Mangrovemetsikön tarinat

Amitav Ghosh on ollut lukulistallani vuosikausia, mutta jostain syystä en ole aiemmin päässyt sisälle hänen maailmoihinsa. Muistaakseni romaanit, joita yritin aiemmin aloittaa, olivat The Calcutta Chromosome (1996) ja The Glass Palace (2000). Ensimmäinen kertoo kansainvälisestä malariantutkimuksesta, toinen Burman ja Intian historiallisesta suhteesta. Ennakkotietämykseni kummastakin aiheesta oli nollatasoa, eikä Ghosh tehnyt sisäänajoa helpoksi. Koin Ghoshin tavan kirjoittaa myös kielellisesti vaikeaksi. Pidin häntä raskassoutuisena ja sisäänpäinlämpiävänä kirjailijana, jota tietyntyyppiset lukijat rakastavat juuri näiden attribuuttien vuoksi. Olen itsekin aiemmin ihaillut muutamaa kirjailijaa heidän ”vaikeutensa” vuoksi. Ghoshin kanssa en ensi metreillä kokenut etnografista romanssia. Hylkäsin hänet, siirsin mappi Ö:hön odottamaan päivää, jolloin mieleni olisi kypsempi vastaanottamaan ylipitkiä salonkisivistyneitä lauseita.

            Ghoshin esikoisromaani The Circle of Reason (1986) on jopa suomennettu (Järjen ääni); sen jälkeen hänen teoksistaan ei ole paljoa kuultu tässä maassa. Maailmalla olen kuullut viittauksia Ghoshin tuotantoon erilaisissa seminaareissa ja konferensseissa. Viimeisin romaani, The Sea of Poppies (2008), on luultavasti Ghoshin menestyksekkäin teos, olen viime kuukausina bongannut sen lentokenttien top ten-hyllyissä monessa maassa.

            Minun piti matkustaa Kolkataan ”löytääkseni” Amitav Ghoshin. Vaikka kirjailija asuu nykyään pysyvämmin New Yorkissa kuin Intiassa, hän ei ole myynyt bengalilaisen kirjailijan identiteettiään. Ghoshin henkilöhahmot eivät ehkä edusta samansuuntaista urbaania masalakulttuuria kuin muutamien muiden amerikanbengalilaisten kirjailijoiden (vrt.esim. Bharati Mukherjee, Jhumpa Lahiri). Huomaan jo ensi lukemalta, että hänen henkilöhahmonsa kampaavat kulttuuria vastakarvaan. Ne muistuttavat, että ihmisillä voi olla muunkinlaisia ongelmia ja kriisejä elämässään kuin kulttuuriseen identiteettiin liittyviä.

            Tämän hetken suosituista intialaiskirjailijoista hän on akateemisimpia, antropologisimpia. Hänellä on raskas akateeminen tausta. Valmistuttuaan tohtoriksi Oxfordista hän oli vuosia kenttätöissä arabimaissa. Akateemisten töiden lisäksi hän on julkaissut esseitä matkoistaan Lähi-Idässä ja Kaakkois-Aasiassa. Bibliografiaa tutkiessani saan kuvan sinnikkäästä puurtajasta, joka ei luultavasti jää kiinni historiallisista asiavirheistä. Lähteitä on käytetty mittavasti ja paikan päällä on asuttu. Natiiveja haastateltu, kansa- ja luonnontieteelliset museot koluttu. Ghosh ei ole jättänyt tutkijan identiteettiään taakse ryhtyessään päätoimiseksi kirjailijaksi. Hänen tapauksessaan seikkaperäisyydestä voi kirjailijanuran tässä vaiheessa olla enemmän hyötyä kuin haittaa.

            Kolkatassa kuulin paljon juttua Sundarbansin mangrovemetsistä ja luonnonsuojelualueista. Alue oli lähellä ja silti niin kaukana; paikalliset intellektuellit eivät tuntuneet käyvän siellä viikonloppupiknikeillä. Nyt, kun alue on häviämässä maailmankartalta ilmastonmuutoksen vuoksi, siihen aletaan suhtautua suuremmalla vakavuudella kuin aiemmin. Alue koostuu Ganges- ja Brahmaputra-jokien deltoista, niiden yhtymäkohdasta, joka ulottuu Kolkatan lähiöistä Bangladeshiin asti. Yksi kolmasosaa Sundarbansista on Intian puolella, kaksi kolmasosaa Bangladeshista. Alue on kulttuurisesti hyvin synkretistinen. Tärkein paikallinen jumalhahmo on naispuolinen Bonbibi, legenda, jonka juuret ovat islamilaisessa kulttuurissa.  

            Tunnemme kaikki käsitteen Bengalin tiikeri, mutta harva meistä osaa paikantaa lajia tarkemmin alueen ekologiaan tai mytologiaan. Minulle Intian villi luonto on aina ollut mysteerio; olen lähinnä tuntenut kosmopoliitteja kaupunkilaisia, joiden kanssa yhteys on löytynyt siksi, että olemme lukeneet samat länsimaiset ja postkoloniaalit kirjat. Harva tuntemani intialainen kirjailija kirjoittaa syvällisesti luonnosta.

            Romaanissaan The Hungry Tide (2004) Amitav Ghosh vie lukijansa syvälle Sundarbansin metsikköön, paikkoihin, jonne eivät kaikki paikallisetkaan uskalla seilata. Hän onnistuu näyttämään lukijoilleen, kuinka suuri henkinen etäisyys Intiassa voi olla metropolin ja sen lähialueiden ihmisten välillä.

            Michael Ondaatjen Anilin varjo on tämän romaanin sukulaissielu, muttei häiritsevällä tavalla. Kummassakin on päähenkilönä länsimaissa elänyt, ”juurilleen” palanut tiedenainen äärimmäisen vaarallisissa kenttätöissä. Sri Lankan lähihistoria on Anilin varjossa verisempi ja traumaattisempi konteksti kuin Ghoshin kuvaama Bengalin kahtiajako. Pakolaisuus ja etniset konfliktit ovat kummankin kirjailijan keskeisiä teemoja. Amitav Ghosh esittää Sundarbansin alkuperäisväestön – kastittomat, alakastiset ja islamiin kääntyneet – rauhanomaisena, yhteiseen paikalliseen ekosysteemiin sidoksissa olevana väkenä. Kun saarille muuttaa joukko Itä-Pakistanin pakolaisia, eivät paikalliset asukkaat ole heitä häätämässä, vaan hallituksen miehet Kalkutasta. 

            Pidin The Hungry Tidessa siitä, että sen asetelma ei ole liian kunnianhimoinen: tapahtumat rajoittuvat melkein kokonaan Sundarbansiin, päähenkilöitä ei ole kuin muutama, luonto puhuu puolestaan voimallisemmin kuin ihmiset. Yksi pääteemoista onkin kommunikaatio: kuinka ihmiset voivat oppia tuntemaan toisensa myös sanojen ulkopuolella. Kuinka luottamus toisiin ihmisiin on loppujen lopuksi fyysistä, non-verbaalista. Tätä ihmisen on mahdollista oppia eläimiltä, vaikka makeanveden delfiineiltä.  

            Romaani herätti kaukokaipuun, halun nähdä Shivan rastapatukoita muistuttavan saariston ennen kuin se vajoaa meren alle. Uskon, että se tulee elämään merkittävänä matkaoppaana kaikille, joita uhanalaiset eläinlajit ja ekosysteemit kiinnostavat.

Far East from Bollywood

In Kolkata, I had minimal time for shopping, so the purchase of films was random and intuitive. I just grapped whatever I could. Fortunately, the two music-film stores I visited were very well equipped.

I decided to forget Bollywood this time, and focus on Bengali cinema. I was far, far away from Mumbai. Nothing about the trip made me long for honeymoon musical scenes shot at the Himalayas. I had a feeling it was time to “get real”.

I did go to the movies once, to see the latest Bollywood blockbuster Rocket Singh, a comic tale of India’s most successful salesman. Without English subtitles, it was difficult to understand the comedy. The film was more verbal than what the ads suggested. But it did portray the everyday challenges of young Indian college graduates from a viewpoint of a Sikh family living in Mumbai. There was a level of political commentary against the commercialization of everyday life, which I of course missed.

No matter how little I understood, it was a great experience to be there. The movie theatre at Salt Lake City’s posh mall was perhaps better equipped than any of the cinemas in Tampere. There were even security checks at the cinema gates. The ticket was expensive in Indian standards, 210 rupees. I understood that in the ordinary movie theatres, the tickets cost less than 100 rupees. Now Kolkata had movie theatres differentiated by the income group. It made me wonder.

The film I watched on my laptop at the guesthouse on a sleepless night hit the jackpot. Aparna Sen’s 15, Park Avenue (2005) is a story of mental illness, Westernization, family ties and modern relationships in upper-middle class professional Kolkata. It is a film about parallel worlds, so multilayered in narration that one starts to question the main character’s illness. Meethi’s schizophrenia has been diagnosed and she spends half of her time in clinics, but the film sympathizes strongly with her other world, the imaginary world she has created on Park Avenue, to the extent that the viewer cannot know for sure which one of her worlds is the dreamworld, after all.

I will need to watch this film many times to understand the underlying symbolism. A Bengali friend told me that the filmmaker uses traditional Bengali storytelling about dream worlds to complicate the narrative. This is interesting, because the film has otherwise been almost purged from everyday Indian life. The characters live in a Westernized bubble. One does not see the normal everyday mess and noise of Kolkata’s streets at all.

The other films I have not seen yet, but luckily in my pile there also seems to be another Aparnya Sen film, Sati (1989).
I got 5 Satyajit Ray films, some black-and-white, some coloured: The Middle Man, The Big City, The Stranger, The Enemy of the People and The Home and the World.

Then there is Anjan Das’ Strokes and Silhouettes, a truly artsy film about a family of painters. And a film in Bengali only by director Sab Chotitra Kalponik (without English subtitles), the name of which I cannot read yet.

Apart from Bengali films, I got Deepa Mehta’s “Elements” trilogy. Somehow, they don’t anymore seem like Indian films. I have enjoyed Earth, and followed with great interest the controversy over the film Fire. I will also watch these over time, but now I have a need to understand what Bengali movies are about.

This should provide enough entertainment over the Christmas holidays.