Tuesday 23 February 2010

Pahempaa olla puolueeton kuin antibrechtiläinen: Han Suyinin postkoloniaalia analyysia


Han Suyin on ilmeisesti vielä elossa oleva 93-vuotias kiinalais-belgialainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Hollywood-klassikoksi noussut Päivien kimallus (A Many Splendoured Thing). Vuosikymmenten aikana hän on noussut eritoten ”euraasialaisten” puolestapuhujaksi ja aasialaisen rasismin vastustajaksi. Hänen nuoruudessaan ei ollut helppo kasvaa ”sekarotuisena”, ja ne monietniset todellisuudet, joita hän kirjoissaan kuvaa, saattavat aueta paremmin vasta tämän päivän lukijoille kuin aikalaisilleen. Hän kirjoittaa kulttuurisesti hybrideistä todellisuuksista tarkkanäköisesti ilman turhaa jargonia.
Kirjailija tunnetaan myös lääkärinä ja sinologina. Hänen persoonansa ympärille on perustettu kirjallisuuspalkintoja, ja löysin myös Facebookista fanisivuja. Oletan, että tämän päivän mobiilille, Euroopan ja Aasian välillä liikkuvalle nuorisolle Han Suyin saattaa olla suurikin idoli. Länsimaailmassa hän joutui jossain vaiheessa epäsuosioon, koska häntä pidettiin liian maolaisena, tai hän siis kirjoitti liian sympaattisesti kulttuurivallankumouksesta läntisiin lehtiin.
Pelastin romaanin Neljät kasvot (1963) Hervannan kirjaston kierrätyskorista. Luin kirjan tietämättä mitään kirjailijan taustasta, edes sukupuolesta, ja oletin sen olevan täyskiinalaisen, vallankumousta länteen paenneen miehen tuotos. Luin kirjaa miehen kirjoittamana, koska siinä oli niin paljon eroottisviritteisiä kuvauksia naisista miesten silmin. Tosin seksuaalisten aktiivisten, normeja rikkovien naisten määrästä olisi pitänyt osata arvata, että kirjailija oli nainen. Romaanin hahmot ovat tämänkin päivän näkökulmasta herkullisen outoja: omaksi suosikiksini nousi valkoisia eurooppalaisia vauvoja adoptoiva kirjailijaprinsessa Sumipoon, joka matkailee konferensseissa koko hovinsa kanssa ja muistuttaa maneereiltaan hämärästi erästä meidän aikojemme tunnetuinta pop-ikonia. Tässä hänelle tyypillinen repliikki: ”Ne olivat niitä valkeita ja mustia aikoja, jolloin oli pahempaa olla puolueeton kuin anti-brechtiläinen. Minusta alkoi tuntua, että olin häneen rakastunut. Ajattelin, että olisi äidillinen teko selvittää hänen tunnesotkunsa.” (92)
Teksti tuntui äärettömän modernilta, kyyniseltä ja maailmanpoliittisesti valveutuneelta. Se kuvaa neljän vuorokauden tapahtumia Kambodzassa ”puolueettomassa” kirjailijakokouksessa, jonne vain länsimaisilla ja muutamalla rikkaalla aasialaisella kirjailijalla on ollut varaa lentää. Siinä parodioidaan mitä tahansa kansainvälistä konferenssia, jossa on tähtiä ja satelliitteja, opportunistisia bändäreitä. Viidessäkymmenessä vuodessa niin vähän on muuttunut näissä piireissä.
Vallankaappausta odotellessa herkkähipiäiset paperinpyörittäjät laitetaan suorittamaan ruumiillista työtä lapion varteen pelloille, joilla buddhalaiset munkit lausuvat meditaatioitaan. Koska romaanin ajanjakso on niin tiivis, se pysyy nerokkaasti käsissä ja onnistuu tiivistämään aikansa keskeiset poliittiset kysymykset yhteen episodiin. Siinä eletään Bandungin afroaasialaisen kokouksen jälkeistä aikaa, jolloin panaasialaisuus oli korkeassa kuosissa. Pidin erityisesti romaanin dramaturgiasta.
Kaikki hahmot ovat yhtä lailla narreja, itseriittoisia ja vieraantuneita ns. tavallisesta elämästä. Heidän elämänsä tuntuu pyörivän pitkälti seksin ja viinan ympärillä; osa porukasta on tietoisesti tai tietämättään myös mukana oopiumkaupassa. Tarina muuttuu dekkarinomaiseksi siinä vaiheessa, kun erään päähenkilöistä hotellihuoneesta löytyy suklaarasia, joka vaihdetaan kiireen kaupalla kantajansa huomaamatta.
Postkoloniaali kritiikki erityisesti tuntui osuvalta, siinä oli yksissä kansissa kaikki olennainen imperiumeille vastaanpuhuminen, ajalta ennen kuin Edward Said onnistui tekemään siitä tieteenalan. Han Suyin onnistuu kuvaamaan aasialaisen intellektuellin monia kasvoja: teoksessa vilisee kommunisteja, sosialisteja, äärioikeistolaisia, monarkisteja, buddhalaisia, epäpoliittisia hedonisteja – ja kaikki lopulta taistelevat samasta paikasta auringossa saman ankkalammikon rannalla.
Romaani oli älyllinen ilotulitus, jota aika ei tosiaankaan ole jättänyt. Ottaisin tämän mielelläni lukemistoksi postkoloniaalin teorian kurssille. Han Suyin onnistui esittelemään siivun lähes koko Aasian 50-60-lukujen historiaa harvinaisen suorasukaisella, jaarittelemattomalla tavalla.


Wednesday 17 February 2010

Abi Morgan's "The White Girl": the politics of looking back

Last Tuesday the Finnish YLE1 showed the prize-winning and according to some sources "controversial" TV drama, "The White Girl", written by Abi Morgan. The film took us directly to the Pakistani quarters of Bradford, where a white working class single parent family had been emergency housed after a violent marriage. It is a story of ethnic separatism, and of white "outsiders" who are no longer privileged in the eyes of the migrant community.

The film has been received with wildly mixed feelings. Morgan has been accused of political correctivism, social pornography, or a tendency to show the white working class life as more scum than it could possibly ever be, anywhere in Britain or even Europe. It does not transcend the class divide, her critics claim.

I don't read the film first and foremost as a commentary about the British working class in peril, but for me it worked as a powerful reminder of the politics of looking, the politics of gaze, and counter-gaze. In the film, the white family's eldest daughter Leah approaches Islam, and finds comfort in daily prayers, while her mother is focusing on destroying herself through alcohol, drugs and a violent on-and-off relationship with her ex. The film shows clearly the rationality of a person's search for spirituality in a turbulent life situation. It could be any religion, but in this case it is Islam. Leah's choice to start imitating the daily acts of her classmates and neighbours has not been exoticized, but it is shown as the most likely and most intelligent choice a minority child can do. I understand that in the UK there are several Muslim-majority public schools, in which the curriculum has been Islamicized in the way Morgan portrays. In such a school, a white girl is an exotic bird.

It is true that Islam in the film is idealized, and shown in the most poetic, aesthetic form. All the Muslims in the film were sympathetic characters. Not all adult whites were bad, but morally ambivalent and weak in willpower. Very cleverly, Leah's mother was portrayed, amongst all other deviant characteristics, as illiterate (shaking the myth of the illiterate Muslim housewife). And the film's aesthetics bordered on ghettoization and third worldization. It showed the everyday life of a part of Britain that has for long been underprivileged and at the same time contains many other worlds.

To the film's critics I would like to pose a counter-question: if the film's perspective was so upsetting or irritating, isn't that a sign of something happening in the minds of the viewer? And isn't that what filmmakers are supposed to do, to choose a point of view and stick to it? I at least enjoyed to travel with Leah into the local mosque and experience with her the first steps of practicing a new faith. I enjoyed the acting, the dialogues, the dramaturgy, and the details of the settings, and the camera technique. I have never been to Bradford, and have not quite seen similar "third-worldization" of European housing areas in my own eyes. I have for many years wanted to travel to Bradford. Now this film caused in me a strong impulse to fulfill this idea.

But even more importantly, the film succeeds in showing, not only through the white family members' perspective, but also from the perspective of the local Muslim community, what the white working class neighbours' life might look like. In Finland, all the so called multicultural novels and films focus on the migrant experience as minority experience, and the emphasis is on how to integrate in the clean, punctual and orderly Nordic society. This film does something else, it turns around all the questions and shows us the possible future faces of Europe. I have rarely seen a film that manages to condense a social and political conjuncture, a turning point, a knot of signs in such a powerful package.

Monday 15 February 2010

Piilotus on normaalia toimintaa

Juha Suorannan Piilottajan päiväkirja (Like, Helsinki 2010) tekee 142 sivussa sen, mitä itse olen odottanut kymmenen vuotta tapahtuvan suomalaisessa keskustelussa maahanmuuttopolitiikasta ja monikulttuurisuudesta: siinä siirrytään reippaasti sanoista tekoihin, asiantuntijuudesta lähimmäisyyteen.

Koska Suoranta ei ole mitenkään erityisesti profiloitunut monikulttuurisuuskysymysten tutkijana, odotin tämän kirjan lukemista jännityksellä. Mielestäni ajastamme kertoo paljon se, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänen on yhtäkkiä muodostettava kantansa Euroopan Unionin maahanmuuttopolitiikkaan. Suorannalle kävi niin, kun hän eräänä maaliskuisena päivänä istui koneelleen ja sai avunpyyntöviestin kollegaltaan Yhdysvalloista.

Sain kirjan suoraan kotiovelleni kirjailijalta itseltään viime perjantaina. LIKE oli antanut 200 kpl kirjoja Ashraf Sahilin opintojen tukemiseen. Kuuluin 200 nopeimpaan tilaajaan. Olin myös kuuntelemassa Suorantaa kirjamessuilla lauantaina. Viimeistään haastattelua kuunnellessani vakuutuin siitä, että nuoren yksin maahan tulleen turvapaikanhakijan piilotus on Eurooppa-linnoituksessa normaalia, arkista toimintaa. Suoranta halusi korostaa, ettei pitänyt eikä edelleenkään pidä itseään aktivistina, vaan hän käsittää piilottamisen tavalliseksi lähimmäisen työksi. 

Meillä on maa täynnä monikulttuurisuuden ja maahanmuuttopoliittisten kysymysten asiantuntijoita. Joskus tuntuu, että "puhuvia päitä" on enemmän kuin maahanmuuttajia. Joskus asiantuntijan ja maahanmuuttajan roolit sattuvat samaan henkilöön, mutta enimmäkseen asiantuntijat ovat suomalaisia, korkeasti koulutettuja naisia, jotka puhuvat sujuvasti järjestelmän kieltä. Meillä on hommafoorum täynnä parodiaa mokuttajista, jotka ammatikseen pyrkivät eroon eurosentrisyydestä. Mitä tahansa Suorannan kirjasta tullaankaan sanomaan, en näe mitään mahdollisuutta, että tämä kirja nousisi äärioikeiston parodiseksi bestselleriksi. Kirja on kirjoitettu niin arkisesta, maltillisesta ja tolkullisesta näkökulmasta, ettei siitä löydy reposteltavaa. Uskoisin, että se tulee elämään omaa elämäänsä monenlaisten lukijoiden arjessa ja inspiroi muitakin toimimaan rohkeasti.

Olen hämmentynyt Piilottajan päiväkirjan uskonnollisista virityksistä. Vaikka itsekin olen etsinyt jo pitkään vastauksia kysymykseen lähimmäisyydestä kristillisestä kirjallisuudesta, en ole vielä niin sinut henkisen/hengellisen etsintäni kanssa, että pystyisin kirjoittamaan siitä avoimesti. Suoranta uskaltaa, hän kertoo erityisesti kohtaamisistaan ev.lut seurakunnan työntekijöiden kanssa ja tuo ilmi kirkon hahmottumattoman roolin turvapaikan antajana. Hän kirjoittaa siunauksesta, varjeluksesta ja epätavallisista enkeleistä. Piilottajan päiväkirjassa on keski-ikäinen kirkosta eronnut professori jokseenkin rähmällään elämän perimmäisten kysymysten äärellä.

Sunday 14 February 2010

Päivän karmein ja paras lause

Aloitin aamuni tänään lukemalla Anna-lehteä ja jostain syystä poimin sieltä irtonaisen lauseen, joka nostatti karvani pystyyn. Saara Kesävuoren jatkiksesta "Liian kaunis mies":

"Kun mies joogatunnin päätteeksi avasi hopeanvärisellä nauhalla sidotut hiuksensa ja ravisteli mustaa kiharaputoustaan, Kaarina tunsi olonsa ennen kokemattomalla tavalla heikoksi."

Poor Kaarina. Lauseesta voi jo ennustaa, ettei tässä hyvin käy. En tiedä, onko kyseessä Harlekiini-parodia, vai onko kirjailija tosissaan. Ilmeisesti Anna maksaa suht' hyvin jatkiksesta ja lukija saa mitä tilaa. Tällä lähdettiin liikkeelle ja sitten iltapäivällä kirjamessuilla kuuntelin Taija Tuomisen lukevan otteita Tuomas Kyrön romaanista 700 grammaa (kirjailijan haastattelussa). Koin voimistuvani tästä:

"Upein hetki sitten prinsessakauden on se, kun nainen lakkaa kuvittelemasta olevansa prinsessa ja hyväksyy paikkansa muiden naisten ketjussa , ymmärtää että jokainen mummu oli kerran tyttö, kulkee siellä seassa ja jatkumossa, ei elä miehelleen tai miehille, ei maskeeraa omaa minäänsä piiloon vaan tulee petolinnunperseenä kaikkien eteen ja seisoo ylväänä huutomerkkinä: kuka uskaltaa näyttää Alice Wuornokselta, uskallattekos penelopecruzit?"

Sunday 7 February 2010

Lähiövalaat/Suburban whales

Tehdessäni eilen etnografisia nettiseikkailuja eräälle tunnetulle maahanmuuttajakriittiselle foorumille, ja myös kestosuosikkini Johanna Tukiaisen blogiin, opin kiinnostavan uuden käsitteen, jonka olen ajatellut ottaa käyttööni: LÄHIÖVALAS. Termin synonyymi on TUULIPUKUVALAS, mutta mielestäni siinä on liikaa kirjaimia. Termi viittaa ylipainoiseen yksinhuoltajaan, jolla mahdollisesti on lapsia useammalle maahanmuuttajataustaiselle miehelle ja joka on luopunut ulkonäkönsä tuunaamisesta. Kolmas herkullinen sukulaistermi on SIDUKKAMURSU.

Koska lähiövalaat harvoin vikittelevät poliitikkoja, heistä on vaikea löytää kuvallista todisteaineistoa. Kaarina Hazard on saanut äskettäin kantaa kunnianimeä dissattuaan edesmennyttä Tony Halmetta. Mutta Kaarinan tapauksessa nimitys osuu vain häneen fyysisesti - ei suosittu mediakriitikko ja näyttelijä voi oikeasti olla lähiövalas, hänellä on siihen liian monta fania. Etsisin termin genealogiaa suomalaisesta viihdemaailmasta laajemmin. Eija Vilppaan esittämä Pirre teki tuulipuvusta suurta taidetta 80-luvulla, ja ohjelman nimikin on kuvaavasti Fakta Homma (vrt. Hommafoorum). Valitettavasti Pirren mies oli perussuomalaisen prototyyppi, ja hänen ruumiinmuotonsa on liian anorektinen, mutta Pirren asenne kelpaa.

While making ethnographic excursions yesterday to a well-known "migration-critical" internet forum, and also to my long-term favourite bloggist Johanna Tukiainen's diary, I learn an interesting new concept worth using and manipulating: SUBURBAN WHALE. The synonym is WINDSUIT WHALE, but I find the Finnish variant of it has too many letters. It refers to an overweight single mom, who possibly has children fathered by several men of migration background, and who has given up tuning her looks. A third delicious near-synonym is CIDER WALRUS.

Because suburban whales in this country rarely make passes at politicians, it is difficult to find pictorial evidence of their existence. Kaarina Hazard, a media critic and actor, who recently publicly insulted the dead extreme right politician Tony Halme, was given the badge of honor, but the term only describes her physically. Kaarina is far too popular and intellectual to embody the character. I would start looking for her in the genealogy of Finnish entertainment world more widely. The character Pirre (middle in the picture above) performed by Eija Vilpas, transformed windsuits into a work of art in the 1980s, and even the comedy show's name suits well the context of this decade. Fakta Homma and Hommafoorum (the extreme right site) play well together. Unfortunately in the series Pirre was married to a prototype of a basic Finn (image: seated on the right), and her body mass index was too anorectic. However, her attitude is perfect, telling a tale.

Friday 5 February 2010

Paperland

Been planning for 4-5 years to write a book called Paperland. Been presenting papers about it, been reading aloud fragments from along the journey at conferences all over the world, been thinking aloud with dozens of people more important than any written publication.

Today I feel I am approaching. I have 70+ pages of dense drama text, which might one day, if necessary, translate into 300+ pages of prose, but if the drama materializes, I don't find it necessary to write an ethnographic novel after all.

Interestingly, I was never a theatre person in my childhood and youth.I never had the urge to be on stage. Now I have a burning urge to send people on stage. The work is called "ethnodrama", but it has very little to do with concrete ethnicities. It has something to do with the writing process of ethnography, and the various fake parodies dealing with immersion with distant cultures. But even more importantly, the book is about the production of "immigritude" amongst a wide array of recent arrivals in a country that pretends to be very unexperienced in dealing with ethnic. cultural and religious differences.

And it is very funny to find myself in the middle of planning choreographies full of glitter and glue. I never thought I could get so physical. Paperland is almost a musical in its current form. I am playing the piano every day to forward the writing.

Never knew that happiness and satisfaction could be bought so cheap...