Kuplivaa

Luin juuri välipalana lukupiirimme kuukauden kirjan, Anna Gavaldan Pakomatkalla (2009, ranskaksi L’échappée belle). Anna on uusimmassaan palannut alku-uransa uskolliseen minimalismiin – edelliset romaanit ovat olleet järkäleitä.

            Muistan selailleeni kirjaa jo aiemmin, ja mieleeni tarttui lause, jossa irvokas sukulaismies laskeskelee joka toisen työpäivänsä menevän verorahoihin, joilla ”Mamadu pistää 10 neekerivaimoaan paksuksi”. Lause jäi mietityttämään monikulttuurisuuden tutkijaa: tästäkö koko eurooppalaisessa oikeistolaisessa politiikassa on kyse?

            Vaikka romaani ei suorastaan kerro äärioikeiston noususta Ranskassa, se on silti kärkevä kuvaus eri yhteiskuntaluokkien komplekseista. Kertoja-Garance etsii lohtua sisaruksistaan, joiden kanssa voi jakaa samat musiikilliset, elokuvalliset ja kaunokirjalliset viitteet, ja peilaa boheemia porvarillista kasvualustaansa toimihenkilömentaliteetin omaavan kälynsä maailmaan. Käly on farmaseutti, jolla on bakteerikammo ja alemmuuskompleksi suhteessa miehensä sukuun.

            Romaani on neljän sisaruksen road movie, jossa kolme karkaa kuolettavan tylsistä häistä vieraillakseen veljensä luona, joka on hankkinut itselleen keskiaikaisen linnan ja esittää turisteille aatelista varsin menestyksekkäästi. Linnassa ei ole vettä eikä sähköjä, ja veli murehtii huonoa flaksia naismarkkinoilla. Myös veljen lähipiirissä on häät, joihin sisarusparvi pääsee kuokkavieraiksi. Näissä häissä on tarjolla tölkkiviiniä ja morsiamen sukkanauha ryöstetään pingispöydän päällä.

            Romaanissa eniten nauratti ranskalaisten maalaistollojen samankaltaisuus suomalaisten kanssa – myös haute couturen maassa on tyyppejä, jotka pukeutuvat havaijipaitaan nahkaliivin kera ja koittavat iskeä naisia kertomalla vitsejä huorista, jotka eivät suostu ottamaan suihin.

            Kiireinen maailmamme tarvitsee Gavaldan kaltaisia kuplivia kertojia, joita voi ahmia julkisissa liikennevälineissä tai vauvan yösyöttöjen välissä. Kadehdin hänen kykyään tiivistää monimutkaisia maailmoja kirkkaiksi, pureviksi lauseiksi.

Voiko poika kirjoittaa chick-litiä?

Chetan Bhagat (s.1974) on intialaisen nykykirjallisuuden suurin komeetta, neljä bestselleriä julkaissut entinen insinööri ja pankkiiri, joka on nyt omistautunut kirjoittamiselle ja yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle.

Minulle pakkomyytiin kaksi hänen romaaniaan Kolkatan College Streetillä. Olen nyt lukenut kokonaan hänen esikoisensa Five Point Someone (2004) ja aloittanut uusimman romaanin 2 States- The Story of My Marriage (2009) lukemisen.

Romaanit antavat loistavan näkökulman niiden intialaisten kulttuuriseen taustaan, jotka asuvat keskellämme täällä Suomessa. Bhagat kirjoittaa ihmisistä, joita hän tuntee läheisesti, omasta maailmastaan, korkeasti koulutetuista, urallaan kunnianhimoisista nuorista, joille intialaisen ja länsimaisen kulttuurin luova yhdistäminen ei ole ongelma. Minä tapaan Bhagat-hahmoja päivittäin Hervannan raitilla. Siksi näiden kirjojen tuominen Suomeen voisi olla hyvä idea.

Five Point Someone kertoo kuuluisan Indian Institute of Technology-opinahjon arjesta 2000-luvun alussa. Siinä on kolme sankaria, joilla on järkyttävän alhainen keskiarvo ja jotka antavat piutpaut ympäröivälle nörttihikarikulttuurille. Se on kuin amerikkalainen college-elokuva, lähin länsimainen hengenheimolainen on American Pie-sarja. Romaanissa koheltaa kaverikolmikko, siinä juodaan paljon alkoholia ja poltetaan maria, varastetaan tenttikysymyksiä ja professorien tyttäriä, kapinoidaan systeemin järjettömyyttä vastaan, ja lopulta päädytään hyvin palkattuihin hommiin monikansallisiin yrityksiin.

Bhagat rakastaa amerikanenglantia, f-sanan runsasta viljelyä ja kliseistä deittikulttuuria. Hänellä on hyvin länsimainen käsitys tytöistä ja pojista, romansseista ja parisuhteellisuudesta. Oikeastaan hän kirjoittaa kuin parhaimmat naispuoliset chick-lit-kuningattaret. Tämä on hyvin hämmentävää, koska en tältä istumalta osaa mainita yhtään eurooppalaista tai amerikkalaista mieskirjailijaa, joka mahtuisi tähän genreen. Minusta tämä on klassista chick littiä. Vai voisiko tätä kutsua stud litiksi?

Oli mitä oli, Bhagatin kirjoissa on hyvin vähän maskuliinista uhoa. Vaikka pojat ryyppäävät ja rellestävät, heille ei koskaan käy huonosti. Kun vertaan Bhagatin maailmaa esimerkiksi Charles Bukowskin kännikuvauksiin, minua alkaa naurattaa. Hänen mieshahmonsa ovat hyvin rakastettavia ja siloposkisia. Loppujen lopuksi he ovat kunnon poikia, joilla on perinteinen kunniantunto. He ovat miehiä, joista tulee joku päivä hyviä isiä ja aviomiehiä. Luulisin, että suurimmalle osalle eurooppalaisista mieslukijoista Bhagatin miehet eivät ole tarpeeksi vakuuttavia miehinä. Tytöt tykkäävät heistä kyllä. Tämä möisi kuin häkä Marian Keyesin rinnalla.

Mutta kumma kyllä, Bhagatilta löytyy yhteiskunnallista sanomaa. Tarina ei lopu tähän. Kun katsoo Bhagatin menestystarinaa ja hänen vaikuttavuuttaan nuorison suosikkina nyky-Intiassa, täytyy ottaa huomioon myös hänen ei-kaunokirjallinen antinsa. Hän onnistuu jossain, missä American Pien tekijät eivät koskaan onnistuneet: hän näyttää intialaisen koulujärjestelmän järjettömyyksiä ja kertoo, missä kohdassa mennään pahasti suohon. Hän kirjoittaa insinööreistä, IT-nörteistä, call centereiden työntekijöistä armottomasti, mutta samalla pysyen systeemin sisällä. Hänellä on isompi missio: hän selvästi haluaa maahansa toisenlaisia kouluja ja yliopistoja, joissa arvosanojen metsästys ei tappaisi ihmisten luovuutta.

Chetan Bhagat on saanut monet intialaiset pojat ja miehet, jotka normaalisti eivät lue mitään, lukemaan kokonaisia kirjoja englannin kielellä. Hänen kielensä on helppoa, siihen voi tarttua. Ymmärrän hänen suosionsa ja vaikuttavuutensa vasta Intian-reissuni jälkeen. Olin hyvin hämmentynyt siitä, että minulla oli Intiassa koko reissun kieliongelmia, etten tullutkaan ymmärretyksi tällä akateemisella englannilla, johon olen kotona tottunut myös täällä asuvien intialaisten parissa. Käytin liian vaikeita sanoja. Reissun jälkeen ymmärsin, että populistinen amerikanenglanti voi olla hyvä juttu, jos haluaa tutustua kadunmiehiin ja -naisiin. Bhagat kirjoittaa kielellä, jota vähemmän koulutetutkin saattavat ymmärtää. Arundhati Roy ja Salman Rushdie eivät kirjoita.

Chetan Bhagatin romaanit maksavat vain 100 rupiaa, niitä myydään kioskeilla, turuilla ja toreilla. Intia tarvitsee tämäntyyppistä populaarikulttuuria englannin kielellä. Sille on suuri sosiaalinen tilaus, ja siksi se myy.

Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.

Poistokirjoista

Tänä kesänä olen hengaillut erityisesti Hervannan ja Kaukajärven lähiöiden kirjastoissa. Hervannan kirjastossa poistokirjat maksavat 50 centtiä, Kaukajärvellä kokonaisen euron. Lisäksi kirjastojen auloissa on nykyään asiakkaiden kierrätyskori, josta usein tekee parempia löytöjä kuin poistomyyntikärryistä.

Jos muovitus ja rumat leimat eivät häiritse bibliofiiliä, poistokirjat kannattavat enemmän kuin kirja-alet. Poistokärryistä löytää ainakin klassikkojen saralta laadukkaampaa kamaa kuin esim. Kirjatorilta, joka keskittyy vain uusimpaan jämäkirjallisuuteen. Minulla ei tule läheskään niin paha mieli kirjailijoiden puolesta hankkiessani kirjastojen jämiä kuin kirjakaupassa. Kirjaston poistokirja on todennäköisesti elänyt rikkaamman elämän kuin se Kirjatorin kahden euron epätoivoinen yritys, johon kukaan ei ole koskenut ja joka ei luultavasti kelpaisi kenellekään ilmaiseksikaan. En olisi kirjailijana surullinen, jos teokseni päätyisivät poistokärryyn. Mutta jos se olisi vuoden päästä julkaisusta Kirjatorin kahden euron laarissa, silloin itkisin katkerasti.

Vain kerran olin tänä kesänä pahoillani Hervannassa, kun he olivat päättäneet realisoida puolet runohyllystä. Runokirjoja mahtuu yhteen kärrylliseen satoja tai tuhansia. Minulle runokirjat ovat jotenkin pyhiä. Kaiken muun saisi dumpata paitsi ei runoja. Muutamaa viikkoa myöhemmin tosin huomasin, että melkein kaikki runokirjat olivat löytäneet uuden kodin.

Poisto-ja ilmaiskirjojen hamstraamisen ainoa haittapuoli on kämpän muuttuminen museoksi. Onnistuin keväällä muuttaessani roudaamaan yli puolet kirjoistani yliopiston työhuoneelle, kotiin jätin vain ne teokset, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimusteni kanssa. Pari kuukautta täällä näyttikin väljältä ja inhimilliseltä. Nyt kirjoja on taas kaikkialla.

Kesän parhaita poistokirjalöytöjä ovat olleet mm. Walter Benjamin-suomennokset, Chinua Acheben kootut, hieman vanhenneet matkaoppaat paikoista, joihin olen menossa. Esim. ensimmäinen versio Pietarin sankarimatkailijan oppaasta auttoi kovasti, vaikka baareja ja kauppoja ei enää voinutkaan paikantaa niillä ohjeilla. Paljon japanilaista ja kiinalaista kirjallisuutta on löytynyt myös. Paras hankkimani kotimainen romaani, jonka olen jo lukenut ja jonka muistan tämän kesän kirjoistani parhaiten, on Anita Konkan Johanneksen tunnustukset.

Miksi en sitten lainaa kirjoja? Koska en muista palauttaa niitä. Joudun maksamaan enemmän sakkoja kuin mitä olen koskaan tuhlannut poistokirjoihin.

Amerikkalaisia ajattelijoita, osa 1

Luin äskettäin kahta kirjaa rinnakkain ajattelusta, kummatkin kirjoittajat sattuivat olemaan yhdysvaltalaisia. Malcolm Gladwellin pop-psykologinen Blink(2005) löytyi Frankfurtin lentoasemalta ja Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (2005) Akateemisen viimeisestä alesta.

Didioniin olen jo tutustunut väitöskirja-aikoina, kun hänen kirjoitustyyliään verrattiin Sara Sulerin tyyliin. Kumpaakin naista yhdistää "journalistinen" tapa kirjoittaa lähisuhteista, he etäännyttävät omat tunteensa tyylillisesti ja tutkivat ystävyyksiä ja rakkauksia joskus julmankin mikroskoopin alla jättämättä mitään yksityiskohtaa huomioimatta. Tällainen tyyli uppoaa minuun kuin häkä; haluaisin oppia kirjoittamaan niin, mutten taida tässä elämässä oppia.

Gladwellista en ole koskaan kuullut mitään. Blink kiinnosti minua intuitiivisesti siksi, että siinä kerrotaan nopeasta päätöksenteosta, silmänräpäyksessä saadusta tiedosta ja asioista, joille meillä ei välttämättä ole olemassa tietoista kieltä. Kuinka joku voi tunnistaa väärennetyn antiikkisen patsaan silmänräpäyksessä, kun tutkimusryhmällä on saattanut mennä kuukausia sen todistamiseen aidoksi? Kuinka päätöksiä tehdään ensiapuosastolla potilaiden sijoittamisesta? Mitä tapahtuu pikatreffeillä ja niiden jälkeen?

Gladwell on itse karibialaistaustainen tiedetoimittaja ja on tehnyt sosiaalisia kokeiluja esim. hiustensa pituuden suhteen. Afrojen kasvatuksen jälkeen hänet pysäytettiin julkisilla paikoilla mm. epäiltynä raiskauksesta. Kirja kertoo myös välillisesti rodullisesta profiloinnista, negatiivisista mielikuvista, joita afroamerikkalainen kulttuuri herättää ei pelkästään valkoisissa vaan myös afroamerikkalaisissa itsessään ja yrittää vastaa kysymykseen, miksi afroamerikkalaisuus ja rikollisuus liitetään vaistonvaraisesti yhteen julkisilla paikoilla. Gladwell ottaa hyvin erilaisia esimerkkejä "ajattelusta ilman ajattelua" ja punoo epätodennäköisiä lankoja yhteen. Lopulta lukija pääsee itse testaamaan omia tapojaan arvioida toisia äkkitilanteissa ja pohtimaan sitä, kuinka paljon blink-ajattelua on sopiva määrä arjen tilanteissa.

Itselleni Blink oli elämys: nopeana päätöksentekijänä ymmärsin monen kirjan esimerkin intuitiivisesti, mutta kirjan loppua kohti Gladwell monimutkaistaa asioita ja tarjoaa ristiriitaisia esimerkkejä, joissa pelkkä intuitio ei toimikaan. Hän kutsuu "väliaikaiseksi autismiksi" tilanteita, joissa tilannetajumme ja mielenlukutaitomme pettää - jossa tulkitsemme kirjaimellisesti merkkejä, joita kuuluisi tulkita väljemmin. Poliisien takaa-ajotilanteissa moni ampuu herkemmin mustaa rikoksesta epäiltyä kuin valkoihoista vain, jos tällä sattuu olemaan kädessään joku esine (joka tulkitaan aseeksi). Tilanteiden lukutaito ei siis synnykään yhden intuitiivisen havainnon perusteella, vaan usean silmänräpäyksen/momentin luovasta yhdistelystä.

Joan Didion kirjoittaa myös äkillisestä tiedosta, kielletystä tiedosta ja toiveajattelusta, johon ihminen usein ajautuu surussa tai stressissä. Hän kirjoittaa surun aikaansaamista "kognitiivisista puutoksista" samaan suuntaan kuin Gladwell "väliaikaisesta autismista". Tekstit ovat tyylillisesti kuin eri planeetoilta (kuin lukisi Valittuja paloja ja Marcel Proustia rinnakkain), mutta ne ohjaavat lukijaa samaan suuntaan, tutkimaan oman mielen sisäisiä kausittaisia vaihteluja. Didion menettäessään aviomiehensä neljänkymmenen vuoden liiton jälkeen ja samaan aikaan taistellessan tyttärensä elämästä selvisi vain maagisen ajattelun avulla, ja kirja on jonkunlainen testamentti kaikille, jotka haluavat surra yksin, rauhassa, ilman yhteiskunnan tarjoaman kriisiryhmän tukea. Surun keskellä hän muistuttaa muitakin olennaisten asioiden tärkeydestä:

"Pöydän kattamisen. Kynttilöien sytyttämisen. Tulen virittämisen. ruuanlaiton. Kaikkien niiden kohokkaiden, créme caramellien, lihahyytelöiden, lihapullien ja okrakeittojen. Sen että oli puhtaat lakanat, puhtaat pyyhepinot, myrskylyhdyt hurrikaanien varalle, tarpeeksi vettä jaruokaa, jotta selviäiisi kaikista mahdollisista kohdalle osuvista geologisista katastrofeista." (Didion 2005, 186)

Erinomaisia elämäntaito-oppaita kummatkin. En kelpuuttaisi kumpaakaan mukaani autiolle saarelle, vaan nämä ovat kirjoja, joita luetaan urbaanin kaaoksen keskellä - lentokentillä, ruuhkabusseissa, sairaalan odotushuoneissa. Jos mikään kirja onnistuu auttamaan meitä jäsentämään kokemuksia kaaoksesta, yllätyksellisistä voitoista ja menetyksistä, äkillisistä suunnanmuutoksista, luulen, että se on lukemisen arvoinen.