Friday 22 January 2010

Chavs


Olen jäänyt koukkuun Martina&Esko-tositeeveeshow'hun. Siinä seurataan kohuparin vauvan odotusta. Sarja keskittyy lähinnä Martinan ja Eskon ulkonäköön ja lifestylen esittelyyn. Martina ja Esko tarvitsevat rahaa, show tuo heille fyffet Dolce&Gabbanan lastenvaunujen hankintaan ja muutamaan botox-hoitoon parin virallisen bestiksen, Tiina Jylhän klinikalla.

Martina ja Esko toivon mukaan tuntevat luissaan, kuinka heille nauretaan. Nauretaan ylemmyydentuntoisesti, takakireästi ja pahansuovasti. Tähän verrattuna esim. taannoinen McCoys-tositeeveeohjelma oli sympaattinen. Andyn ja Angelan elämää ihmeteltiin, mutta koska he eivät ole runsaalla huumeidenkäytölläkään saaneet aivojaan kokonaan liuotettua, he keräsivät sympatiapisteitä. Martinaa ja Eskoa on vaikeaa sympata. He ovat omahyväisiä paskiaisia, täysin itseriittoisia itse tehdyssä kuplassaan. Kummallakaan ei ole pätkääkään itseironiaa. He uskovat täysillä luomaansa tuotteeseen.

Ehkä Martina ja Esko edustavat minulle chavs-ilmiötä. "Chavs" tarkoittaa työväenluokkaista nuorisoa, joilla on rankka tausta ja joka hankkii itselleen keinolla millä hyvänsä uusimmat merkkikuteet. Muutama vuosi sitten kuuminta hottia olivat burberry-kuviot, nyt halutaan urheilullisempia merkkejä. "Chavit" rakastavat blingblingiä. He huutavat ja kiroilevat, hankkivat toisilleen lähestymiskieltoja, ja samalla toivovat nousevansa luokkastatuksessa suoraan kaupungin vuokrataloilta Poshin ja Becksin bestiksiksi.

Martina ja Esko nimesivät lapsensa jo kohdussa Victoriaksi. Oikeastaan en haluaisi dissata heidän perhe-elämäänsä enempää, vaan ymmärtää, miksi meillä täällä Suomessa monistuvat kaikki Britannian ilmiöt muutaman vuoden viiveellä. Jos pariskunta on vielä kymmenen vuoden päästä yhdessä ja kasvattavat lastaan kaikessa rauhassa lööppijulkisuuden ulkopuolella, silloin olen ollut väärässä. Ehkä he tarvitsivat vain ne Dolce&Gabbanan vaunut.

Sunday 17 January 2010

Carol Shields: Kuvitteellisten saarten todelliset leivät

Luin äskettäin Carol Shieldsin (1935-2003) suomennetut kootut novellit, Tavallisia ihmeitä (2008). Lukukokemus oli hengästyttävä. Missään nimessä ei saisi lukaista yli 600 sivua kompleksisia novelleja parissa-kolmessa päivässä. Olin hämmentynyt siitä, kuinka moni Shieldsin novelleista kertoi kirjailijoista ja kirjallisuudentutkijoista, sorvin ääressä istuvista tekstityöläisistä. Ja sen vuoksi poimin kokoelmasta yhden, täysin poikkeavan novellin: "Lättyleivät: kaikkine muotoineen ja käyttötapoineen". Shields kirjoittaa:

"Papa Caileen saarella lättyleivät paistetaan yhteisvoimin, koska asukkaita on niin vähän. Perinne vaatii, että Caileen miehet sotkevat jauhot ja veden isossa padassa, minkä jälkeen naiset kokoontuvat ja lisäävät taikinaan rasvan ja suolan. Uunipellin pohjalle pannaan hevosenkenkä lisäämään makua ja herkullisuutta. Ennen kuin Papa Caileen saaren lättyleivät syödään, niille levitetään hunajaa ja ne taitellaan neljään osaan."

Samalla tavalla hän käy läpi koko saariryhmän, kaikkiaan kymmenen saaren omintakeiset leipomisrituaalit, jotka kaikki poikkeavat toisistaan. Kaikissa rituaaleissa kuitenkin käytetään hevosenkenkää onnea tuomaan, mutta myös manaamaan. Ilmeisesti ollaan jossain Atlantilla, anglo-skandinaavisella vyöhykkeellä, jossa pakanakulttuuri ei ole koskaan kadonnut arjen repertuaareista. Shields luo niin uskottavan narratiivin itse leipomisesta, että minun oli pakko tarkistaa, onko Papa Caileen saarta olemassa. No, ei ollut, mutta hänen antamillaan resepteillä onnistuisi luultavasti saamaan aikaan syötävän lopputuloksen.

Lättyleipä nyt on universaali kulttuurinen ilmiö, primitiivinen kakkunen, jonka lähin kotimainen variantti on rieska. Toissa syksynä asuin hetken Islannissa ja söin suurella ruokahalulla flatkakoja. Shieldsillä on kyky kyseenalaistaa etnologisen ja etnografisen kirjoittamisen normeja. Käyttäisin tätä tekstiä esimerkkinä uskottavuudesta kulttuurien kuvauksissa.

Monday 11 January 2010

Aution saaren kirjat 2010

Välillä pitää tehdä aution saaren kirjalistoja, siltä varalta, että tulisi tilanne, jossa todella joutuisi pikaisesti pakkaamaan mukaansa kirjoja matkalle jonnekin, jossa ei ole kirjastoja tai kirjakauppoja.


Amoz Oz: Meri on sama
Paulo Coelho:Veronika päättää kuolla
Andrei Makïne: Vera
Marguerite Duras: Jokapäiväinen elämä
Jeanette Winterson: Oranges Are Not the Only Fruit
Jamaica Kincaid: Annie John
Anita Desai: Baumgartner’s Bombay
Orhan Pamuk: Snow
Isaac Bashevis Singer: Lublinin taikuri
Amitav Ghosh:The Hungry Tide
Michael Ondaatje: Anil’s Ghost
Margaret Atwood: The Handmaid’s Tale
E. Annie Proulx: The Shipping News
Anne Michaels: Fugitive Pieces
Tove Nilsen: Lystrejsen (Halun matka)(oikeastaan Nilsenillä on vielä yksi parempi romaani, jonka muistan muuten, mutten nimeä)
Erlend Loe: Doppler
Marjaneh Bakhtiari: Kalla det vad fan du vill
Jonas Hassan Khemiri: Ett öga rött
Monica Ali: The Brick Lane
Kiran Desai: The Inheritance of Loss

Suomalaisia romaaneja ei tällä kertaa listalleni mahdu. Kaikki viime aikoina lukemani ovat olleet kertakäyttöisiä. Ehkä ensi vuonna. Kirjoittakaamme äidinkielellämme paremmin, ikimuistoisemmin.

Saturday 9 January 2010

Mangrovemetsikön tarinat



Amitav Ghosh on ollut lukulistallani vuosikausia, mutta jostain syystä en ole aiemmin päässyt sisälle hänen maailmoihinsa. Muistaakseni romaanit, joita yritin aiemmin aloittaa, olivat The Calcutta Chromosome (1996) ja The Glass Palace (2000). Ensimmäinen kertoo kansainvälisestä malariantutkimuksesta, toinen Burman ja Intian historiallisesta suhteesta. Ennakkotietämykseni kummastakin aiheesta oli nollatasoa, eikä Ghosh tehnyt sisäänajoa helpoksi. Koin Ghoshin tavan kirjoittaa myös kielellisesti vaikeaksi. Pidin häntä raskassoutuisena ja sisäänpäinlämpiävänä kirjailijana, jota tietyntyyppiset lukijat rakastavat juuri näiden attribuuttien vuoksi. Olen itsekin aiemmin ihaillut muutamaa kirjailijaa heidän ”vaikeutensa” vuoksi. Ghoshin kanssa en ensi metreillä kokenut etnografista romanssia. Hylkäsin hänet, siirsin mappi Ö:hön odottamaan päivää, jolloin mieleni olisi kypsempi vastaanottamaan ylipitkiä salonkisivistyneitä lauseita.
            Ghoshin esikoisromaani The Circle of Reason (1986) on jopa suomennettu (Järjen ääni); sen jälkeen hänen teoksistaan ei ole paljoa kuultu tässä maassa. Maailmalla olen kuullut viittauksia Ghoshin tuotantoon erilaisissa seminaareissa ja konferensseissa. Viimeisin romaani, The Sea of Poppies (2008), on luultavasti Ghoshin menestyksekkäin teos, olen viime kuukausina bongannut sen lentokenttien top ten-hyllyissä monessa maassa.
            Minun piti matkustaa Kolkataan ”löytääkseni” Amitav Ghoshin. Vaikka kirjailija asuu nykyään pysyvämmin New Yorkissa kuin Intiassa, hän ei ole myynyt bengalilaisen kirjailijan identiteettiään. Ghoshin henkilöhahmot eivät ehkä edusta samansuuntaista urbaania masalakulttuuria kuin muutamien muiden amerikanbengalilaisten kirjailijoiden (vrt.esim. Bharati Mukherjee, Jhumpa Lahiri). Huomaan jo ensi lukemalta, että hänen henkilöhahmonsa kampaavat kulttuuria vastakarvaan. Ne muistuttavat, että ihmisillä voi olla muunkinlaisia ongelmia ja kriisejä elämässään kuin kulttuuriseen identiteettiin liittyviä.
            Tämän hetken suosituista intialaiskirjailijoista hän on akateemisimpia, antropologisimpia. Hänellä on raskas akateeminen tausta. Valmistuttuaan tohtoriksi Oxfordista hän oli vuosia kenttätöissä arabimaissa. Akateemisten töiden lisäksi hän on julkaissut esseitä matkoistaan Lähi-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Bibliografiaa tutkiessani saan kuvan sinnikkäästä puurtajasta, joka ei luultavasti jää kiinni historiallisista asiavirheistä. Lähteitä on käytetty mittavasti ja paikan päällä on asuttu. Natiiveja haastateltu, kansa- ja luonnontieteelliset museot koluttu. Ghosh ei ole jättänyt tutkijan identiteettiään taakse ryhtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen tapauksessaan seikkaperäisyydestä voi kirjailijanuran tässä vaiheessa olla enemmän hyötyä kuin haittaa.
            Kolkatassa kuulin paljon juttua Sundarbansin mangrovemetsistä ja luonnonsuojelualueista. Alue oli lähellä ja silti niin kaukana; paikalliset intellektuellit eivät tuntuneet käyvän siellä viikonloppupiknikeillä. Nyt, kun alue on häviämässä maailmankartalta ilmastonmuutoksen vuoksi, siihen aletaan suhtautua suuremmalla vakavuudella kuin aiemmin. Alue koostuu Ganges- ja Brahmaputra-jokien deltoista, niiden yhtymäkohdasta, joka ulottuu Kolkatan lähiöistä Bangladeshiin asti. Yksi kolmasosaa Sundarbansista on Intian puolella, kaksi kolmasosaa Bangladeshista. Alue on kulttuurisesti hyvin synkretistinen. Tärkein paikallinen jumalhahmo on naispuolinen Bonbibi, legenda, jonka juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa.  
            Tunnemme kaikki käsitteen Bengalin tiikeri, mutta harva meistä osaa paikantaa lajia tarkemmin alueen ekologiaan tai mytologiaan. Minulle Intian villi luonto on aina ollut mysteerio; olen lähinnä tuntenut kosmopoliitteja kaupunkilaisia, joiden kanssa yhteys on löytynyt siksi, että olemme lukeneet samat länsimaiset ja postkoloniaalit kirjat. Harva tuntemani intialainen kirjailija kirjoittaa syvällisesti luonnosta.
            Romaanissaan The Hungry Tide (2004) Amitav Ghosh vie lukijansa syvälle Sundarbansin metsikköön, paikkoihin, jonne eivät kaikki paikallisetkaan uskalla seilata. Hän onnistuu näyttämään lukijoilleen, kuinka suuri henkinen etäisyys Intiassa voi olla metropolin ja sen lähialueiden ihmisten välillä.
            Michael Ondaatjen Anilin varjo on tämän romaanin sukulaissielu, muttei häiritsevällä tavalla. Kummassakin on päähenkilönä länsimaissa elänyt, ”juurilleen” palanut tiedenainen äärimmäisen vaarallisissa kenttätöissä. Sri Lankan lähihistoria on Anilin varjossa verisempi ja traumaattisempi konteksti kuin Ghoshin kuvaama Bengalin kahtiajako. Pakolaisuus ja etniset konfliktit ovat kummankin kirjailijan keskeisiä teemoja. Amitav Ghosh esittää Sundarbansin alkuperäisväestön – kastittomat, alakastiset ja islamiin kääntyneet – rauhanomaisena, yhteiseen paikalliseen ekosysteemiin sidoksissa olevana väkenä. Kun saarille muuttaa joukko Itä-Pakistanin pakolaisia, eivät paikalliset asukkaat ole heitä häätämässä, vaan hallituksen miehet Kalkutasta. 
            Pidin The Hungry Tidessa siitä, että sen asetelma ei ole liian kunnianhimoinen: tapahtumat rajoittuvat melkein kokonaan Sundarbansiin, päähenkilöitä ei ole kuin muutama, luonto puhuu puolestaan voimallisemmin kuin ihmiset. Yksi pääteemoista onkin kommunikaatio: kuinka ihmiset voivat oppia tuntemaan toisensa myös sanojen ulkopuolella. Kuinka luottamus toisiin ihmisiin on loppujen lopuksi fyysistä, non-verbaalista. Tätä ihmisen on mahdollista oppia eläimiltä, vaikka makeanveden delfiineiltä.  
            Romaani herätti kaukokaipuun, halun nähdä Shivan rastapatukoita muistuttavan saariston ennen kuin se vajoaa meren alle. Uskon, että se tulee elämään merkittävänä matkaoppaana kaikille, joita uhanalaiset eläinlajit ja ekosysteemit kiinnostavat.

Thursday 7 January 2010

Hammers'n sickles


For some reason, I couldn't add my Hammers'n Sickles collage into Facebook, wonder if they have a hammer and sickle filter?

Here too due to the slow internet connection, I could only add one.

It was interesting to walk the streets of Kolkata and suddenly find oneself in a communist pocket, where all walls were loaded with these symbols of internationalism and solidarity.

This particular graffiti was found on Beldevere Street, "just a walking distance from posh", in the north-east Salt Lake satellite township.

Even though the CPI-M lost its 30-year-long stronghold in the state of West Bengal last year, one cannot avoid its legacy in the minds and hearts of common people. 

The writings on the walls seemed so very sincere.

Friday 1 January 2010

Voiko poika kirjoittaa chick-litiä?

Chetan Bhagat (s.1974) on intialaisen nykykirjallisuuden suurin komeetta, neljä bestselleriä julkaissut entinen insinööri ja pankkiiri, joka on nyt omistautunut kirjoittamiselle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.

Minulle pakkomyytiin kaksi hänen romaaniaan Kolkatan College Streetillä. Olen nyt lukenut kokonaan hänen esikoisensa Five Point Someone (2004) ja aloittanut uusimman romaanin 2 States- The Story of My Marriage (2009) lukemisen.

Romaanit antavat loistavan näkökulman niiden intialaisten kulttuuriseen taustaan, jotka asuvat keskellämme täällä Suomessa. Bhagat kirjoittaa ihmisistä, joita hän tuntee läheisesti, omasta maailmastaan, korkeasti koulutetuista, urallaan kunnianhimoisista nuorista, joille intialaisen ja länsimaisen kulttuurin luova yhdistäminen ei ole ongelma. Minä tapaan Bhagat-hahmoja päivittäin Hervannan raitilla. Siksi näiden kirjojen tuominen Suomeen voisi olla hyvä idea.

Five Point Someone kertoo kuuluisan Indian Institute of Technology-opinahjon arjesta 2000-luvun alussa. Siinä on kolme sankaria, joilla on järkyttävän alhainen keskiarvo ja jotka antavat piutpaut ympäröivälle nörttihikarikulttuurille. Se on kuin amerikkalainen college-elokuva, lähin länsimainen hengenheimolainen on American Pie-sarja. Romaanissa koheltaa kaverikolmikko, siinä juodaan paljon alkoholia ja poltetaan maria, varastetaan tenttikysymyksiä ja professorien tyttäriä, kapinoidaan systeemin järjettömyyttä vastaan, ja lopulta päädytään hyvin palkattuihin hommiin monikansallisiin yrityksiin.

Bhagat rakastaa amerikanenglantia, f-sanan runsasta viljelyä ja kliseistä deittikulttuuria. Hänellä on hyvin länsimainen käsitys tytöistä ja pojista, romansseista ja parisuhteellisuudesta. Oikeastaan hän kirjoittaa kuin parhaimmat naispuoliset chick-lit-kuningattaret. Tämä on hyvin hämmentävää, koska en tältä istumalta osaa mainita yhtään eurooppalaista tai amerikkalaista mieskirjailijaa, joka mahtuisi tähän genreen. Minusta tämä on klassista chick littiä. Vai voisiko tätä kutsua stud litiksi?

Oli mitä oli, Bhagatin kirjoissa on hyvin vähän maskuliinista uhoa. Vaikka pojat ryyppäävät ja rellestävät, heille ei koskaan käy huonosti. Kun vertaan Bhagatin maailmaa esimerkiksi Charles Bukowskin kännikuvauksiin, minua alkaa naurattaa. Hänen mieshahmonsa ovat hyvin rakastettavia ja siloposkisia. Loppujen lopuksi he ovat kunnon poikia, joilla on perinteinen kunniantunto. He ovat miehiä, joista tulee joku päivä hyviä isiä ja aviomiehiä. Luulisin, että suurimmalle osalle eurooppalaisista mieslukijoista Bhagatin miehet eivät ole tarpeeksi vakuuttavia miehinä. Tytöt tykkäävät heistä kyllä. Tämä möisi kuin häkä Marian Keyesin rinnalla.

Mutta kumma kyllä, Bhagatilta löytyy yhteiskunnallista sanomaa. Tarina ei lopu tähän. Kun katsoo Bhagatin menestystarinaa ja hänen vaikuttavuuttaan nuorison suosikkina nyky-Intiassa, täytyy ottaa huomioon myös hänen ei-kaunokirjallinen antinsa. Hän onnistuu jossain, missä American Pien tekijät eivät koskaan onnistuneet: hän näyttää intialaisen koulujärjestelmän järjettömyyksiä ja kertoo, missä kohdassa mennään pahasti suohon. Hän kirjoittaa insinööreistä, IT-nörteistä, call centereiden työntekijöistä armottomasti, mutta samalla pysyen systeemin sisällä. Hänellä on isompi missio: hän selvästi haluaa maahansa toisenlaisia kouluja ja yliopistoja, joissa arvosanojen metsästys ei tappaisi ihmisten luovuutta.

Chetan Bhagat on saanut monet intialaiset pojat ja miehet, jotka normaalisti eivät lue mitään, lukemaan kokonaisia kirjoja englannin kielellä. Hänen kielensä on helppoa, siihen voi tarttua. Ymmärrän hänen suosionsa ja vaikuttavuutensa vasta Intian-reissuni jälkeen. Olin hyvin hämmentynyt siitä, että minulla oli Intiassa koko reissun kieliongelmia, etten tullutkaan ymmärretyksi tällä akateemisella englannilla, johon olen kotona tottunut myös täällä asuvien intialaisten parissa. Käytin liian vaikeita sanoja. Reissun jälkeen ymmärsin, että populistinen amerikanenglanti voi olla hyvä juttu, jos haluaa tutustua kadunmiehiin ja -naisiin. Bhagat kirjoittaa kielellä, jota vähemmän koulutetutkin saattavat ymmärtää. Arundhati Roy ja Salman Rushdie eivät kirjoita.

Chetan Bhagatin romaanit maksavat vain 100 rupiaa, niitä myydään kioskeilla, turuilla ja toreilla. Intia tarvitsee tämäntyyppistä populaarikulttuuria englannin kielellä. Sille on suuri sosiaalinen tilaus, ja siksi se myy.

Rabindrasangeet-lauluista


Nyt olen vihdoin kotoutumassa Intiasta, mutta ilokseni ja onnekseni kotiini on pesiytynyt Tagore-laulukärpänen. Olen hurahtamassa Rabindrasangeet-lauluihin, bengalilaiseen kansanperinteeseen. Kaiken muun toiminnan ja tuotannon lisäksi Tagore kirjoitti satoja lauluja ja lauloi niitä itsekin.

Tämänhetkinen lempiartistini on Lopamudra Mitra, hän on Bengalin tunnetuimpia naislaulajia, kuuluisan muusikkosuvun vesa, joka on saanut parhaimman mahdollisen klassisen laulun koulutuksen. Kuuntelen hänen uusinta levyään Ananda - The Ecstasy, levyn teema on matka olemisesta tulemiseen.

Tämän Mitran tulkitseman laulun haluaisin laulaa itse:

TAI TOMAR ANAND AMAR PAR
Tai tomar ananda amar par,
Tumi tai esechho niche -
Amai noile tribhubaneswar,
Tomar prem hoto jey michhe.
Amai niye melechho ei mela,
Amar hiyar cholchhe rasher khela,
Mor jibone bichietro rup dhore
Tomar eechchha tarongichhe.
Tai to tumi rajar raja hoye
Tobu amar hriday lagi
Phirchho kato monoharon beshe-
Probhu nityo achho jagi.
Tai to probhu hethai elo neme
Tomari prem bhakto praner
Murti tomar jugalsamilane
Sethai purno prokashichhe

Tämä vaatii hieman opiskelua. Kielen opiskelua ja laulamisen alkeita. En ole vielä löytänyt tekstin englanninnostakaan. Luulisi, että Tagoren tuotanto on kokonaan käännetty englanniksi, mutta nyt en ole asiasta lainkaan varma.