My first time with Morrissey

It was quite peculiar to see Morrissey live at Tampere Areena last Friday. In fact, it's taken me five days to recover from the shock of seeing a crucial, life-transforming pop idol. I took dozens of pictures, one of which was quite OK considering that I took it on the mobile camera.

But the worst of all, we were ten minutes late from the gig!

In May I travelled all the way to Helsinki to speak on his 50th birthday at a panel and concert organized on his behalf, and was at least two hours early. The occasion was the warmest, most unbelievable little seminar I've attended as of yet. Compared to academic seminars, the "little seminar" seemed to house at least 200 guests. There was no need for academic show-off, I felt that all the panelists were speaking straight from the heart. The panel was followed by Antti Nylén's spectacular reading of a philosophical essay "On Consolation", and by many young bands making highly original covers of Morrissey songs. Unfortunately, the last train to Tampere left too early and I missed the bands, but I heard bits of the rehearsals backstage, and became highly inspired.

In Tampere, due to life's little surprises, I missed two first songs. And overall, the beginning of the concert was stiff. There weren't enough people in the sports hall, only some 500, and the newspapers claimed the gig was sold out. I forgot to take my glasses, which means I was squinting to see him. When he took off his shirt, and on a couple of other occasions, I pushed myself towards the front, but for the rest of the gig, I enjoyed the distant view and the atmosphere. Young girls were wearing 1930s dresses and big fabric flowers pinned on their costumes; I wonder if this is the official Morrissey fan's outfit or just a passing art school fad. Men seemed almost too ordinary to be true. There was no beer tent in the hall, only mineral water was being sold. This was just great! I am still on the lookout for the perfect Morrissey T-shirt, which the local stores won't sell, even if I promised them 1000 euros under the counter (believe me, I have tried). Perhaps this week in London or its vicinity. Let us pray for HMV's endless storages.

In Tampere, Morrissey put his soul into "Irish Blood, English Heart" and the encore, "First of the Gang to Die". "Let Me Kiss You" was a heart-throbber, but I started feeling mortal panic during "Life Is A Pigsty". Even this song went straight in during the darkest months in Reykjavik, but in the Tampere midsummer light, it was too black, too overpowering.

The walk down from the concert hall to downtown Tampere was spent in perfect understanding with Morrissey fandom, and funnily enough, mineral water was the hit on this journey from otherworld to whatever realities we might live in.

Next time, I hope in the UK. And special thanks for playing "The Last Time I Spoke to Carol" with even more Latin fervour than on the CD. Carol Song hit me straight in the heart in the same way as Tori Amos' Mr Zebra. Intertextuality? If there is a person in this planet understanding the gobbledigook, please inform me.

Mandalas of the 2000s - Chatterjee's Weight Loss

I add here some lines as an afterthough to my notes on Pearl S. Buck's Mandala, although there is not enough time to write about this complex novel properly.

Upamanyu Chatterjee (b.1959) is an established Bengali novelist, who has recently made an international breakthrough with his latest, Weight Loss (2006). When I found this novel, I was overjoyed by the prospect of reading something raw, crude and politically incorrect about Indians' private lives. The little voyeurist in me was expecting more than the cultural anthropologist, who prefers to listen to gossip about servants, updates on marriage arrangements and such everyday chitchat.

Weight Loss didn't betray me, the novel really hit me in the face and challenged my stereotypes about Indians. But I had to force myself through it, it was a truly disturbing book that did not offer any occasions for simple enjoyment, breathing out, or relief. The novel is a walking crisis, a portrait of inner and outer chaos, a constellation of chapters on the verge of breakdown. It is one of the un-sexiest book on sexuality I've ever come across. The meaning is not to titillate, but to tell stories of obsession and compulsion.

The novel follows the youth and adulthood of Bhola, a bisexual middle-class college teacher, whose life is revolving around a servant couple, Moti and Titli, who both become his lovers at different stages. Bhola can only act sexually in the presence of people of lower class/caste; his marriage is doomed, as he cannot be aroused by his wife. He makes life choices arrording to the moves of the couple, finding himself eventually at a New Age Calm Centre, where the couple is working and where people are trying to get rid of their masturbation habits by drawing mandalas:

"You will create and colour you own wheel and make it evolve into a many-tinted pictogram that will depict exactly where you are focussing your time and energy and where you might need to pay more attention. It will help you identify imbalances in your daily life. Do you spend too much time fantasizing? Masturbating? Remember that none of your activities metaphysically is more wasteful." (Chatterjee 2006, 402)

The novel is most successful in portraying the immense gaps in the lives of the rich and poor in India; illiterate servants do work at health retreats charging astronomical sums from Western tourists. Their living conditions do not give them the luxury of a search for "inner life" that the brochures are advertising. I have always been excited and appalled at these new non-material ways of making a living - Chatterjee does a good job by portraying the absurdities of the spiritual marketplace. One is not in the mood for any kind of Dream Yoga meditation, sufi whirling or herbalism after reading this.

If this is a novel about male mid-life crisis, it is definitely different from many Finnish or European ones I've come across. Chatterjee does not invite to identify with any of the characters, but portrays all of them pitilessly, under brightest fluorescent lights. Bhola is fully aware that he is wasting his life, but does not make any efforts to come out of his condition. His best friends are bingeing on drugs, he is bingeing on his sexual compulsions, and every day rolls on accrodingly until the objects of desire start making claims from him.

The point of Weight Loss is not to like it or dislike it, but to put up with some aspects of the world he is narrating. It is an absurd exaggeration of transgressive love lives, not asking from the reader to approve or disapprove them. It does not make moral judgments for or against. Some aspects of the tale are part of our everyday realities across cultures - the story could also be told from a Nordic point of view, in which the gap between the haves and the have-nots might not be as crude, but still it would exist. Chatterjee makes us ask questions about class, status, wealth and sexuality, not only in India, but in any society. The answers very rarely are easy, and not all comedy makes us laugh out loud. There are also other emotional categories than empathy/sympathy. Sometimes ambivalence is the only answer.

The stripped maharaja - on Pearl S. Buck's fiction

Inspired by a friend, I made a one euro purchase at a flea market, the Finnish translation of Pearl S. Buck's Indian-orientalist novel Mandala (1970/1972). Approaching the novel with the prescribed irony only available through decades' afterwisdom, I was expecting the worst. Even the cover was appalling: monumental brown faces of Indian royalties on a pink marble background. Could have been a Bollywood poster of the 70s. Very appealing from the perspective of orientalist India-kitsch.

Pearl S. Buck belongs to summer cottage literature in Finland. We inherit these titles from grandparents, and if we don't have enough space in our houses, we dump them to summer cottages or flea markets. I doubt my grandmother ever read her Buck novels, but she had got them as presents from friends. She was more of the FinnLit type. All I know about the titles at our summer cottage is that they portray Chinese culture. Pearl S. Buck (b. 1892) grew up as a daughter of American missionaries in China and learnt to speak Chinese before English. But for the purposes of here and now, the later cultural jump to India puzzles me more.

Knowing that the author was nominated the Nobel prize in 1938, the reading seemed even more demanding. What literary values could there be found in an emerald-studded display of orientalist clichés?

There is a modern maharaja who has lost most of his properties after independence and is forced to convert a family palace into a posh hotel for American tourists. There is a cold wife, the maharani, and an independent-minded young American woman, who plays the piano at a hotel lobby in Delhi. There is a son who dies in a battle against the Chinese in Ladakh, whose rebirth everyone is expecting.
There even is a Catholic priest who enjoys drinking the palace's own rose wine far too much. It's known as a powerful aphrodisiac by the locals.
People measure the men's virility by looking at the growth of hair in their ears.

The mismatched love couple visit Taj Mahal at night-time, not once but TWICE.

There is a certain degree of psychological depth in the novel, especially in the character of the maharaja himself, and his torn loyalties between modernity and family tradition. His messed-up relationship to women, sexuality and his own body is more than an average romance novel could offer. Buck strips the maharaja bare of certain types of romantic expectations. She does it very nicely and politely, as a kind of honorary guest to India who is aware of the narrative limits of her genre. The romance remains, but some sugar has been cut down.

In fact, I would like to read this story re-written from the perspective of the 2000s. Perhaps the characters could be different, but I believe some of the tensions remain the same. I wonder what the tale would sound like without any sugar. Of course, a plain tale cannot exist. There are always ornaments added to stories. Probably there'd be an increase of salt and fat. In the 2000s version, sex would be explicit and ugly. (See also my reading of Upamanyu Chatterjee's Weight Loss)

There is more political history in the novel than one would automatically expect. The analysis of the Indo-Chinese relations in the border zones is quite nuanced, considering that it is a romantic novel. Americans are not portrayed through American eyes only; there is a certain level of "talking back" (even in the form of fictional characters). As a whole, the novel is an odd combination of orientalism and post-colonial critique. Buck wrote it in her late 70s, when apparently visiting his missionary son/grandson in India. She could not have produced this in an armchair, there are many cultural details she can only have picked up while living in India. We learn something about the Rajputs, caste relations and the relations between Hindus, Muslims and Christians. We learn about Tibetan Buddhist beliefs of afterlife. We even learn about tribes living outside the realm of major world religions.

I imagine Mandala would make a solid Bollywood film, with the potential of international distribution. The clichés could be played with, using all the devices of postmodern irony - Bollywood filmmakers are surely in this juncture already, knowing how to make the most of the iconicity of India. I cannot imagine a better future for an almost forgotten author, whose moldy books new generations would not otherwise touch.

Siskodisko

Jos joku kysyis multa, mikä on paras nuortenkirja koskaan, vastaisin Jacqueline Wilsonin Tatuoitu äiti. Jacqueline Wilsonin eri-ikäisille suunnattuja perhedraamoja olen parin viime vuoden aikana saanut käsiini jo kolme. Niissä on sopivaa 70-lukulaista sosiaalirealismia käännettynä postmodernimmalle kielelle. Koen suurta sielujen sympatiaa maanisdepressiivisen tatuoidun äidin kanssa, joka halutessaan hyvittää lapsilleen binge drinking-keikkansa tyhjentää pankkitilinsä ja ostaa kymmenillä punnilla kakunkoristeita ja -kuorrutteita sateenkaaren kaikissa väreissä. Perheellä ei muuten ole rahaa ruokaan, mutta kakkuihin on aina. Nämä ovat äärimmäisen urbaaneja tarinoita, joissa maisemat ovat lähinnä ostoskeskuksten ja huvipuistojen valomerta. Pieni tyttö minussa kiittää, koska en ikinä pitänyt Viisikkojen nummimaisemista (eväskoreista puhumattakaan) enkä hevoskirjoista.

Muutama päivä sitten luin ahmimalla Sue Townsendin Cappuccinovuodet, jossa Adrian Mole on varttunut kolmikymppiseksi yh-isäksi. Kymmenisen vuotta sitten, kun kirja ensin ilmestyi, en olisi jaksanut ottaa selvää, mitä nuoruuden antisankarille kuului. Kirjassa on paljon näkymää tulevaisuuteen: Townsend esittää Adrianin wannabe-TV-kokkina, jonka Sikahyvää sisälmyksistä! ei saavuta sitä kaupallista menestystä, jonka sen odotettiin saavuttavan. Jamie Oliverin, Nigella Lawsonin ja Gordon Ramsayn kaltaisten starojen aika onkin ollut vasta 2000-luvulla. Kun kokeista ja sisustajista tulee kansakunnan ikoneita ja johtohahmoja, jotain outoa ja ihmeellistä on tapahtumassa yhteiskunnassa. Townsend kertoo omalla pinttymättömällä tyylillään juuri tästä. En tosin tiedä, haluaisinko lukea Adrianin viidenkympin villityksestä, jos Townsend on vielä silloin läppärinsä ääressä luomassa.

Koska vielä lukemattomat kirjani ovat diasporassa yliopistolla ja vaikeissa paikoissa muuttolaatikoiden pohjalla, on pitänyt tarttua tyttäreni kokoelmiin. Tutustuin Kariston Siskodisko-sarjaan, joka kaupallisuudellaan ja teinejä kosiskelevalla tyylillään ärsyttää jo ennen kuin on lukenut sanaakaan. Luin Rhian Traceyn Neljän tytön kirjakimpan ja Sue Limbin Tyttö 15 vee, hurmaava, mutta hullu . Ensimmäinen oli muodikas lukupiirikertomus neljästä tytöstä, jotka pääsivät paikallisradioon raportoimaan lukemisiaan ja ystävystyivät ristiin rastiin, raadollisesti ja dramaattisesti. Poikaystävän varastamissotkun aikana aloin kokea suurta ikävystymistä, ja mielestäni muutenkin kirjan maailma oli ennalta-arvattavan lattea. Lukupiiriaiheisia kirjoja on noussut kuin sieniä sateella sekä pienemmille että isommille tytöille. Aihe tuntuu brändätyltä. On hauskempaa osallistua lukupiiriin kuin lukea kirjoja muiden ihmisten lukupiireistä.

Sue Limbin Tyttö, 15 vee oli laadukkaampaa siskodiskoa kuin lukupiiritematiikka. Siinä päähenkilö jopa suunnittelee kolmatta sukupuolta ja päähenkilön äiti on radikaalifeministi-kirjastonhoitaja. Limb kirjoittaa keskiluokkaisten teinien maailmoista, joissa ei ehkä ole samanlaista sosiaalipoliittista vääntöä kuin Wilsonilla. Wilsonin lapset ja nuoret ovat aina jotenkin heitteillä; Limbin maailmassa vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtijan roolissa, vaikka kuinka ärsyttäviä. Ehkä Sue Limb antaa enemmän tilaa nuorille itselleen ja jättää vanhemmat sivurooleihin, kun taas Wilsonin kirjoissa hullut, addiktiiviset, parinvaihtoon keskittyneet vanhemmat nousevat niin keskiöön, että kirjoja lukevatkin (salaa tai vähemmän salaa) mieluummin vanhemmat kuin teinit itse.

Maailmani oli lapsena ja nuorena brittiläisvaikutteinen, ja näin se jatkuu. Yöpöydällä on myös Tuija Lehtisen teoksia, mutta pelkään, ettei niissä sotketa tarpeeksi laventelinvärisellä kakunkuorrutteella.

The Best of Boyology

Review of Mohammed Hanif 2008: A Case of Exploding Mangoes. Jonathan Cape, London.

I’m doing some comparative exercises here on post 9/11 South Asian literature, and suddenly remembered The Mango Book. A delicious cover I had seen in the autumn, by someone named Mohammed Hanif. In the cover, an evil-looking crow was peeling a mango, with some nuclear ballistics and paisley motifs in the background.

Now, it’s been a bit tiring to encounter novels with obvious orientalist/sensualist titles, usually referring to tigers, mangoes, jasmine, saffron or whatever might trigger the optimal Western reader’s imagination. Aravind Adiga’s The White Tiger won the Man Booker prize last year. Hanif’s A Case of Exploding Mangoes was only longlisted. Of course, both novel titles are extremely ironic and weaved in complex metaphorical layers of meaning. Both authors play with the obvious, looking for language that would distance us from usual imageries of lush, pittoresque, tradition-bound South Asia (and its clashes with Western-imported modernity). One powerful way is to lay the most obvious clichés on the table and see what there is to be done to them.

If The White Tiger is a malestream novel, A Case of Exploding Mangoes is doubly so. Before embarking on a career as a journalist, Hanif served in the Pakistani Air Forces, and the novel is set in his youth’s military context. The novel is about ultramasculine militarism and the segregated gender order of the Zia rule, a time when soldiers used the images of Readers’ Digest as pornographic stimulation. There are only two remarkable female characters of note in the novel, The First Lady and a blind prisoner Zainab, who was sentenced for fornication as she could not identify the gang that raped her. The rest is pure Boyology, with predictable homoerotic dimensions.

I wrote my doctoral thesis on Pakistani women’s autobiographies, and alongside kept on reading their men’s memoirs. Most of them are military memoirs, or memoirs from prison. I have collected boyish writing in khaki, and from the outset it looks like a fetish. An embarrassing one. I have always wondered what to do with the silent knowledge gained from them.

When Sara Suleri published her second memoir, Boys Will Be Boys (2003), dedicated to the memory of her father ( a civilian, a journalist), I felt the khaki shelfful came somehow of use. Now, finding a story of exploding mangoes, I feel all those pompous, self-congratulatory texts pave way for closer reading (“You can blame our men for anything, but you can’t blame them for being imaginative”, p.4). I probably wouldn’t have read the Mango Book with such ease without that background knowledge. The novel demands more cultural and historical knowledge from the reader, than, for instance Adiga’s The White Tiger, or another recent Pakistani bestseller, Mohsin Hamid’s The Reluctant Fundamentalist. It is not clearly written with Western audiences in mind, but rather it serves mixed groups of people, who already know something about Pakistan. One cannot get all the jokes without having some kind of living memory of 1980s Pakistan.

Hanif knows how to play with Pakistani obsessions with conspiracy theories and horoscopes. The notion of consultation in politics – consultation from the Koran, astrologists, Saudi doctors or whatever higher powers – is a delicious sub-theme. The whole nation’s problematics is being mapped out during a rectal examination, in which a Saudi prince’s “dick doctor” finds General Zia having tapeworms feasting on his sugary diet. But this is done in a good-humoured, almost forgiving way: through a carnivalistic parody of “the best of” Zia repertoire Hanif humanizes the villain. The future is ever-present in parties on the American Embassy lawn in Islamabad: Zia is a pitiable puppet of US diplomats and Saudi millionaires, out of which one, the heir of a constructor empire, is smugly called OBL.

This debut novel has been compared with Mario Vargas Llosa, Philip Roth, Wole Soyinka, John le Carré, Haruki Murakami, and unsurprisingly, Salman Rushdie’s Shame (1983), an early parody of Zia rule. I dare claim that The Mango Book is more successful as a political portrait than Shame, and wonder whether it is even possible to write about political emergencies while they are happening. With the 20 years’ hindsight it is possible to play with time, introduce hilarious after-wisdoms and anachronistic pieces, the truth value of which is not important at all. In Shame, Rushdie tries too hard to produce a literary masterpiece, introducing layers after layers of pedantic word-play to the extent that the reader feels like choking. Hanif, on the other hand, does not seem to try anything, but is immersed in the pleasures of telling of the story.

In other words, there is a clear turning back from postmodern/postcolonial forms of narration. Hanif too retorts to magic realism through the symbolism of the crow and the mangoes, but he doesn’t overburden the reader with it. I am reminded of a genre “resistance literature”, an early 1980s notion before postcolonial theorizing truly broke through in the academia (cf. Barbara Harlow 1987). This is a genre that has been quietly living during military regimes all over the world, but has never received the same hyped value as “all things postcolonial”.

It is quite interesting to compare The Mango Book, for instance, with Mohsin Hamid’s prose on Pakistan: it is relatively free of any kind of need of “writing back” to Britain or later superpowers, whereas Mohsin Hamid takes the post-colonial revenge to the extremes in The Reluctant Fundamentalist. The structure of feeling is different here: Pakistan with its then 130 million population, despite its role as a Cold War mediator, seems to be living a life of its own, developing its own sub-cultures (eg. the feminist movement and politicized trade unionism) despite military dictatorship and Islamist-inspired censorship. Hanif’s narration is more nation-state oriented than for instance Mohsin Hamid’s, who still insists on bringing the colonial phantoms out from the closet.

If at some stages the military jargon bored me, the reading experience was saved by weird, nostalgic details that most people grown in the 1980s can identify: Top Gun specs, Bruce Lee posters, George Michael lip-sync and rows of government-owned white Toyota Corollas, taking unruly soldiers to underground prisons.

Like Lahore Fort, which during Zia rule still served as a torture chamber; now it has been cleared for tourists. Here the protagonist Under Officer Ali Shigri’s arrival to the historical setting:

“In the historic city of Lahore, the Fort is a very historic place. It was built by the same guy who built the Taj Mahal, the Mughal king Shahjahan. He was thrown into prison by his own son, a kind of forced premature retirement. I have never been to the Fort but I have seen it in a shampoo ad.”

“Do I look like the kind of person who needs a lesson in history at midnight?”

(p. 75)

“I have seen it in a shampoo ad.” Only a Pakistani standup comedian could say so. The Under Officer’s lectures to himself in the prison cells and in transit from one prison to another are hilarious, considering that they also seriously serve as a testament of a torturous era.

Mukiloitu sukupuoli

Kun harjoittaa sukupuolen kriittistä dekonstruktiota työkseen, tulee eteen vaihe, jolloin mikään sillä saralla ei enää hetkauta. Viime aikoina, kun minulta on kysytty naistutkimuksen opetuksistani, vastaan rutiinilla: teen sitä työkseni, mutta välillä on myös hyvä keskittyä muihin kysymyksiin. Joo, opetan feminismiä, mutta opetan myös kaikkea muuta. Olen kokenut väsymystä naistutkimukseen, erityisesti ammatilliseen gender-teoretisointiin. Pitkiin aikoihin en ole lukenut mitään, mikä olisi liikuttanut.

Mark Simpsonin (2003) "psykobiografia" Pyhä Morrissey (eng. Saint Morrissey) palautti uskoni siihen, mikä naistutkimuksessa ja sukupuolen representaatioiden kriittisessä tutkimuksessa on aina ollut nautinnollista ja haastavaa. Hän lähestyy pop-ikonin elämää henkilökohtaisesta näkökulmasta: "kuinka Morrissey pilasi elämäni ja tuhansien muiden kaltaisteni nuorten elämän". Simpsonilta jäi Morrisseytä kuuntelemalla yliopisto-opinnot kesken, mutta on onnistunut elättämään itseään menestyksellisesti muoti- ja rockjournalistina. Hänet tunnetaan mm. metroseksuaali-käsitteen lanseeramisesta 1990-luvulla kauan ennen kuin Poshista ja Becksistä tuli ikoninen pari. Simpsonilla on tapana kommentoida ilkeästi sellaisten julkkisten elämää, joita ei ole koskaan tavannut. Tämä kirja on hänen tuotannossaan kirkas poikkeus.

Pyhä Morrissey on empaattinen lähiluenta, joka laajenee Mozin henkilökohtaisten omituisuuksien listaamisesta kohti kokonaisvaltaista pohjoisenglantilaisten työväenluokkaisten mieheyksien ja naiseuksien analyysia. Rodun, etnisyyden, sukupuolen ja luokka-aseman yhteenkietoumat tulevat tässä tekstissä lihaksi ilman väkisin väännettyä intersektionaalisuus-puhetta. Moz on irlantilaisen kirjastonhoitajan poika Manchesterin pahamaineisimmasta työväenluokkaisesta lähiöstä. Koulut jäivät häneltä kesken ja hän sivisti itseään elämällä työttömyyskorvauksilla ja eristämällä itsensä council housen ahtaaseen asuntoon siihen asti, kun Johnny Marr tuli hakemaan hänet bänditreeneihin miltei väkisin.

Minua kiinnostaa tässä kirjassa se tapa, jolla Simpson kertoo Morrisseyn elämän valinnoista: miksi Morrissey alkoi "mukiloida sukupuolta" ja sitä kautta löysi oman tapansa tehdä taidetta? Mitä tarkoittaa kasvaa työväenluokkaisessa ympäristössä ja valikoiden poimia siitä elementtejä, jotka antavat voimaa ja inspiroivat myös muita? Hyvin samalla tavalla kuin viimeaikaiset monikulttuurisuuden tutkijat myös Simpson pohtii yhteisöjen rajoja ja yhteisöstä poistumisen problematiikkaa. Kuinka lähteminen on mahdollista ilman, että minuus kolhiintuu tunnistamattomaksi? Mikä sai Morrisseyn kieltäytymään valtavirtaisista maskuliinisuuksista, sekä heteroseksuaalisista että homoseksuaalisista varianteista? Mikä mahdollisti totaalisen kapinan kaikkea sukupuolta ja sukupuolisuutta vastaan? Ja voidaan myös kysyä laajemmasta perspektiivistä: mitä tämä teksti kertoo 70-luvun Britanniasta ennen Maggie Thatcherin aikaansaamaa poliittista muutosta? Miksi uusliberaali Britannia ei enää tuota Morrisseyn kaltaisia itseoppineita neroja? Onko tällainen radikaali itseoppineisuus enää mahdollista siellä tai täällä?

Simpsonin mukaan Morrissey harjoitti 80-luvun alussa "eroottista terrorismia" kieltäytyessään sukupuolen totutuista kuvastoista, tai pyrkiessään keksimään sukupuolen uudelleen. Moz tunnettiin 80-luvulla selibaatin puolestapuhujana, melkein aseksuaalisena hahmona, jolla ei tuntunut olevan yksityiselämää. Simpson lukee Mozin haastattelusitaatteja ja laululyriikoita tästä kriittisesta sukupuolen dekonstruktio-näkökulmasta ja tarjoaa musiikkiin alaviitteitä, joita Britanniassa kasvamaton ei välttämättä itse osaa etsiä.

Erityisen onnistunutta kirjassa on pohjoisenglantilaisten matriarkaattien, naisikonien ja feminismien ruodinta. Tämä kirja kertoo Morrisseyn elämän tärkeistä naisista aivan melkein enemmän kuin Morrisseysta itsestään. Se on myös kertomus brittiläisistä feminismeistä ja naistutkimuksesta. Se kertoo siitä, kuinka naistutkimusta on harjoitettu Britanniassa ennen kaikkea yliopistojen ulkopuolella. Ja feminismin ja taiteiden salaliitoista...

Itse olen löytänyt The Smithsit ja Morrisseyn kunnolla vasta viime vuosina. Muistan, kuinka The Smithsin ympärillä kohkattiin 80-luvun puolivälissä Rockradiossa, silloin kuuntelin biisejä toisella korvalla delegoiden ne "tekotaiteellista ja liian älyllistä"-kategoriaan. Monet ihmiset ovat tunkeneet minulle The Smithsin best of-kokoelmia, olen kuljettanut niitä mukanani maasta ja elämäntilanteesta toiseen, mutten voi sanoa, että tuo musiikki olisi ollut keskeistä nuoruuteni mielenmaisemaa. Myöhäisherännäisenä olen alkanut fanittaa The Smithsiä ja Mozia vasta 2000-luvun puolessavälissä. Olen vasta hitaasti ymmärtämässä The Smithsiä, Mozin soolotuotantoon tutustuminen tulee viemään minulta useita vuosia, ennen kuin hiffaan. Ihanaa Morrisseyn lyriikoissa onkin se, etteivät ne painosta ymmärtämään yhtään mitään. Sellaisia tekstejä kutsun runoudeksi. "The rain falls hard on a humdrum town"...

Käyttäisin tätä tekstiä suomalaisessa kontekstissa esim. lukiessani Timo Soinin haastatteluja. Simpsonin tavassa kirjoittaa Morrisseysta ja pohjoisenglantilaisuudesta on potentiaalia käännöksiin muissa kulttuurisissa konteksteissa, kuten itätamperelaisessa redneck-lähiössä perjantai-iltana Valintatalon sulkeutumisen aikaan. Kysyn ohi kulkiessani jatkuvasti: mitä vaihtoehtoja maahan räkimiselle on? Onko olemassa muuta taivasta kuin moponrasva ja pussikalja?

Keräilen pyhimyksistä kertovia kirjoja. Tämä on yksi suuria aarteitani. Mutta ennen kaikkea, jos saisin suunnitella naistutkimuksen peruskurssia lähitulevaisuudessa, valitsisin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey-teoksen johdantotekstiksi ehkä Beverley Skeggsin antaman teoreettisen pohjan kanssa. Tällä pääsisi pitkälle, paikkoihin, joiden nimiä ei vielä ole painettu valmiisiin kyltteihin.

Viimeaikaiset Bollyt

*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***

*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***

*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.

*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***

*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****

*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.