Wednesday 31 October 2007

(Inter)national novel writing month

I got inspired, goddess forbid, by something each and every one of us should avoid: NANOWRIMO, the writing month project in which one should come up with 175 sheets or 50 000 words of prose within the month of November. I'm overloaded with other jobs, and I happen to have quite a spartan weekly schedule nowadays - how on earth am I going to fit novel writing in this life?

If anyone else gets inspired, the weblink to the project is:
www.nanowrimo.org

See you there!

Tuesday 30 October 2007

Painonnoston estetiikasta

Kaunokirjalliset teokset neuvostoajan painonnostosta jahtaavat minua. Luen tänä vuonna jo toista. Aloitin kauden jo keväällä Zinaida Lindénin huikealla romaanilla Ennen maanjäristystä (2005), jonka ruotsinkielinen alkuperäisteos sai samana vuonna Runeberg-palkinnon. Tarina Suomessa asuvasta venäläisnaisesta ja olympiatason painonnostajasta, jotka tapaavat Tolstoi-junan ravintolavaunussa ja mies kertoo naiselle matkan aikana elämänsä tarinan.

Lindén on ilmiömäinen kertoja, paikoitellen jopa poeettinen, ja hänen juonenkäänteensä ovat lievästä Sovjet-nostalgiasta huolimatta epätavallisia. Romaanin päähenkilö, entinen painonnostaja Ivan päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen sumopainijaksi Japaniin, jossa hänelle aukeaa uusi maailma, uusi mahdollisuus ylittää omia rajoja. Kaikki tarinassa on jatkuvassa liikkeessä. Kertomus lonksahtee eteenpäin kuin turkoosit rautavaunut. Se kutsuu mukaan pitkälle matkalle Siperian yli ja soveltuu siksi erinomaisesti kaikille matkakuumeisille.
Erityisen otettu olin siitä, että kategorinen "maahamuuttajanainen" on oppinut toisen kotimaisen kielen niin sujuvasti, että pystyy kirjoittamaan sillä romaanin. Uusi romaani Kirjeitä Japanista (2007) tuntuu jatkavan samaa kolmen kulttuurin välistä vuoropuhelua.

Olisin jättänyt Lindénin romaanin muistojen arkkuun kirjoittamatta siitä mitään, ellen olisi äskettäin törmännyt toiseen kaunokirjalliseen teokseen, missä myös käsitellään neuvostoliittolaista painonnostoa. Latvialais-kanadalainen David Bezmozgis on kirjoittanut puoliomaelämäkerrallisen novellikokoelman Natasha (2005), jossa myös muistellaan samaa hypnoottista voimalajia. Lindénin ja Bezmozgisin teoksissa on kummassakin painonnostajia, jotka nauttivat huomattavista materiaalisista eduista edustaessaan suurta ja mahtavaa - he pääsevät länteen ostamaan farkkuja ja kalliita merkkipaitoja koko suvulle. Urheilijan sosiaalinen status on järkkymätön. Aktiiviuran jälkeen hänelle yleensä järjestyy lupaava ura valmentajana tai urheilun hallinnossa.

Bezmozgis vetää painonnostaja-KGB-parodiansa pidemmälle kuin runollinen Lindén - hän pilkkaa urheilijoiden vartijoita, jotka tekivät kisamatkoilla mitä tahansa päästäkseen kunnon hammaslääkärille. Autot odottavat urheilijoita aina ovella, vaikka aamuun asti, sillä urheilijoiden loikkaaminen länteen on jatkuva riski. Kanadassa asuvat maahanmuuttajat ovat jo melkein unohtaneet, miltä tuntuu olla jatkuvan valvonnan alaisena. Bezmozgisilla on terävä tapa havainnoida itään ja länteen liittyviä stereotypioita ja myyttejä - jos pilkka osuu omaan nilkkaan, se on aina pilkkaa sisältä päin. Jos siis sovjet-kansalaisten kultahampaille nauretaan, se tehdään hyväntahtoisessa hengessä.

Bezmogzisin Latviasta Kanadaan loikanneet juutalaispakolaiset ovat tuoneet mukanaan jopa neuvostoaikaiset emalimukit ja puudelit - minua miellyttää näissä kertomuksissa pienet yksityiskohdat, piikikkäät havainnot. Latvian juutalaisia ei ole suurkaupungissa pilvin pimein, he erottuvat muista entisistä neuvostoliittolaisista ja muista juutalaisista - kirjan perheellä on vain kourallinen lähisukulaisia ja yksi ystäväperhe, jonka kanssa seurustellaan päivittäin. Perhe asuu Toronton halvimmissa kortteleissa Bathurstin ja Finch-katujen risteyksessä ja maksavat ylimääräiset 20 dollaria vuokraa, etteivät satu samaan taloon ei-juutalaisten venäläisten kanssa.

Jos on nähnyt elokuvan Lilja4ever, novellikokoelman nimikkotarina "Natasha" tuskin kolahtaa. Se on tarina teinitytöstä, joka joutuu muuttamaan Moskovasta äitinsä kanssa Torontoon asumaan uuden aviomiehen kanssa. Tyttö on tienannut Moskovassa hyvät rahat pornotähtenä ja vihaa uutta maata, jossa ei eletä samalla intensiteetillä kuin kotona. Natasha päätyy harrastamaan seksiä kaikkien miesten kanssa, päähenkilö Markin, joka on hänen uusi serkkupuolensa, Markin huumediilerin ja jopa isäpuolen kanssa. "Natasha" vain toistaa venäläisnaisiin liittyviä stereotypioita, se ei kuljeta lukijaa uusiin paikkoihin eikä järkytä poliittisesti kuten Lukas Moodysson onnistui elokuvallaan tekemään.

Minua puhutteli tässä kokoelmassa eniten tarina "Minyan", jossa kahden vanhan juutalaismiehen homosuhde paljastuu vasta toisen hautajaisissa. Mitä miesten yhteisö synagogassa lopulta merkitsee, ja kuinka rabbi voi hyväksyä kaksi homomiestä sisäpiiriinsä epäilyistään huolimatta, koska ilman heitä kymmenen miehen minyan-rukouspiiri ei koskaan täyttyisi. Vanhukset ovat saaneet asua samassa palvelutalon yksiössä vuosikaudet, nukkua samassa parivuoteessa vedoten toisen varattomuuteen.

En tiedä, onko Kanadassa jo erillisiä sateenkaariväen senioriasuntoja, mutta David Bezmozgis ainakin osaa kohdata aikansa haasteet alleviivaamatta itsestäänselvyyksiä (paitsi prostituutioon ja muuhun naiskauppaan liittyviä). Pienten vihjeiden kautta hän kirjoittaa suurempaa sosiaalihistoriaa kuin äärimmäisyyksiin asti politisoitunut queer-tutkija koskaan onnistuisi tekemään. Aloittaen painonnostajista ja päätyen juutalaisten homovanhusten oikeuksiin hän onnistuu kutakuinkin purkamaan oman yhteisönsä maskuliinisuuksia tavalla, joka myös kutsuu satunnaisen matkailijan mukaan.

Monday 22 October 2007

Kristiina Ehinin runoista

Jos haluaa aistillista ja älyllistä piristystä harmaimpaan kaamokseen, kannattaa hankkia käsiinsä
virolaisen Kristiina Ehinin kaksikielinen runokokoelma Noorkuuhommik - New Moon Morning (2007). Sen on kääntänyt englanniksi Ilmar Lehtpere ja se sai äskettäin Britanniassa merkittävän käännösrunopalkinnon.

Ehin on hämmentävän antropologinen runoilija, joka yhdistää suomalais-ugrilaisia ja kaukaisempia, Siperiaan viittaavia folklore-elementtejä, Neuvostoajan lapsuusmuistoja ja nykyajan ekologista pohdintaa. Hän kutsuu lukijan mukaansa Itämeren rannoille keräämään neoliberalistisia roskia, pitkille junamatkoille transsiperialaisella radalla, jonka varrella kultahampaiset mummot myyvät rahkapiiraita ja mustinta teetä. Tunnelmat, värit, tilanteet ovat kirkkaita ja omituisuudessaan hykerryttäviä: nuoruus maistuu seesamille, unet ovat ujoja ja itseriittoisia peuroja ja Neuvosto-Venäjä on tapettejen jäännöksiä vanhojen talojen seinillä - muistoja, joita ei kokonaisuudessaan voi koskaan repiä pois.

Kokoelma on kooste runoja useammasta vironkielisestä kokoelmasta, jonkinlainen poikkileikkaus nuorena kirjoittamisen aloittaneen, jo etabloituneen runoilijan tuotannosta. Ehin on vasta nyt kolmikymppinen, voimme siis odottaa häneltä vielä paljon. Myös hänen vanhempansa ovat merkittäviä kulttuurivaikuttajia Virossa, isä on myös runoilija ja äiti kääntäjä. Tarkkasilmäiset ovat ehkä nähneet hänen esiintyvän YLE:n Runoraadissa, mutta en ole koskaan muuten kuullut puhuttavan hänestä lahden tällä puolen.

Joku runoissa saa minut ajattelemaan esimerkiksi Björkin laululyriikkoja ja joidenkin irlantilaisten naisrunoilijoiden kuten Eavan Bolandin tekstejä. Ne vievät minut myös toisten merten rannoille, samalla lähelle ja kauas. Ehinin rakkausrunoissa on samanlaista outouttavaa ehdottomuutta kuin Björkin rakkauslauluissa, ne puhuttelevat lukijaa suoraan, ilman kompromissejä. Toisaalta Ehinin poliittisemmat runot, ne joissa hän pyrkii purkamaan liian yksioikoisia naiseuden ja mieheyden myyttisiä kuvastoja, muistuttavat minua Irlannista - myyttejä ja legendoja voi kirjoittaa uudelleen itselleen sopivammiksi, niiden kauneus voidaan säilyttää, vaikka ei uskoisi niiden status quota säilyttävään sanomaan. Erityisesti kultanaisesta kertova runo, "Kuldnaine", on yritys luoda jotain uutta heteroseksuaalisuudesta:

"your gold
is the husk
we shake off with a laugh
there's no point in shaping and sculpting
forgive me
you're wasting your time
one day I'll be dried up and wrinkled anyway

but never bowed"

Nautinnollisinta tässä kokoelmassa on itse viron kieli, vaikkei siitä paljoa ymmärtäisikään. Luen runoja englanniksi, yritän sitten ymmärtää yksittäisiä sanoja viroksi. Huomaan, kuinka pirun vaikeaa kääntäminen on ollut ja kieltämättä Lehtpere on tehnyt ensiluokkaista työtä. Hyvän kääntäjän on aina tehtävä runoista omiaan - tässäkään käännökset eivät ole kirjaimellisia, vaan Lehtpere on joutunut keksimään olevaa olemattomasta. Olen lukenut runoja viroksi ääneen ja maistellut sanoja, joihin voisi rakastua:

"raiperoheline
noore südame valu
kooljakollane
kaaslaseleidmisepiin"

Kuunnelkaa, kuinka omituiseksi säkeistö muuttuu englannissa:

"carrion-green
the pain of a young heart
cadaver-yellow
the anguish of finding a companion"

Kutkuttavaa, ja niin erilaista kuin suurin osa suomeksi kustannetusta runoudesta. Odotan, että saisin lukea koko Ehinin tuotannon. Näiden kautta voisi vaikka oppia viron kielen!

Wednesday 17 October 2007

Puuhoroskoopeista

Voi tuota kelttiläistä nerokkuutta, keksiä nyt puuhoroskooppi kilpailemaan intialaisen astrologian kanssa. En tiedä, kuinka paljon muinaiset druidit ja intialaiset astrologit olivat tietoisia toistensa saavutuksista tuhat-tuhatviisisataa vuotta sitten, mutta kahden elementin, taivaan ja maan, vuoropuhelu tuntuu nerokkaalta jälkikäteen. Jos yksi selitys ei toimi, voi aina tarkistaa toisen ja tilanteeen mukaan valita, olisiko minulla tänään puu vai tähtimerkki...

Olen suomea-toisena-kielenä - opetuksessani käynyt viime aikoina opiskelijoiden kanssa läpi suomalaisia havu- ja lehtipuita. Opetuksen kevennykseksi vein luokkaan kelttiläiset puuhoroskoopit. Osa opiskelijoista tunsivat merkit hyvin etukäteen, sillä Venäjällä kaikki tulevaisuuden ennustaminen ja okkultismi saavat aivan eri mittasuhteet kuin Suomessa. Kun googletin englanniksi sanan "tree horoscopes", löysin enemmän venäläisiä osumia kuin englantilaisia tai irlantilaisia. Koskaan Irlannissa matkustaessani tai irlantilaisiin törmätessäni puumerkit eivät ole tulleet puheeksi. Luulen, että puiden palvonta liittyy Venäjällä shamanismin uudelleennousuun ja kelttiläinen perinne sulautuu vaivattomasti paikallisiin.

Sain selvää, että olen itse jasmiini. Se oli ihana löydös, paljon parempi kuin tähtimerkkini skorpioni, jonka kuvauksesta en ole aina löytänyt itseäni. Jasmiini pitää kiinni riippumattomuudestaan ja viihtyy parhaiten lasten seurassa. Orientalisti minussa hyppii riemusta - mikä kaunis, herkkä ja runollinen merkki!

Miksi ihmisten eroja ei voisi tulkita maasta käsin? Eikö puuhoroskooppi ole maailmanselityksenä aivan yhtä pätevä kuin astrologia? Minua miellyttää puuhoroskoopeissa merkkien läheisyys ja lähestyttävyys. Vaikka jasmiini ei kasvakaan Suomessa kuin trooppisissa kasvipuutarhoissa, silti puuta on (edes ideoiden tasolla) helpompi halata kuin tähtiä. Voimme jutella puiden kanssa päivittäin, olla yhteydessä niihin aivan eri tavalla kuin tähtien. Varsinkin kaupunkien valosaasteessa yhteys tähtiin on katoamassa. Nykymaailmassa on siis helpompi muodostaa henkilökohtainen suhde puumerkkeihin kuin tähtimerkkeihin.

Siperiassa ja Irlannissa puilla on aivan erityinen merkitys. Uskotaan, että puut muistavat asioita vuosisatojen päähän ja että suhteella puiden kanssa voi olla myös parantavia vaikutuksia. Kuunnelkaa vaikka 90-luvun pop-ikonia Enyaa, niin pääsette jyvälle. Menee New Ageksi ja hissimusiikiksi, mutta menköön. Kaamosaikana elämänkevennystä kaivataan.

Tuesday 16 October 2007

Forugh Farrokhzad: spitaaliset ja elävä kuva

Kävin tänään katsomassa iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvista tehdyn animaatioelokuvan Persepolis. Se on niitä ikimuistoisia elokuvia, jotka saavat katsojan itkemään ja nauramaan samaan aikaan, vellomaan ihastuksen ja epätoivon maanis-depressiivisillä aalloilla. Katsoja oppii moshaamaan Iron Maidenin tahtiin ja samalla hän miettii lännen ja idän välisiä suhteita yhtä syvällisesti kuin lukemalla postkoloniaalin teorian klassikkoja. Nostan hattua sarjakuvataiteilijalle, joka on onnistunut menestymään omasta elämästä kertovilla kuvilla. Tuntematta kaikkia sarjakuvan genrejä uskallan väittää, että Satrapin kirjallisessa näkemyksessä on jotain todella innovatiivista. Voimme tietysti pohtia ikuisuuskysymystä, onko kenenkään kolmikymppisen elämässä tarpeeksi omaelämäkerrallista materiaalia. En olisi välttämättä jaksanut lukea Persepolisia pelkkänä tekstinä. Mielestäni Satrapin vahva kuvataiteellinen näkemys pelastaa tarinan, joka on yhteinen monelle lännessä asuvalle iranilaiselle naiselle ja jonka moni meistä on saattanut jo kuulla, jos on ollut tekemisissä sieltä päin tulevien maahanmuuttajien kanssa.

Satrapin siivin innostuin taas palaamaan Iranin historiaan, siihen kappaleeseen, jossa kerrotaan kapinallisista naisista. Ihastuin jo vuosia sitten runoilija Forugh Farrokhzadin (1935-1967) tarinaan ja joihinkin runoihin, jotka oli käännetty englanniksi. Myös Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut hänen runojaan persialaisen nykyrunouden kokoelmassa Vain ääni jää (1999, WSOY). Forugh kirjoitti suorasukaisesti, tukeutui modernismiin kaataen monia persialaisen runouden normeja. Hän kirjoitti kuten eli, kiivaasti ja raivokkaasti, repien rikki oman yhteiskuntansa kaksinaismoraalia sisältä päin.

Farrokhzadin elämäkerta paljastaa, ettei hän ollut pelkästään kuuluisa runoilija, eronnut nainen ja feministinen kapinallinen, vaan myös kulttuurintutkija. Hän oli kiinnostunut Iranin maaseudusta, paikallisista kulttuureista, luku-ja kirjoitustaidottomista kylistä, jotka olivat kaukana hänen omasta elämänpiiristään ylempään keskiluokkaan kuuluvan teheranilaisperheen vesana. 1950-luvun lopulla hän matkusti Englantiin opiskelemaan elokuvaa ja palasi sieltä Iraniin tekemään dokumenttielokuvia. Kuuluisin niistä oli palkittu "The House is Black", joka kertoi syrjäisen lepraparantolan arjesta.

Näkemättä elokuvaa haluan väittää, että elokuva on äärimmäinen runo, sen viimeinen terminaali. Ehkä oman aikansa Iranin poliittisessa ilmapiirissä Forugh koki, ettei saanut kaikkea sanottua pelkin sanoin, että elokuva voi viedä katsojan tehokkaammin oman aikansa marginaaleihin, sinne, minne Teheranin valtaapitävien maastojeepit eivät koskaan uskaltaneet ajaa. Matkustamalla elämään kuolemansairaiden pariin Forugh rikkoi suurempia rajoja kuin seksuaalimoraaliin liittyviä -hän kirjoittaa etnografisen runon poissulkemisen politiikasta siinä vaiheessa, kun suljettujen sukupuolella ei enää ole niin suurta väliä.

Marjane Satrapin sarjakuvarunossa itsenäisen naisen ainoa varteenotettava tulevaisuuden vaihtoehto on muutto Länteen; Forugh Farrokhzad, joka eli shaahin länttä ihannoivassa järjestyksessä, pystyi taistelemaan kuolemaansa asti järjestelmän sisällä. 2000-luvulla Farrokhzadista on tullut iranilaisen nuoren polven kulttuuri-ikoni, feminismin ja sananvapauden pioneeri. Teheranin liberaali nuoriso kokoontuu hänen haudalleen joka vuosi viettämään muistopäivää. Erityisesti diasporassa asuvat iranilaiset järjestävät Farrokhzad-seminaareja, lähin esimerkki löytyy Ruotsista, jossa äskettäin pidettiin Forugh Farrokhzad-elokuvamatinea. Farrokhzadin elämä on inspiroinut uusia elokuvaohjaajia tekemään dokumentteja feministin elämästä, mutta jo 60-luvulla Bernando Bertolucci teki dokumentin elävästä runoilijasta.

Luenpa Farrokhzadin säkeitä millä tahansa osaamallani kielellä, runojen elävä voima vetää aina jalat alta. Nämä säkeet jatkoivat elämistä läpi Iranin vallankumouksen tiukimmat sensuurit; aina löytyi mustan pörssin kauppiaita, jotka möivät Farrokhzadia tiskin alta. Teheranin Lolitat sikseen, ajatus mustan pörssin runoudesta piristää kummasti aina. Kielletty laulu soi aina asteen kirkkaammin kuin sallittu.

Tuesday 9 October 2007

Puuterintekijän päiväkirjasta

Viime viikkoina lohtulukemistooni on kuulunut amerikkalaisen antropologin Hortense Powdermakerin klassikkoteos Stranger and Friend (1966), joka on koristanut hyllyäni vuosikaudet avaamattomana. Hankin sen Tampereen yliopiston kirjaston poistomyynnistä 20 sentillä ja olen suunnitellut sen avaamista vuosikaudet. Tänä syksynä toteutin suunnitelmani. Opetan feminististä etnografiaa ja olen ottanut projektikseni sisällyttää kurssiin ainakin mainintoja antropologian klassikoista.

Powdermaker (1896-1970) oli juutalainen toisinajattelija, joka jo nuorena tyttönä kapinoi perheensä porvarillisuutta vastaan äänekkäästi kannattamalla sosialismin perusajatuksia. Nuorena tyttönä ennen yliopisto-opintoja hän työskenteli vuosikaudet tekstiiliteollisuudessa ammattiliittojyränä ja opiskelujen aikana hän siirtyi Lontooseen, harrastamaan London School of Economicsiin uutta ainetta, sosiaaliantropologiaa. Professori Bronislaw Malinowski ei pitänyt siitä, että hän kertoi seminaarissa opiskelevansa harrastuspohjalta - kaikkien opiskelijoiden kuului harjoittaa antropologiaa vakavasti loppututkinto mielessä. Siksi Powdermakerista tuli antropologian tohtori, eikä hän katunut valintaansa päivääkään jälkikäteen.

Olen päässyt Powdermakerin kenttäkuvauksissa vasta neitsytmatkaan Papua Uuden-Guineanlle, Lesun saarelle, paikkaan, joka oli antropologin ensimmäinen "oma" kohde. Tänne hän matkusti yksin Australiasta, mukanaan ohjaajiensa Malinowskin ja Radcliffe-Brownin siunaus. Radcliffe-Brown kehotti opiskelijaansa lähettämään niin usein kuin mahdollista kalkkikopiot kenttämuistiinpanoista siltä varalta, että hän kuolee. Edellinen Papua-Guinean stipendiaatti oli kuollut kentällä ja akatemia oli jäänyt ilman arvokasta raporttiaan, kun kalkkikopiot olivat unohtuneet. Lesun saarelle tuli laiva kerran kuudessa viikossa, ja ensimmäisen kuuden viikon aikana Powdermaker suunnitteli vakavasti pikaista pakoa.

Antropologin työhön kuuluu väistämättä jonkin tason lahjojen vaihto paikallisten ihmisten kanssa. Paikalliset antavat hänelle aikaansa ja tietoa, josta hänen projektinsa on riippuvainen; olisi epäinhimillistä olettaa, että he tekisivät sen puhtaasta hyvästä tahdosta ilman vastalahjan odotusta. Siis mitä tapahtuu, kun tupakkakartongit ehtyvät ja antropologi joutuu elämään saarellaan kuten natiivit? Kun hän ei enää saa ostettua ihmisiltä aikaa, ostettua tarinoita?

Powdermaker ei aikansa lapsena ehtinyt mukaan toisen aallon naisliikkeseen, eikä hänen tutkimusotettaan voi kutsua erityisen feministiseksi. Tästä huolimatta hän kirjoittaa ruumiillistunutta, mikrotason valtasuhteet huomioonottavaa etnografiaa, jossa paikalliset naiset pääsevät subjektin asemaan. Hän kirjoittaa juhlista, joissa naiset pukivat hänet lannevaatteisiin ja tekivät kilpikonnan kilvistä asuun sopivat rintaliivit. Jos Powdermaker olisi jättänyt tanssimasta juhlissa, kuinka tämä olisi vaikuttanut aineiston keruuseen?

Tässä maailmassa ei enää ole paikkoja, jonne tutkija voisi tehdä neitsytmatkoja, ei kansoja, joita kukaan ei ole vielä löytänyt. Salaisuudet ovat toisenlaisia, ihmisen sisältä löydettäviä. Fyysisissä matkoissa ei enää ole samanlaista hohtoa kuin Powdermakerin aikoina, lentokentät ikävystyttävät meitä. Siksi täytyy kysyä, kuinka voisimme säilyttää tuoreen näkökulman paikkoihin, joiden kartat on jo moneen kertaan piirretty ennen meitä, joiden tarinat on jo kerrottu ja joiden asukkaat osaavat itse puhua oikeuksiensa puolesta. Kuinka oppisimme näkemään ja näkemään taas?