin Poimisin heliät hiekat (1979). Toistaiseksi jaksan vain ihmetellä, kuinka näin tuottelias kirjailija on onnistunut olemaan toistamatta itseään. Vaikka lähestulkoon kaikkia kirjoja yhdistää joku mytologinen ulottuvuus, niissä ei ole tyypillisiä paljon julkaisseen tuotantokoneiston manerismeja.

Tässäkin blogissa olen tilittänyt vaikeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti naiskirjailijoiden tuotantoon. Olisinko koskaan ihaillut ketään muuta kuin Minna Canthia? Nyt tuntuu, että ihailen vähän Kaipaista. Hänen romaaninsa ovat hämmentävän poliittisia, mutta ei dogmaattisella tavalla. Uskonnon, politiikan, historian ja mytologian yhteenpunojana hän on täysin omanlaisensa mestari suomalaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

Monikulttuurinen romaani?

Satuin juoksemaan Kirjatorilla pahki Jukka Behmin tuoretta romaania Dr. Mumbai (Tammi, 2007). Se tarttui mukaani, koska olin aiemmin keväällä innostunut Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämästä psykiatrin roolista Kymenlaakson laulussa ja ajattelin, että romaani tarjoaisi monikulttuurisen vastineen
tälle varsin onnistuneelle psykokulttuurin kritiikille.

Jukka Behm on voittanut Vuosi Suomessa- kirjoituskilpailun viime vuonna tällä teoksella, se julkaistaan käännettynä kaikissa Pohjoismaissa lähiaikoina. Vastaavasti kaikki muiden Pohjoismaiden voittajat suomennetaan. Hieno menestys kansainvälisillä markkinoilla ja ainutlaatuinen mahdollisuus, johon ei suurin osa monesti julkaisseistakaan yllä.

Romaani ei kerro tavallisen rivikansalaisen vuodesta, vaan yhden poikkeuksellisen yksilön hyperaktiivisesta joulukuisesta päivästä Helsingissä. Päähenkilö on intialainen lastenpsykiatri Satish Rao, Mumbain, Dubain ja Lontoon kautta rakkauden perässä Suomeen eksynyt itsevarma ammattisekoilija, TV:stä tuttu kasvo, joka on onnistunut lanseeraamaan maahan uuden sloganin: "anna meille uudet vanhemmat".

Dr. Mumbai on nykykulttuurin satiiri, johon on tietoisesti valittu maahanmuuttajapäähenkilö kommentoimaan yhteiskunnan sairauksia etuoikeutetun ulkopuolisen näkökulmasta. Monella tapaa kirja on dogmaattinen, sormella osoittava, rasittavan selkokielinen. En ole vaikuttunut Behmin näkemyksistä lasten pahoinvoinnista - en ole koskaan tavannut hänen kuvaamiaan äiti-tytär-kaveruksia, Jennaa ja Jonnaa ja Janinaa, joille shoppailu on ainoa uskonto ja mallimamman talliin pääseminen elämän täyttymys. Mitä turvallinen vanhemmuus merkitseekään, siihen Behm ei anna muuta avainta kuin kuluneen ajatuksen sylistä. Dr. Mumbaista tulee romaanissa "sylitohtori", jota kaikki maan lapsensa huostaanottoon menettäneet vanhemmat rakastavat vihata.

Pidän romaanissa Behmin tavasta rikkoa Intiaan liittyviä stereotypioita, kuluneita kulttuurin kuvastoja, joissa Bharat on henkisyyden temppeli ja moraali korkeampaa kuin missään muualla. Dr. Satish Rao tulee sangen materialistisesta perheestä, jossa ulkokuori merkitsee enemmän kuin kenenkään onnellisuus. Päähenkilö joutuu peittämään äidiltään ja sukulaisiltaan oman elämänsä tosiasiat - hän asuu avoliitossa suomalaisen yksinhuoltajan kanssa ja perheenlisäys on tulossa hetkellä millä hyvänsä. Samalla hänen äitinsä matkustaa Suomeen kertomaan pojalleen, että hänen isänsä on vaihtanut nuorempaan. Äiti nauttii vapaudestaan Pohjolassa Karjala-tölkki kädessään, silti poika ei voi kertoa äidille, mitä hänelle todella kuuluu.

En tiedä, kuinka paljon Behm on tehnyt "kenttätöitä" Suomessa asuvien ekspatriaatti-intialaisten kanssa, mutta kulttuurien kohtaamisten tasolla romaani onnistuu mielestäni paremmin kuin psykopuheen dekonstruoinnissa. Ainakaan hän ei syyllisty "etnografiseen romanssiin", vaan näyttää eliittiin kuuluvat intialaiset lihassa ja veressä kaikkine ristiriitaisuuksineen ja vajavaisuuksineen. He vaikuttavat aivan samanlaisilta sählääjiltä kuin ketkä tahansa muut ryhmät. Kirjailija ei ainakaan "kunnioita" kulttuuria liiallisuuksiin asti.

Vaikka romaani on juoneltaan sekava kaoottisuuteen asti - intialaiset romaanit harvoin onnistuvat saamaan aikaan saman vaikutelman - löydän Dr. Mumbain henkilöhahmosta paljon tuttua, paljon lainattua ja vähän myös sinistä. Hän on virran vietävänä tiettyyn pisteeseen asti, mutta hän myös osoittaa kaoottisen päivänsä aikana olevan jokseenkin kehityskelpoinen. Hän todennäköisesti tulee vielä ulos kaapistaan ja kertoo vanhemmilleen olevan yhdessä vääräuskoisen taikinasäärisen naisen kanssa. Hän on selvä maahanmuuttaja-"hyvis", ihminen, joka vaikeuksien kautta kasvaa ja kehittyy, romaanihenkilö, jonka kanssa myös umpisuomalainen lukija voi helposti samastua.

Romaanista ei ainakaan puutu vauhtia. Sen lukee muutamassa tunnissa henkeään haukkoen. Mitä tästä lopulta jää käteen, sen näyttää mahdollinen toinen lukukerta. Jos en koskaan palaa tähän romaaniin, silloin se on jäänyt taskulämpimän viihteen osastolle.

Painonnoston estetiikasta

Kaunokirjalliset teokset neuvostoajan painonnostosta jahtaavat minua. Luen tänä vuonna jo toista. Aloitin kauden jo keväällä Zinaida Lindénin huikealla romaanilla Ennen maanjäristystä (2005), jonka ruotsinkielinen alkuperäisteos sai samana vuonna Runeberg-palkinnon. Tarina Suomessa asuvasta venäläisnaisesta ja olympiatason painonnostajasta, jotka tapaavat Tolstoi-junan ravintolavaunussa ja mies kertoo naiselle matkan aikana elämänsä tarinan.

Lindén on ilmiömäinen kertoja, paikoitellen jopa poeettinen, ja hänen juonenkäänteensä ovat lievästä Sovjet-nostalgiasta huolimatta epätavallisia. Romaanin päähenkilö, entinen painonnostaja Ivan päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen sumopainijaksi Japaniin, jossa hänelle aukeaa uusi maailma, uusi mahdollisuus ylittää omia rajoja. Kaikki tarinassa on jatkuvassa liikkeessä. Kertomus lonksahtee eteenpäin kuin turkoosit rautavaunut. Se kutsuu mukaan pitkälle matkalle Siperian yli ja soveltuu siksi erinomaisesti kaikille matkakuumeisille.

Erityisen otettu olin siitä, että kategorinen "maahamuuttajanainen" on oppinut toisen kotimaisen kielen niin sujuvasti, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Uusi romaani Kirjeitä Japanista (2007) tuntuu jatkavan samaa kolmen kulttuurin välistä vuoropuhelua.

Olisin jättänyt Lindénin romaanin muistojen arkkuun kirjoittamatta siitä mitään, ellen olisi äskettäin törmännyt toiseen kaunokirjalliseen teokseen, missä myös käsitellään neuvostoliittolaista painonnostoa. Latvialais-kanadalainen David Bezmozgis on kirjoittanut puoliomaelämäkerrallisen novellikokoelman Natasha (2005), jossa myös muistellaan samaa hypnoottista voimalajia. Lindénin ja Bezmozgisin teoksissa on kummassakin painonnostajia, jotka nauttivat huomattavista materiaalisista eduista edustaessaan suurta ja mahtavaa - he pääsevät länteen ostamaan farkkuja ja kalliita merkkipaitoja koko suvulle. Urheilijan sosiaalinen status on järkkymätön. Aktiiviuran jälkeen hänelle yleensä järjestyy lupaava ura valmentajana tai urheilun hallinnossa.

Bezmozgis vetää painonnostaja-KGB-parodiansa pidemmälle kuin runollinen Lindén - hän pilkkaa urheilijoiden vartijoita, jotka tekivät kisamatkoilla mitä tahansa päästäkseen kunnon hammaslääkärille. Autot odottavat urheilijoita aina ovella, vaikka aamuun asti, sillä urheilijoiden loikkaaminen länteen on jatkuva riski. Kanadassa asuvat maahanmuuttajat ovat jo melkein unohtaneet, miltä tuntuu olla jatkuvan valvonnan alaisena. Bezmozgisilla on terävä tapa havainnoida itään ja länteen liittyviä stereotypioita ja myyttejä - jos pilkka osuu omaan nilkkaan, se on aina pilkkaa sisältä päin. Jos siis sovjet-kansalaisten kultahampaille nauretaan, se tehdään hyväntahtoisessa hengessä.

Bezmogzisin Latviasta Kanadaan loikanneet juutalaispakolaiset ovat tuoneet mukanaan jopa neuvostoaikaiset emalimukit ja puudelit - minua miellyttää näissä kertomuksissa pienet yksityiskohdat, piikikkäät havainnot. Latvian juutalaisia ei ole suurkaupungissa pilvin pimein, he erottuvat muista entisistä neuvostoliittolaisista ja muista juutalaisista - kirjan perheellä on vain kourallinen lähisukulaisia ja yksi ystäväperhe, jonka kanssa seurustellaan päivittäin. Perhe asuu Toronton halvimmissa kortteleissa Bathurstin ja Finch-katujen risteyksessä ja maksavat ylimääräiset 20 dollaria vuokraa, etteivät satu samaan taloon ei-juutalaisten venäläisten kanssa.

Jos on nähnyt elokuvan Lilja4ever, novellikokoelman nimikkotarina "Natasha" tuskin kolahtaa. Se on tarina teinitytöstä, joka joutuu muuttamaan Moskovasta äitinsä kanssa Torontoon asumaan uuden aviomiehen kanssa. Tyttö on tienannut Moskovassa hyvät rahat pornotähtenä ja vihaa uutta maata, jossa ei eletä samalla intensiteetillä kuin kotona. Natasha päätyy harrastamaan seksiä kaikkien miesten kanssa, päähenkilö Markin, joka on hänen uusi serkkupuolensa, Markin huumediilerin ja jopa isäpuolen kanssa. "Natasha" vain toistaa venäläisnaisiin liittyviä stereotypioita, se ei kuljeta lukijaa uusiin paikkoihin eikä järkytä poliittisesti kuten Lukas Moodysson onnistui elokuvallaan tekemään.

Minua puhutteli tässä kokoelmassa eniten tarina "Minyan", jossa kahden vanhan juutalaismiehen homosuhde paljastuu vasta toisen hautajaisissa. Mitä miesten yhteisö synagogassa lopulta merkitsee, ja kuinka rabbi voi hyväksyä kaksi homomiestä sisäpiiriinsä epäilyistään huolimatta, koska ilman heitä kymmenen miehen minyan-rukouspiiri ei koskaan täyttyisi. Vanhukset ovat saaneet asua samassa palvelutalon yksiössä vuosikaudet, nukkua samassa parivuoteessa vedoten toisen varattomuuteen.

En tiedä, onko Kanadassa jo erillisiä sateenkaariväen senioriasuntoja, mutta David Bezmozgis ainakin osaa kohdata aikansa haasteet alleviivaamatta itsestäänselvyyksiä (paitsi prostituutioon ja muuhun naiskauppaan liittyviä). Pienten vihjeiden kautta hän kirjoittaa suurempaa sosiaalihistoriaa kuin äärimmäisyyksiin asti politisoitunut queer-tutkija koskaan onnistuisi tekemään. Aloittaen painonnostajista ja päätyen juutalaisten homovanhusten oikeuksiin hän onnistuu kutakuinkin purkamaan oman yhteisönsä maskuliinisuuksia tavalla, joka myös kutsuu satunnaisen matkailijan mukaan.