Sancharram - feminist filmmaking from Kerala

On my weekend trip to Jyväskylä I found Ligy J. Pullappally's film Sancharram - The Journey (2004). Pullappally is an US-based lawyer-filmmaker from Kerala, with a long background in feminist activism. In the year 2000, she received a letter from a Kerala college student asking for help in coming out as a lesbian. There had been sad cases of queer suicide in the province. In 2004, she returned to her home village to film Sancharram. The film is also a tribute to a young lesbian couple, the other party of which killed herself.

Sancharram is an indie film, made with a modest budget, with local Malayalam-speaking actors. Contrary to Bollywood, its music and dance scenes do not celerate couplehood and fulfilled love. The actors fill their roles almost quietly, without exaggerating any emotion. Nature engages in further dramaturgy than the people. There are some scenes that use the common Indian cinema codes: rain and thunder symbolize sexuality, the women play with their destiny at the edge of a steep cliff - but these episodes are not overdone.

I cannot compare Sancharram with Deepa Mehta's Fire (1996), a film I haven't yet seen. Fire caused violent outbreaks in and around cinemas all over India. What I gather from other reviews, it seems Fire was rather bold and graphic in the depiction of love scenes; Sancharram on the other hand engages in minimalistic poetic play, alluding more than showing. It is difficult to imagine that the film could offend someone as a love story or a portrayal of sexuality. One can easily watch this with children. If I were to choose one focus group to watch this with, I would show it to teenagers. Not as a film depicting exotic India, Third World or cultural differences, but as a universal story about love and boundaries. Cannot remember any good coming-out-of-closet film from Finland. Yet similar responses to queerness happen here on a daily basis.

Some points worth noting:

*Historical time. Because the film has been made with a low budget, it looks like the time frame is from 1970s to 1980s. It shows ancient cars and fashions that could be from earlier periods. There are no computers or mobile phones. But the characters discuss recent film stars like Shahrukh Khan and Rani Mukerji. This makes me guess the story happens from 1990s to early 2000s.

*Malayalam language. So refreshing, if one has mainly watched Hindi films. I can actually recognize some words, as I have listened to this language for years at my friends' place.

*Grandmother figure. She sees the two girls being intimate in the backyard, yet doesn't interfere. It looks like Delilah's falling in love with a girl isn't such a scandal historically and culturally at all. All scandal is based on what the neighbours think, what the church says, not on how the family members feel between themselves. Delilah's mother unsuccessfully uses the grandmother as a blackmailing device ("you choose her or your granny", implying the granny will die if she hears the news). Her bond with the grandmother is so deep not any love relationship could destroy it. If anyone has seen the Swedish film Hus i helvete, in which a young Iranian woman struggles for her independence through becoming a porn star, you will automatically grasp this grandmother-granddaughter complicity.

*Everydayness. Of course, the film is a visual treat especially for those of us who haven't been to Kerala. Nature speaks for itself. But Pullappally doesn't make a spectacle of the local village life. It shows quite realistically the everyday life of a multi-religious village, where Hindus, Christians and Muslims gossip about each other across communal divides. Kiran and Delilah also belong to different religious communities, but this dimension is downplayed. Delilah's Christianity is shown with more detail than Kiran's Hinduism. Kiran comes from a cultured cosmopolitan family, which has moved to the mother's ancestral home from Delhi. Basically, the two girls are like any village girls. Also other girls shock their parents by eloping with their loved ones. Pullappally shows that also heterosexual love affairs cause chaos in the community. The film is open-ended and leaves the audience to think of a possibility that the two women may even stay together in Kerala. If not in the village, then in some bigger city.

*School scenes. This makes me think I am truly looking for an Indian version of an ethnographic film on everyday school life, in the style of the French Être et avoir.

I would like to think of Sancharram as a call for honest discussion about homosexuality in Indian, or local Kerala society, or any given society. The way Pullappally shows young girls falling in love can make even the most homophobic viewer to acknowledge that queer folks have always existed in all societies. She is not portraying the girls' parents as homophobic monsters who feel disgusted by the daughter's sexual behaviour, but as parents worried about the community's response and the girls' futures, their possibilities to support themselves without a man. The film opens up a space where these different pressures, but also different empathies and sympathies can be discussed.

Bollywood-leffat - ranking list

Kun nyt elää pisteytysyhteiskunnassa, täytyy näkemänsä leffatkin laittaa paremmuusjärjestykseen. Näin arvostelisin viime aikoina näkemäni Bollywood-leffat:

Veer-Zaara ***** (kunniamaininta Rani Mukerjin rooli)

Taal ***** (kunniamaininta Anil Kapoorin rooli)

Parineeta ***** (kunniamaininta ajankuva ja lavastukset)

Rab Ne Bana Di Jodi **** (kunniamaininta värimaailma)

Kabhi Alveda Na Keena ***

Bride &Prejudice ***

Drona **

Run * (käsittämättömän huono)

Onko Shahrukh Khan oikeasti komea, ja muita olennaisia kysymyksiä

Viimeiset kolme vuorokautta, välttääkseni armotonta siivous-pakkausrumbaa ja siitä johtuvan maastamuutto-oksennustaudin kourissa, olen katsonut putkeen Bollywood-leffoja. Leffat löytyivät Reykjavikin Vesturbaerin kaupunginosan joulukirppikseltä. Maksoivat kaikki 750 kruunua kipale.

Ensin näin Karan Joharin ohjaaman leffan Kabhi Alvida Naa Kehna (2006). Pääosissa kaikista tunnetuimmat starat, Amitabh Bacchan, Shahrukh Khan, Preity Zinta, Rani Mukjerji ja Amitabhin poika Abhishek Bacchan. Leffa sijoittuu New Yorkiin ja Philadelphiaan, siinä ei ole yhtään intialaista kohtausta. Ekspatriaattien elämä on mutkikasta, perhekuviot rakoilevat, kaikki on yhtäkkiä mahdollista niin intialaisille kuin amerikkalaisillekin. Leffan motto on "Love that broke all relationships".Siinä kaksi pariskuntaa kärvistelee epätyydyttävissä liitoissaan, kunnes Dev alkaa törmäillä Mayaan Central Stationilla ja kahvittelu syvenee hotelliöiksi. Onneksi ohjaaja ei ota vahvaa moraalista kantaa, vaan esittää liittojen tilanteen sellaisina kuin ne ovat. Bollywood-leffaksi tässä taitaa olla poikkeuksellisen rohkeita kohtauksia, ja siksi leffa ei koskaan saanut niin suurta menestystä Intiassa kuin ulkomailla.

Ainoan näyttelijänsuorituksen leffassa tekee Amitabh Bacchan iloisen leskimiehen roolissaan, muut hahmot, nuoret pariskunnat, jäävät auttamattoman latteiksi hahmoiksi - heidän uskollisuutensa tai uskottomuutensa ei liikuta, sillä he eivät vakuuta ihmisinä. Leffan aikana mietin lähinnä, onko Shahrukh Khan oikeasti komea ja missä hänen charminsa oikeastaan piilee. Lievän ironinen, ylimielinen asenneko se on? Vai tarpeeksi vaalea iho?

Toinen sessio kului Yash Chopran ohjaaman Veer-Zaaran (2005) parissa. Tämä ilmeisesti tositarinaan pohjautuva rakkausdraama oli juonellisesti aivan toista luokkaa kuin New York-tarina - tässä oli poliittista ja historiallista uskottavuutta. Taas samat näyttelijät, kaikki paitsi Amitabhin poika, melko samansuuntaisissa roolihahmoissa, mutta hieman raikkaammin näyteltyinä. Rani Mukherji loisti pakistanilaisena asianajajana, jonka missio oli saada 22 vuotta vankilassa syyttömänä virunut Veer Pratap Singh takaisin kotimaahansa. Pääsin elokuvan siivillä unelmieni Punjabiin, nautin jopa laulu- ja tanssikohtauksista. Ainoa asia, jota en ymmärrä, on kuvaustekniikka, jossa rakastava pari vaihtaa vaatteita sata kertaa yhden laulun aikana. Monsuunisateen symbolista merkitystä olen jo alkanut ymmärtää. Petyn, jos vaatteet eivät liiskaudu ihoon kiinni ainakin kerran leffan aikana.

Kolmas näkemäni oli Subhash Ghain ohjaama Taal (vuosi epäselvä). Taalissa sympaattista oli matalampi budjetti - se oli suttuisempi kuin kaksi aiempaa, mutta samalla se ei sortunut samanlaiseen kuvaukselliseen kikkailuun, silmä ei väsynyt. Taal oli myös rakkausdraama (mikä Bollywood-elokuva ei olisi?), tällä kertaa rakastuminen tapahtui Himachal Pradeshin hill stationilla. Miljardöörin poika rakastui paikallisen folklaulajan tyttäreen. Suurin osa leffasta oli kommentääriä Mumbain viihdeskenen paradokseista, siinä oli paljon itseironiaa. Taalissa oli sellainen jännä kuvio, että kilpakosija osoittautuikin hyvikseksi, joka antoi omissa häissään morsiamensa sille, jolle tämän sydän oikeasti kuului. Ihastuin Anil Kapooriin tässä roolissa, hän on jo viisikymppinen äijä ja täydessä terässä, esitti kolmikymppistä musiikkimogulia uskottavasti ja moni-ilmeisesti. Rakkaustarina oli täysin lattea, mutta Anil Kapoor pelasti ontuvan narratiivin.

Ylhäällä vasemmalla Kapoorin kuva jossain muussa roolissa. What a darling!

Neljäs leffa odottaa vielä katsomista, se näyttää taiteellisesti kunnianhimoisemmalta kannen perusteella kuin nämä kolme jo näkemääni. Vir Chopran Parineeta (2006), 60-luvun Kolkatan taidepiireistä kertova kuva. Jo se, että se on saatu tiivistettyä 129 minuuttiin normaalin kolmen tunnin sijaan, lupaa paljon.

Hapy Bollywood Christmas to you all!

Katyn - puolalainen sotaelokuva

Kävin katsomassa täällä Reykjavíkissa puolalaisen ulkomaalaisen Oscar-ehdokaselokuvan Katynin (ohj. Andrezj Wajda) ensi-iltaa. Elokuva kertoi vuoden 1940 ns. Katynin listan teloituksista, sotavankien lopullisesta kohtalosta Saksan ja Neuvostoliiton vastakkaisten/lopulta samansuuntaisten ideologioiden ristipaineessa.

En suorastaan pitänyt koko leffasta. Harvoin sitä katsoo elävää kuvaa näin ristiriitaisesta näkökulmasta. Ensiksi kerron mistä pidin: elokuvan tunnelma oli enemmän älyyn kuin tunteisiin vetoava, koko ajan vedottiin historiallisiin faktoihin. Kukaan nättelijöistä ei noussut "päähenkilöksi", kaikki kokivat saman käsittämättömän julmuuden. Näyttelijät jäivät tässä leffassa todistajan rooleihin - mitään suurta luonneanalyysiä en pystynyt tekemään kenestäkään, he jäivät ihmisinä etäisiksi ja vaikeasti tavoitettaviksi.

Olen sattuneesta syystä katsonut viimeaikaisia suomalaisia sotaleffoja, erityisesti Raja 1918 ja Hylätyt talot, autiot pihat. Suomalaisissa leffoissa yksilön kokemus nousee ehdottomasti yhteisön kokemuksen yläpuolelle, niissä on usein vahvoja naishahmoja, jotka nostavat tarinan sota-ajan julmuuden ja kammottavuuden yläpuolelle. Suomessa luotetaan lähikuvan tehokkuuteen: ilmeet, eleet ja ruumiillisuus laitetaan puhumaan enemmän kuin historia tai politiikka. Reheviä kansannaisten kirmaamista katsoessa ei ole väliä. tietääkö historiallisista faktoista mitään, elokuvallinen kerronta vie mukanaan. Katynissa katsoja joutui tekemään paljon enemmän työtä.

Leffateatterin aulassa jaettiin elokuvaan liittyviä pinssejä, jonkunlaisia muistomerkkejä. Kiinnostuneet voivat käydä katsomassa lisää selostusta sivuilla: www.katyn1940.info

Minua rasitti leffassa eniten teloituskohtaukset, joita oli liikaa ja liian läheltä. Joskus liiallinen väkivalta ilman ulkomaalaisen vaatimaa selitystä vain turruttaa, ei herätä suuria sympatioita suuntaan eikä toiseen. Liika on aina liikaa. Jäin makaamaan ristituleen. Ehkä siinä olikin koko leffan juju. Kukaan ei päässyt helpolla. Jäi joka suhteessa epämukava olo.

Forugh Farrokhzad: spitaaliset ja elävä kuva

Kävin tänään katsomassa iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvista tehdyn animaatioelokuvan Persepolis. Se on niitä ikimuistoisia elokuvia, jotka saavat katsojan itkemään ja nauramaan samaan aikaan, vellomaan ihastuksen ja epätoivon maanis-depressiivisillä aalloilla. Katsoja oppii moshaamaan Iron Maidenin tahtiin ja samalla hän miettii lännen ja idän välisiä suhteita yhtä syvällisesti kuin lukemalla postkoloniaalin teorian klassikkoja. Nostan hattua sarjakuvataiteilijalle, joka on onnistunut menestymään omasta elämästä kertovilla kuvilla. Tuntematta kaikkia sarjakuvan genrejä uskallan väittää, että Satrapin kirjallisessa näkemyksessä on jotain todella innovatiivista. Voimme tietysti pohtia ikuisuuskysymystä, onko kenenkään kolmikymppisen elämässä tarpeeksi omaelämäkerrallista materiaalia. En olisi välttämättä jaksanut lukea Persepolisia pelkkänä tekstinä. Mielestäni Satrapin vahva kuvataiteellinen näkemys pelastaa tarinan, joka on yhteinen monelle lännessä asuvalle iranilaiselle naiselle ja jonka moni meistä on saattanut jo kuulla, jos on ollut tekemisissä sieltä päin tulevien maahanmuuttajien kanssa.

Satrapin siivin innostuin taas palaamaan Iranin historiaan, siihen kappaleeseen, jossa kerrotaan kapinallisista naisista. Ihastuin jo vuosia sitten runoilija Forugh Farrokhzadin (1935-1967) tarinaan ja joihinkin runoihin, jotka oli käännetty englanniksi. Myös Jaakko Hämeen-Anttila on suomentanut hänen runojaan persialaisen nykyrunouden kokoelmassa Vain ääni jää (1999, WSOY). Forugh kirjoitti suorasukaisesti, tukeutui modernismiin kaataen monia persialaisen runouden normeja. Hän kirjoitti kuten eli, kiivaasti ja raivokkaasti, repien rikki oman yhteiskuntansa kaksinaismoraalia sisältä päin.

Farrokhzadin elämäkerta paljastaa, ettei hän ollut pelkästään kuuluisa runoilija, eronnut nainen ja feministinen kapinallinen, vaan myös kulttuurintutkija. Hän oli kiinnostunut Iranin maaseudusta, paikallisista kulttuureista, luku-ja kirjoitustaidottomista kylistä, jotka olivat kaukana hänen omasta elämänpiiristään ylempään keskiluokkaan kuuluvan teheranilaisperheen vesana. 1950-luvun lopulla hän matkusti Englantiin opiskelemaan elokuvaa ja palasi sieltä Iraniin tekemään dokumenttielokuvia. Kuuluisin niistä oli palkittu "The House is Black", joka kertoi syrjäisen lepraparantolan arjesta.

Näkemättä elokuvaa haluan väittää, että elokuva on äärimmäinen runo, sen viimeinen terminaali. Ehkä oman aikansa Iranin poliittisessa ilmapiirissä Forugh koki, ettei saanut kaikkea sanottua pelkin sanoin, että elokuva voi viedä katsojan tehokkaammin oman aikansa marginaaleihin, sinne, minne Teheranin valtaapitävien maastojeepit eivät koskaan uskaltaneet ajaa. Matkustamalla elämään kuolemansairaiden pariin Forugh rikkoi suurempia rajoja kuin seksuaalimoraaliin liittyviä -hän kirjoittaa etnografisen runon poissulkemisen politiikasta siinä vaiheessa, kun suljettujen sukupuolella ei enää ole niin suurta väliä.

Marjane Satrapin sarjakuvarunossa itsenäisen naisen ainoa varteenotettava tulevaisuuden vaihtoehto on muutto Länteen; Forugh Farrokhzad, joka eli shaahin länttä ihannoivassa järjestyksessä, pystyi taistelemaan kuolemaansa asti järjestelmän sisällä. 2000-luvulla Farrokhzadista on tullut iranilaisen nuoren polven kulttuuri-ikoni, feminismin ja sananvapauden pioneeri. Teheranin liberaali nuoriso kokoontuu hänen haudalleen joka vuosi viettämään muistopäivää. Erityisesti diasporassa asuvat iranilaiset järjestävät Farrokhzad-seminaareja, lähin esimerkki löytyy Ruotsista, jossa äskettäin pidettiin Forugh Farrokhzad-elokuvamatinea. Farrokhzadin elämä on inspiroinut uusia elokuvaohjaajia tekemään dokumentteja feministin elämästä, mutta jo 60-luvulla Bernando Bertolucci teki dokumentin elävästä runoilijasta.

Luenpa Farrokhzadin säkeitä millä tahansa osaamallani kielellä, runojen elävä voima vetää aina jalat alta. Nämä säkeet jatkoivat elämistä läpi Iranin vallankumouksen tiukimmat sensuurit; aina löytyi mustan pörssin kauppiaita, jotka möivät Farrokhzadia tiskin alta. Teheranin Lolitat sikseen, ajatus mustan pörssin runoudesta piristää kummasti aina. Kielletty laulu soi aina asteen kirkkaammin kuin sallittu.